Näytetään tekstit, joissa on tunniste käytöstavat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste käytöstavat. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Ja sitten huonot uutiset IX



maanantai 25. helmikuuta 2013

Provinssiaallinen mailapeli nimeltään jääkiekko on kohtuullisen iso laji Suomessa. Se saa tukea sekä hallien että sponsoreiden muodossa, ja fanikatsomo rakastaa sitä ilman ehtoja. Satunnaisten MM-voittojen osuessa kohdalle lajia rakastaa vielä isompi joukko. (Siis noin kerran vuosituhannessa; ainakin tämän hetkisten tilastojen valossa.)

Tämä kuluva kiekkokausi tulee ja menee. Viiden vuoden päästä kauden mestaria ja muita tapahtumia ei muista kuin vannoutunein hokkifriikki ja hänkin vain pusertamalla kipeästä paikasta.

Juuri nyt kansa (siis media -> julkinen ja some) kohisee kuitenkin jääkiekkoväkivallasta. Eikä aivan syyttäkään. Syksyllä kolhittiin miestä ja sitten puitiin mahdollista valmentajien käskyttämisen olemassaoloa kuin filosofi Descartes ikään: Ajattelen - siis olen. Lopuksi syylliset lyötiin rautoihin ja uhrit nostettiin marttyyrisairasvuoteelle. Jaa, valmentajat taisivat saada synninpäästön sentään.

Aivan oikein; totuuskomissio on puhunut ryhdikkäästi ja pulinat pois.

Ja kuin jotakin vuodenkierron salaista symmetriaa noudattaen tapahtui viime viikonloppuna taas parikin kohtalokasta taklausta, joita sittemmin on veivattu hidastuskuvina joka paikassa ja ainakin YouTubessa. Suosikkilehteni HS julkaisi sunnuntaina puolen sivun kokoisen kuvan (mikä on tietenkin aika pieni koko näin tabloidaikakautena!) tillin tallin talutetusta jääkiekkoikoni Ville Peltosesta. Jos tämä kuva ei kertonut kaikkea oleellista päivän teemasta sekä avannut silmiä, niin ei mikään. Peltosen silmät olivat auki , mutta katsoivat tyhjyyteen.

SM- liigan pelaajayhdistyksen toiminnanjohtaja Jarmo Saarela arvioi tämän kauden aikana tulevan normaalit kuutisenkymmentä aivotärähdystä. Määrä on pysynyt aika vakioisena viimeisen viiden vuoden ajan. Omassa blogipostauksessaan 8.2.2013 (
http://www.sjry.fi/node/340) hän listasi neljän kohdan ohjelman, jolla aivovammat voitaisiin saada liigassa kuriin.

Väkivalta on tuomittavaa, ja juhlapuheissa tähän ei tulekaan soraääniä. Vaikka kyse olisikin yhden yksilön hetkellisestä väärästä tilannearviosta, ei väkivaltaa puolusta mikään. Oli taklaus puhdas ja sääntökirjan mukainen tahi ei, lopputulos tilanteesta oli surkea. Kivut, säryt ja vammat ovat todellisia.

No. Samaisessa suosikkilehdessäni oli referoitu myös toisen kiekkolegendan, Rami Raato Summasen lohkaisua tilanteen jälkeen. Kaukana oli se joviaali hulluttelija, joka soitti ilmapystiä pukuhuoneessa voittoisan Ruotsi-Suomi -matsin jälkeen Globenissa keväällä 1995. (Vai soittiko? Kuka näitä enää muistaa?)

Sunnuntaiaamiaislehteni mukaan Summasen suusta pörähti:

"Jumalauta, saat pataan vielä. V-n pelle. Lämsä, sä oot ihan mieshuora, s-na."

Miten kenenkään suusta voi päästä mitään tuonkaltaista tekstiä? Jos koodeista kerran puhutaan jääkiekossa, niin mikä on näiden pukuherrojen käytöskoodi ja sivistys siellä kaukalon turvallisemmalla puolella? Missä muussa työpaikassa työntekijä saa päästellä kollegalleen tuollaisia sanoja? En oikein keksi kovin montaa työpaikkaa. (Lisäksi lausunto näyttäisi sisältävän sekä uhkailua että kunnianloukkausta.)

Yhtään ei auttanut Tami Statement Tammisen Facebook-kommentti tapahtuneen jälkeen:

"Ystäväni ja arvostamani kolleega Rami on TV:n mukaan ottanut "lämpöä" Nordenskiöldinkadulla - tuttu tunne; voiko olla "winning coach" ilman tunteenpaloa!!!??"

