Ja sitten huonot uutiset VII

tiistai 29. tammikuuta 2013

Leluhesarissa (näen kaksi skenaariota edessäni: printtihesari ajetaan nopeasti kokonaan alas tai parin vuoden kuluttua siirrytään takaisin broadsheethesariin) oli jokin aika sitten pienoiskysely siitä, milloin kännykällä viestiminen ei ole sopivaa.

Aiheellinen kysymys, mutta niinkuin arvata saattaa, siihen ei enää ole yksiselitteistä vastausta. Siis sellaista yleisesti hyväksyttyä itsestäänselvyyttä kuten käyttäytymisasioissa sentään oli vielä vuosikymmeniä sitten. Niin - aikana ennen kännyköitä.

No, yhtä kaikki, vastaukset olivat oivallinen läpileikkaus tulevien gradujen materiaaliksi ja joltinenkin vuoden 2013 mielenmaiseman ruumiiavaus.

"Työhaastattelu. Riippumatta siitä, onko haastattelijana vai haastateltavana." Mies, 47

"En koskaan selaisi Facebookia auton ratissa silloin, kun lapset ovat kyydissä. Muulloin Facebook on usein auki ajaessakin. Alkuaikoina myös chattailin siellä mieheni kanssa samalla, kun ajoin autoa." Nainen, 29

(HS, 10.1.2013)

Ja tätä tällaista bittipohdiskelua muutakin.

Yksi vastaus pomppasi omalla laillaan esille. Kyse on herkimmistä ihmissuhteista, lämmöstä, läheisyydestä ja välittämisestä. Siis juuri siitä, missä facebookeissakin on kyse. Paitsi että ei-virtuaalisesti vaan ihan vaan reaalimaailmassa:

"Seksin aikana ei tietenkään tee mieli Facebookiin. Eikä heti sen jälkeenkään. Sitten vasta, kun orgasmi on kunnolla ohi, on hetki silitelty ja käyty suihkussa. Aikaisintaan vartti seksin jälkeen siis." Nainen, 42

(HS, 10.1.2013)

Hmm. Kysehän on itse asiassa tasa-arvoistumisesta ja sen -jo huolestuttavasta - etenemisestä. Kyse on pinkin hömpimmistä sävyistä, kainaloonottamisen merkityksestä ja hämärässä kuiskailtavien sanojen salaisuudesta. Meille miehille ei niillä ole ennenkään ollut juurikaan painoarvoa yleisiä ihmissuhdetaitoja enempää; kysehän on kuitenkin meille lähinnä urakkaluonteisesta suorituksesta, ja siksi voimme samaistua koko lailla täydesti Ian McEwanin Polte-romaanin Nobel-voittaja Michael Beardin ajatuksiin:

"Beard avasi silmänsä. Yhdynnänjälkeisessä tilassa tuntui kiusalliselta, etteivät naiset koskaan onnistuneet heti kääntämään selkäänsä yhdyntää edeltäneelle läheisyydenkaipuulle, vaan jäivät harmillisesti vellomaan tunnemylläkkäänsä. Hän sen sijaan koki taas löytäneensä oman jakamattoman ytimensä, sen hekumallisen henkilökohtaisen pikku osasen, joka - vai oliko tämä naurettava ajatus - oli miehessä vähän sama kuin sikiö naisessa. Kymmenen minuuttia sitten hän oli tuntenut kuuluvansa Darlenelle. Nyt ajatus kuulumisesta kenellekään, kenenkään kuulumisesta kenellekään, tuntui jo tukahduttavalta."

(Ian McEwan: Polte, 2010)

Mutta että kauniimpi sukupuolikin... Emansipaatio on totisesti tehnyt tehtävänsä!

95 teesiä ovessa (Die 95 Thesen)

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

20

Isoisä lamppua ostamassa

Uimahallin kahviossa edes takaisin juoksentelevia lapsia, huutoa ja kyynärpäähän nojailua. Yksi tyttö lojuu kahvilapöydällä ja nostaa sille vielä toisen jalkansakin. Isä juttelee hymyillen tytön kanssa.

Aikamme on muuttunut leppoisaksi, välittömäksi ja rennoksi. Turhantärkeä nipottaminen ja niskanjäykistely on saatu poiskitketyksi.

