95 teesiä ovessa (Die 95 Thesen)

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

22

Anteeksi, kuka Agricola?

Aku Akka -lehdessä 14/2013 on palkintotehtävä, jossa lukijoiden tehtävä on tutkia, miten muutama lentävä lause kuuluu oikeasti. Pähkinät ovat tyyliä "Alussa olivat suo, kuokka ja Ankka." 'Ankka'-sana on tarkoitus siis korvata alkuperäisellä, oikealla sanalla.

Toimitus mainostaa kisaansa Mikael Agricolan ja suomen kielen päivällä ratsastaen.

Päällisin puolin tuollainen kilpailu on oikeinkin hyvä. Se tuo esille jokaisen (!) yleissivistykseen kuuluvia lauseenpätkiä. Käytännössä siinä käy kuitenkin näin:

Lauseita tuntematon muksu kysyy a) vanhemmaltaan b) Googlelta oikean vastauksen. Ehkä jopa päinvastaisessa järjestyksessä. (Ilman 'Ankka'-sanaa sain itse tuohon 11 600 osumaa 0.21:ssa sekunnissa.)

Optimisti uskoo hänen tämän jälkeen tietävän oikean lauseen. Realisti sanoo: ei tiedä. Tieto on nykyään vain tuollaisia kertakäyttönäkymiä, jotka hyödynnetään ja sitten unohdetaan. Tieto ei tee enää pesää sen etsijän mieleen, joten olemme jota kuinkin päässeet 80-luvun peruskoulu-uudistajien intomielisen puuhailun ytimeen: tietoa osataan etsiä ja hyödyntää, mutta kenelläkään ei ole sitä itsellään hallussa. Tieto muuttuu itseisarvoksi, jota vain siirretään paikasta toiseen.

Sitten kysymys onkin vain hyväksynnästä: tämä on 2000-lukua, näin se kuuluu ollakin.

MITÄÄN SELLAISTA, MITÄ EI OLE KOSKAAN OMISTANUTKAAN, EI VOI IKÄVÖIDÄ.


Yleissivistys jää parissakymmenessä vuodessa harvain herkuksi. Pahoin pelkään.

Ja sitten huonot uutiset IX

maanantai 25. helmikuuta 2013

Provinssiaallinen mailapeli nimeltään jääkiekko on kohtuullisen iso laji Suomessa. Se saa tukea sekä hallien että sponsoreiden muodossa, ja fanikatsomo rakastaa sitä ilman ehtoja. Satunnaisten MM-voittojen osuessa kohdalle lajia rakastaa vielä isompi joukko. (Siis noin kerran vuosituhannessa; ainakin tämän hetkisten tilastojen valossa.)

Tämä kuluva kiekkokausi tulee ja menee. Viiden vuoden päästä kauden mestaria ja muita tapahtumia ei muista kuin vannoutunein hokkifriikki ja hänkin vain pusertamalla kipeästä paikasta.

Juuri nyt kansa (siis media -> julkinen ja some) kohisee kuitenkin jääkiekkoväkivallasta. Eikä aivan syyttäkään. Syksyllä kolhittiin miestä ja sitten puitiin mahdollista valmentajien käskyttämisen olemassaoloa kuin filosofi Descartes ikään: Ajattelen - siis olen. Lopuksi syylliset lyötiin rautoihin ja uhrit nostettiin marttyyrisairasvuoteelle. Jaa, valmentajat taisivat saada synninpäästön sentään.

Aivan oikein; totuuskomissio on puhunut ryhdikkäästi ja pulinat pois.

Ja kuin jotakin vuodenkierron salaista symmetriaa noudattaen tapahtui viime viikonloppuna taas parikin kohtalokasta taklausta, joita sittemmin on veivattu hidastuskuvina joka paikassa ja ainakin YouTubessa. Suosikkilehteni HS julkaisi sunnuntaina puolen sivun kokoisen kuvan (mikä on tietenkin aika pieni koko näin tabloidaikakautena!) tillin tallin talutetusta jääkiekkoikoni Ville Peltosesta. Jos tämä kuva ei kertonut kaikkea oleellista päivän teemasta sekä avannut silmiä, niin ei mikään. Peltosen silmät olivat auki , mutta katsoivat tyhjyyteen.