Lausunnossa on oma järkensä, mutta nostettuna yksittäiseksi kannanotoksi tämän jutun yhteyteen se vain pahentaa tilannetta.

Kipin kapin lapset pois tällaisten miesten arvomaailmasta.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Ja sitten huonot uutiset VII



tiistai 29. tammikuuta 2013

Leluhesarissa (näen kaksi skenaariota edessäni: printtihesari ajetaan nopeasti kokonaan alas tai parin vuoden kuluttua siirrytään takaisin broadsheethesariin) oli jokin aika sitten pienoiskysely siitä, milloin kännykällä viestiminen ei ole sopivaa.

Aiheellinen kysymys, mutta niinkuin arvata saattaa, siihen ei enää ole yksiselitteistä vastausta. Siis sellaista yleisesti hyväksyttyä itsestäänselvyyttä kuten käyttäytymisasioissa sentään oli vielä vuosikymmeniä sitten. Niin - aikana ennen kännyköitä.

No, yhtä kaikki, vastaukset olivat oivallinen läpileikkaus tulevien gradujen materiaaliksi ja joltinenkin vuoden 2013 mielenmaiseman ruumiiavaus.

"Työhaastattelu. Riippumatta siitä, onko haastattelijana vai haastateltavana." Mies, 47

"En koskaan selaisi Facebookia auton ratissa silloin, kun lapset ovat kyydissä. Muulloin Facebook on usein auki ajaessakin. Alkuaikoina myös chattailin siellä mieheni kanssa samalla, kun ajoin autoa." Nainen, 29
(HS, 10.1.2013)

Ja tätä tällaista bittipohdiskelua muutakin.

Yksi vastaus pomppasi omalla laillaan esille. Kyse on herkimmistä ihmissuhteista, lämmöstä, läheisyydestä ja välittämisestä. Siis juuri siitä, missä facebookeissakin on kyse. Paitsi että ei-virtuaalisesti vaan ihan vaan reaalimaailmassa:
"Seksin aikana ei tietenkään tee mieli Facebookiin. Eikä heti sen jälkeenkään. Sitten vasta, kun orgasmi on kunnolla ohi, on hetki silitelty ja käyty suihkussa. Aikaisintaan vartti seksin jälkeen siis." Nainen, 42
(HS, 10.1.2013)

Hmm. Kysehän on itse asiassa tasa-arvoistumisesta ja sen -jo huolestuttavasta - etenemisestä. Kyse on pinkin hömpimmistä sävyistä, kainaloonottamisen merkityksestä ja hämärässä kuiskailtavien sanojen salaisuudesta. Meille miehille ei niillä ole ennenkään ollut juurikaan painoarvoa yleisiä ihmissuhdetaitoja enempää; kysehän on kuitenkin meille lähinnä urakkaluonteisesta suorituksesta, ja siksi voimme samaistua koko lailla täydesti Ian McEwanin Polte-romaanin Nobel-voittaja Michael Beardin ajatuksiin:
"Beard avasi silmänsä. Yhdynnänjälkeisessä tilassa tuntui kiusalliselta, etteivät naiset koskaan onnistuneet heti kääntämään selkäänsä yhdyntää edeltäneelle läheisyydenkaipuulle, vaan jäivät harmillisesti vellomaan tunnemylläkkäänsä. Hän sen sijaan koki taas löytäneensä oman jakamattoman ytimensä, sen hekumallisen henkilökohtaisen pikku osasen, joka - vai oliko tämä naurettava ajatus - oli miehessä vähän sama kuin sikiö naisessa. Kymmenen minuuttia sitten hän oli tuntenut kuuluvansa Darlenelle. Nyt ajatus kuulumisesta kenellekään, kenenkään kuulumisesta kenellekään, tuntui jo tukahduttavalta."
(Ian McEwan: Polte, 2010)

Mutta että kauniimpi sukupuolikin... Emansipaatio on totisesti tehnyt tehtävänsä!

maanantai 23. toukokuuta 2016

Uutisista puheenollen...



tiistai 13. joulukuuta 2011

Törmäsin syksyllä nimeen Saana Parviainen ja pitihän hänet sitten lopulta googlatakin. Näissä toimissa löysin myös Jussi Parviaisen blogin.