MÄÄRITTELEMME ITSE OMAT STANDARDIMME;

STANDARDIT MÄÄRITTELEVÄT KULTTUURIMME SYVYYDEN.

Se huono puoli siinä on, kun on elänyt entisiäkin aikoja, että silloin niitä voi joskus kaivata.

Pikaruokaa aivoille

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

KERROS 1

Kuinka oikein on syödä hampurilaisia. Tämä on ensimmäisiä asioita, mikä lapsiperheen pitää itselleen perinpohjin selvittää. Mikä on kasvattajan suhde hampurilaisiin?

Onko kyse roskaruuasta? Onko vehnä kasvatettu ekologisesti kestävin menetelmin? Onko pihviliha tuotettu eettisesti oikeudenmukaisella tavalla? Ovatko tomaatit varmasti aitoja eivätkä geenimanipuloituja? Miten pitkä on salaatin matka ollut tuottajalta rasvakattilan viereen?

Ja lopulta kysymyksistä kovin: mitä tapahtuu jätteille, joita tällä tavalla tuotetusta, tällä tavalla pakatusta ja väistämättä yltäkylläisten ihmisten huolimattomasti nauttimista ruoka-annoksissa väistämättä syntyy?

Entäpä riippuvuus, johon hampurilaiset saattavat lapsen syöstä? Mitkä ovat annoksen ravintoarvot? Onko ruoka-aineympyrä täydellinen?

KERROS 2

Kun se hampurilaisateria nyt sitten kuitenkin valitaan, onko oikeaoppisin osoite kotimainen vaihtoehto vai kansainvälinen ketju? Ja miten tämä kotimaisuus mitataan? Onko se brändin nimessä vai pihveissä? Onko se konseptin alkuperässä vai työntekijöissä? Kaikkien lankojen seuraaminen on nykymaailmassa aika mahdotonta?

KERRROS 3

Kun se paikka sitten taas kuitenkin hätärinä valittiin ja istuttiin alas kolmen pursuavan tarjottimen kanssa, niin mihin silmä osui kesken XL-kokoisen Vares-aterian? Vastapäätä istui kolmen hengen seurue: mummo (arvaus!) kahden eskari-ikäisen lapsenlapsen kanssa. Toinen oli tyttö ja toinen poika; molemmilla pipot päässä. Hetken päästä tyttö kaivoi vaaleanpunaisen kosketusnäyttöpuhelimen taskustaan ja alkoi puhua siihen. Mummo luki lehteä.

Tapojen ja käytöskulttuurin löyhtymisestä huokaillaan paljon. Ei ennen lounasta syöty hattu päässä, mieshenkilö vallankaan. Vanhemmat opettivat asioita nuorille. No kas, toisella puolella käytävää istui isä lippis päässä ja hänestä vasemmalla kokonainen pöytäseurue jokaisella hatut tiukasti nuppiin ruuvattuina.

Minun lapsuudessani käytiin todella harvoin ulkona syömässä; ehkä joskus Valion baarissa tahi Moko-Näkissä, missä hienoin annos oli muusit ja lihapullat. Hiukan myöhemmin wienerschnitzel sitruunaviipaleella.

Kun minä olin tuon tytön ikäinen ja meille vihdoin tuli kotiin oma puhelin, piti keskuksesta erikseen tilata hyvissä ajoin kaukopuhelu, jos aikoi soittaa Turusta Helsinkiin omalla puhelimella.

KERROS 4

Ja tässähän se ydin onkin. Ei niinkään menneitten muistelussa ja siinä, että ennen kaikki oli paremmin ja ennen sitä vasta osattiin. Toki näinkin on, mutta ydin on siinä, että olo tuli haikeaksi. Kohta hurahtaa neljäkymmentä vuotta ja nuo vieraat lapset istuvat syömässä jossakin maailmassa, jota ei voi nyt edes kuvitella. Jetsonit oli kovinta scifiä 1960-luvulla. Siinä Jori Jetson huristeli lentävällä aluksellaan töihin Avaruukselaan ja kotona laittoi Ruusa-robotti ruokaa perheelle futuristisessa keittiössä. Ihan siellä ei vieläkään olla, mutta aika lähellä.

Sentimentaalisten tunteitten vallassa jäin pohtimaan noita lapsia. Mitä he mahtavat puolen vuosisadan päästä ajatella elämänmenosta? Silloisesta ja entisestä?

Olemme eletyn elämämme vankeja.