SM- liigan pelaajayhdistyksen toiminnanjohtaja Jarmo Saarela arvioi tämän kauden aikana tulevan normaalit kuutisenkymmentä aivotärähdystä. Määrä on pysynyt aika vakioisena viimeisen viiden vuoden ajan. Omassa blogipostauksessaan 8.2.2013 (http://www.sjry.fi/node/340) hän listasi neljän kohdan ohjelman, jolla aivovammat voitaisiin saada liigassa kuriin.

Väkivalta on tuomittavaa, ja juhlapuheissa tähän ei tulekaan soraääniä. Vaikka kyse olisikin yhden yksilön hetkellisestä väärästä tilannearviosta, ei väkivaltaa puolusta mikään. Oli taklaus puhdas ja sääntökirjan mukainen tahi ei, lopputulos tilanteesta oli surkea. Kivut, säryt ja vammat ovat todellisia.

No. Samaisessa suosikkilehdessäni oli referoitu myös toisen kiekkolegendan, Rami Raato Summasen lohkaisua tilanteen jälkeen. Kaukana oli se joviaali hulluttelija, joka soitti ilmapystiä pukuhuoneessa voittoisan Ruotsi-Suomi -matsin jälkeen Globenissa keväällä 1995. (Vai soittiko? Kuka näitä enää muistaa?)

Sunnuntaiaamiaislehteni mukaan Summasen suusta pörähti:

"Jumalauta, saat pataan vielä. V-n pelle. Lämsä, sä oot ihan mieshuora, s-na."

Miten kenenkään suusta voi päästä mitään tuonkaltaista tekstiä? Jos koodeista kerran puhutaan jääkiekossa, niin mikä on näiden pukuherrojen käytöskoodi ja sivistys siellä kaukalon turvallisemmalla puolella? Missä muussa työpaikassa työntekijä saa päästellä kollegalleen tuollaisia sanoja? En oikein keksi kovin montaa työpaikkaa. (Lisäksi lausunto näyttäisi sisältävän sekä uhkailua että kunnianloukkausta.)

Yhtään ei auttanut Tami Statement Tammisen Facebook-kommentti tapahtuneen jälkeen:

"Ystäväni ja arvostamani kolleega Rami on TV:n mukaan ottanut "lämpöä" Nordenskiöldinkadulla - tuttu tunne; voiko olla "winning coach" ilman tunteenpaloa!!!??"

Lausunnossa on oma järkensä, mutta nostettuna yksittäiseksi kannanotoksi tämän jutun yhteyteen se vain pahentaa tilannetta.

Kipin kapin lapset pois tällaisten miesten arvomaailmasta.

Ja sitten huonot uutiset VIII

tiistai 12. helmikuuta 2013

Ylioppilaslehti on maailman vanhin ja laajalevikkisin suomenkielinen opiskelijalehti. Se perustettiin 1913. Lehden paperiversion levikki on 35 000. Verkkoylkkärillä on kymmeniätuhansia lukijoita ja sitä luetaan liki viidestäkymmenestä maasta.

(ylioppilaslehti.fi)

Ylkkärin kakkakeissi on moneltakin kantilta tarkasteltuna mielenkiintoinen tapaus.

Lehti täytti juuri kunnioitettavat sata vuotta, mikä onkin miltä tahansa lehdeltä kelpo suoritus. Osaselitys on tietenkin alati uusiutuva lukijakunta, jos oletetaan sen koostuvan pääosin alueen opiskelijoista. Mutta se ei toki mitenkään riitä, jos itse tuote on rikki. Lehti tarvitsee sisältöä kelvatakseen.

Ylkkärillä on myös kunniakkaat perinteet maan ykkösketjun skribenttien käyttämisessä. Jos välillä tarkoitus onkin ollut saada porvari nukkumaan huonosti ja natisuttaa muutoinkin yhteiskunnan rakenteita, niin monesti asialla on ollut taitavia kynäniekkoja ja idealinkoja.

Ylioppilaslehden ongelma puolestaan on siinä, että vaikka ammuttaisiin kovilla tahi tehtäisiin kirjallisesti laadukasta työtä, niin se on aina väistämättä pienen piirin piperrystä. Ja siksi jää.

