torstai 16. tammikuuta 2020

Kun melkein ajoin presidentti Niinistön päälle

Perheemme osti 1960-luvun alkupuolella kesämökin Luonnonmaan saaresta. Saari kuului Naantalin maalaiskuntaan, joka liitettiin vuonna 1964 Naantalin kaupunkiin. Joten periaatteessa mökille meneminen olikin vain toiseen kaupunkiin menemistä.

Luonnonmaan kuuluisimmat asukkaat eivät ole luonnonmaalaisia alkuasukkaita, vaan juuri meitä mökkeilijöitä. Maanviljelysneuvos Alfred Kordelin osti sieltä tontin vuonna 1906 ja rakennutti tilalle arkkitehti Lars Sonckin piirtämän 19-huoneisen graniittilinnan. Tontin nimi oli Kultaranta.

Kordelin murhattiin vuonna 1917 (mistä tapauksesta ohjaaja Jotaarkka Pennanen teki vuonna 1973 aavistuksen kuivakan elokuvan 'Mommilan veriteot 1917'; kävin katsomassa sen tuoreeltaan, eikä aika ole kullannut muistoja). Tila siirtyi erinäisten vaiheiden jälkeen vuonna 1922 valtion omistukseen ja siitä tehtiin eduskunnan päätöksellä tasavallan presidentin kesäinen virka-asunto.

Kaikki itsenäisen Suomen presidentit ovat viettäneet aikaansa Kultarannassa. Osa vain piipahtamalla, mutta viimeisinä vuosikymmeninä Kultarannan kesäkaudesta on tullut oikein  virallinen presidentillinen sesonki ja tapaus.

Tästä johtuen ei olekaan kovin erikoista, että näin lapsuuden kesinäni Urho Kekkosen hölkkäämässä ja Sylvi Kekkosen huristelemassa pikkuisella Morris Minillään toriostoksille. Kekkonen hallinnoi aktiivisesti vuosikaudet Suomea ja Kultarantaa.

Myöhemmin, jo muutettuani Turusta Tuusulaan, kävin useana kesänä auttelemassa isääni mökkitöissä ja näin silloin Mauno ja Tellervo Koiviston muun muassa pyöräilemässä Ukko-Pekan siltaa pitkin kohti Luonnonmaata adjutantin saattelemana.

Martti Ahtisaarta tai Tarja Halosta en harventuneilla käynneilläni onnistunut bongaamaan, mutta sisareni mukaan Pertti Arajärvi hölkkäsi useamman kerran mökkitiemme reittiä pitkin kunnon juoksulenksun.

Kesänä muutamana ajelin perheen kanssa Luonnonmaantietä pitkin kohti Saksilan tienhaaraa, kun näin tienposkessa siniverkkarisen miehen koirineen. Mies näytti olevan aikeissa ylittää Luonnonmaantietä suojatien kohdalta, kenties. Autoilijana tein nopean tilannearvion ja toimintasuunnitelman, joka perustui erityisesti sekä auton että miehen että koiran oletettuun vauhtiin. Ajoin pysähtymättä ja tilaa antamatta miehen ohi. Nopea vilkaisu ja toteamus: "Peijakas, sehän on Sauli!" Sauli Niinistö siinä ulkoilutti Lennua muina miehinä. Hänellä on perimätiedon mukaan hieman huono tapa poltella savuke salaa näillä lenkeillään, mutta nyt paperossia ei suupielessä näkynyt.

Harmitus siitä, että en antanut presidentille tilaa suojatielle piinasi vuosikaudet, kunnes tarina useampien kertomiskertojen jälkeen alkoi muovautua muotoon "Silloin kun meinasin ajaa Niinistön päälle". Ei ollut lähelläkään, mutta juuri näin syntyy folkloristiikka.

Samana iltana (22.07.2015) joku soitti Naantalista Ylen 'Luontoiltaan'.

- Siellä on meillä soittovuorossa Sauli, moi.
- No hei hei, hyvää iltaa, ja kiitos hienosta ohjelmasta.