Jussi Parviainen oli etäisesti kyldyyriä harrastavalle ihmiselle jollakin tasolla myyttinen hahmo, 'Jumalan rakastajan' tekijä, teatterikoulussa Jouko Turkan kaudella huseerannut pedagogi sekä tietysti mainion 'Yökyöpeli'-viihdeohjelman (MTV3 1984-1985) hulluttelija yhdessä Jukka Puotilan kanssa. Meidänkin koulussamme näitä hahmoja hoettiin välituntisin.

Sitten Parviainen katosi, ainakin isosta julkisuudesta. Oliko se vapaaehtoista, oliko kyse hengähtämisestä, etäisyyden ottamisesta, työtilaisuuksien vähenemisestä, unohdettiinko Parviainen vai joutuiko hän paitsioon. Oliko Parviainen nero vai keisari vailla vaatteita? Oliko hän joutunut oman neroutensa ansaan? Mitä ihmettä tapahtui?

Vai oliko vain niin, että Parviainen oli koko ajan aktiivi ja minä passiivi?

Yhtä kaikki. Uuden elokuvansa, 'Yksinteoin kaksi', myötä palasi Parviainenkin julkisuuden valokeiloihin. Ansiosta tahi ansiotta. Senkin arvottaminen on subjektiivista ja vaatisi tietysti kunnollista asiaan paneutumista. Itse seuraan toki vain pintajulkisuutta ja siitäkin pelkkää kuohua.

Parviaisen blogimerkinnät olivat syksyllä vuoropuhelua, jossa kohtasivat klipit elokuvasta, vaihtuva kuvamateriaali sekä teksti, jossa hän ruoti suhdettaan vaimoonsa, siteerasi vaimonsa blogia ja vatvoi ja vatvoi pettymystään, jonka oli tässä liitossa kokenut.

Parviainen oli taiteilijana todennäköisesti vereslihalla. Tai sitten ovela markkinointimies. Häntä lainkaan tuntematta sitä ei voi mitenkään tietää. Voi vain analysoida vaihtoehtoja.

Marraskuussa blogiin tuli uusi elementti. Juorut. Niitä Parviainen on tähän mennessä postannut viidentoista (15) kirjoituksen verran alaotsikolla 'Totuus. Ankara Totuus. - Danton'.

Ja siinäpä onkin varsin hämmentävä kokoelma. Osansa näistä tosijuoruista saa niin valtion ylin johto kuin näyttelijät, julkkikset, poliitikot, kirkonmiehet, laulajat, tanssijat ja niin edespäin. Outoa jos yhtään juttua ei näistä ole nostettu, jos yhteenkään puhelimeen ei ole huudettu haloota. Niin no, Parviainen mainitsee, että nämä ovat totuuksia... Pahahan niitä silloin on mennä kieltämään?

Aika räävittömiä juttuja, jotka ruokkivat tarkoituksessaan juuri oikealla tavalla ihmisen uteliaisuutta, hänen haluaan tulla koukutetuksi saada tietää jotakin merkityksetöntä, jos se vain koskee julkisuuden henkilöä. On vähintäin otaksuttavaa, että jokin frekvenssimittari Parviaisen blogin lukijoissa on koholla?

Tai sitten on niin, että kukaan muu kuin minä ei ole lukenut tuota blogia? Muuten on merkillistä ja käsittämätöntä, että jos James 'Erkki' Hirvisaaren blogi ylitti julkisuuskynnyksen ja johti lopulta tuomioon Kouvolan hovioikeudessa, niin tästä ei kukaan älähdä. Mitä vain voi kirjoittaa. Ainakin totuuksia.

Hirvisaarta en tässä toki puolusta, vaan käytän esimerkkinä tuoreesta blogikirjoittelusta ja kirjoittelun vastuusta. Hyvä jos yhteiskunta toimii eikä ole henkitoreissaan.

P.S. Parviainen ehti 'Juorut 19' -osaan, jonka muodosti hänen vaimonsa (/ex-vaimonsa/vaimonsa/ex-vaimonsa/...) intiimi kotivideo. Saana Parviaisen blogiin puolestaan tuli päivitys, jossa tämä toteaa, ettei videon julkaisuun ole lupaa ja että hän on tehnyt Jussista rikosilmoituksen. Sitten Jussi Parviaisen blogi hävisi bittiavaruuteen. Jussi Parviaisen ystävä kommentoi, että J. Parviaisen blogiin on hakkeroitu ja sen postaukset poistettu ja hänellä on kyllä epäilyksensä, mikä taho tällaista tekee...

Mitä meillä oikeastaan oli ennen nettiä?
(Täydennetty 20.12.2011)