Tätä taustaa vasten kohu housihinsa kakkaavista naisista pikavuorossa on sekä ymmärrettävä että täysin ylimitoitettu. Ääni on vaikea saada nykyisessä mediapöhinässä kuuluviin, ja siksi keinoja pitää naarata äärilaidoilta. Kun älykkyys ei kerran kelpaa, niin otetaan sitten shokkiarvot valikkoon.

Yleensä kun kansa alkaa jostakin kohista, ainakaan puolet ei ole itse lukenut/nähnyt/omakohtaisesti tutustunut polemisoituun asiaan, vaan argumentointi tapahtuu ainoastaan mielikuvien ja omien arvailujen (jos kohta arvojenkin) pohjalta.

Ylkkärin 'Paskoimme housuun bussissa Turkuun' -reportaasi löytyy lehden nettiarkistosta ja on näin luettavissa, vaikkei lehden tilaajiin kuuluisikaan. On toisin sanoen mahdollisuus tutustua itse artikkeliin ja luoda vasta sitten mielipide.

Kirjallisilta arvoiltaan juttu on aika lattea ja triviaali. Paljon terävämpiä bussimatkakuvauksia on luettu sekä kaunokirjallisuudessa että lehtikolumneissa. Journalistisilta arvoiltaan juttu on sitäkin vähäpätöisempi. Se ei ala mistään, eikä se johda mihinkään. Lukijan kannalta kirjoitus on aika yhdentekevä. (Opettaja toki haluaisi korjata kielioppivirheet, kuten lauseessa: "Suojeltu funkkistyylinen linjaautoasema ilmestyy näköpiiriin tasan aikataulussa".)

Artikkelimotiiviksi tuntuisi näin ollen jäävän vain tuo hätkähdyttämisen tarve. Tarve kokeilla sananvapauden rajoja ja yritys järkyttää ihmisten mielenrauhaa.

Maailma on kyllä sellainen, että mikään noista ei oikein toteudu tai jos toteutuu, niin vaikutus haihtuu taivaan tuuliin yhdessä iltapäivässä. Kuin pieru Saharaan, jos kielikuva tässä sallitaan.

Yritystä olisi helpompi kunnioittaa, jos lähtökohtamotiivi olisi tiedossa. Mutta ei. Ei ole kuin tuo yksinäinen artikkeli. (Ja tietenkin: teoksen itsensä pitää riittää ilman käyttöohjeita ja lutherilaisia Ja mitä se on -osioita.)

Ehkä toimituksessa on istuttu alas ja mietitty yksinkertaisesti vain sitä, miten juhliva lehti saisi huomiota monen vuoden rämpimisen jälkeen?  Miten ylittää uutiskynnys valtakunnallisissa medioissa. Jos tämä oli lähtökohta, niin siinä lehti onnistui kohtuullisen mukavasti.

Jos journalismi heitetään sivuun, niin muuten asia onkin sitten ihmisyyden mittapuulla mitattuna vakavampi.

Jutussa kuvattu toiminta ei täytä minkäänlaisia ihmisen tunnusmerkkejä. Terve aikuinen ei pysty eikä voi toimia noin, hän ei voi istua bussissa ja kakata tieten tahtoen housuunsa. Ihmismieli ei toimi noin, eikä noin mene ihmisyyden koodisto. Jokin on mennyt jossakin pahasti vinoon, jos ihminen käyttäytyy noin. Tämä ei ole vain sukupolvikysymys tai jokin vähäpätöinen juttu. Tämä on iso ja oleellinen juttu, jolle ei voi kohauttaa olkapäitään.

Jokin raja ja kynnys ihmisellä pitää olla. Kutsutaan niitä sitten käytöstavoiksi tai empaattisuudeksi tai lähimmäisen kunnioittamiseksi tai häveliäisyydeksi tai ihmisyydeksi tai miksi kutsutaankin. Täytyy olla jokin normisto, joka pistää hanttiin, vaikka sitä koeteltaisiinkin. Kun se katoaa, liudennumme sarjakuva-anarkiasta totaaliseen sekasortoon.

Asiaa ei pelasta millään lailla, vaikka juttu jälkikäteen mitätöitäisiin fiktiiviseksi kirjoitukseksi, jonkinlaiseksi härnäykseksi tai ihmiskokeeksi. Ei pelasta lainkaan.