Minä olen täällä!

torstai 19. huhtikuuta 2012

Epilogi: 

"Olihan se lopulta annettava periksi..."

Televisiossa alkoi talvella taas uusi kilpailuohjelma, The Voice of Finland. Tv-viidakon ennakkorummutus oli totuttuun tapaan kovaa, mutta se mikä siinä herätti mielenkiintoa oli se, että ennakkoon luvattiin pudotuskisa, jossa ei niinkään arvostella putoajia kuin kiitetään jatkajia. Toki uuden ohjelman puffeissa näytetyt kääntyvät tuolitkin kiinnostivat.

Mieleen tuli etsimättä eräs toinen ostoformaatti, jonka viihdyttävyys perustuu erityisesti siihen, miten monin sanankääntein ja kehonkielin surkeasti nuotinvierestä laulavia julkkispyrkyreitä nolataan.

Tai näin ainakin kerrotaan. Itse en ole katsonut ensimmäistäkään jaksoa mainittua toista formaattia. Eipä sillä, eihän minulla voi olla näin ollen kuin hyvää sanottavaa siitä. Mainitun laulukisan edellinen voittaja, Martti Saarinen, oli koulullamme tuomaroimassa oppilaskunnan järjestämää Talent-kisaa ja hän oli kyllä sympaattinen ja ystävällinen kaveri. Arvattavasti myös laulajana hyvä.

Mutta tämä The Voice of Finland? Mikähän se on laatuaan? Perheenä emme ole katsoneet ainuttakaan tosi-tv -ohjelmaa. Kyse on ollut periaatteellisesta linjavedosta ja ylipäänsä siitä, että televisiolla ei ole kovin iso rooli perheessämme. Ei ainakaan ennen lasten nukkumaanmenoa. (Sen jälkeisestä elämästä saa kalpean kuvan esimerkiksi toisesta blogista nimeltään Television aarteet.)

Nyt vaaka kallistui katsomisen kannalle.

Ohjelmaan oli valittu kovin erilaatuisia tuomareita: Elastinen, Lauri Tähkä, Paula Koivuniemi ja Michael Monroe. Kaikki tunnettuja nimiä musiikissa ja luultavasti tämän seurauksena vielä tunnetumpia omien genrerajojensa ulkopuolellakin. Heidän harteilleen oli siis kuitenkin laitettu tämä kannustusrooli, ja kyllä he ovat tehneet työtä käskettyä koko sesongin läpi. Toki repliikkeihin on mahtunut paljon latteuksiakin, kuinkas muuten, kun arvioitavana on kymmeniä ja taas kymmeniä esityksiä, mutta kyllä siihen on mahtunut paljon aitojakin reaktioita, paljon hyviä huomioita ja paljon todellista kannustusta.

Mikä vielä mielenkiintoisempaa on se, että kylläpä Suomesta löytyy todella paljon mahtavan hyviä laulajia! Katsoja on saanut ällistellä ja nauttia korvakarkkia kuullessaan toinen toisensa jälkeen hyviä laulusuorituksia. Vaikka esityksissä on ollut mukana keskivertoa enemmän dramaattista tulkintaa sekä korkeita ja revitteleviä, jopa brassailevia ääniä, niin kyllä on ollut laatuakin. Laulamisen taitoa.

On hienoa seurata vierestä, kun joku osaa oikeasti asiansa.

Näkemättä on, mitä 'tähtivalmentajat' ovat kulissien takana tehneet sparratakseen oman joukkueensa laulajia lentoon, mutta klooneja ei ole tuutista kuitenkaan tullut ulos. Itse asiassa kilpailijoiden kommenteista päätellen valmentajat ovat oikeasti antaneet neuvoja ja ennen kaikkea rohkaisseet heitä oman äänen ja oman tyylin löytämiseen.

Joten formaatti osoitti pitävänsä kutinsa. Isommin nolostumatta ja ainakaan sensuroimatta on voitu lapsiperheessäkin katsoa tätä kisaa.

On kotikatsomossa tietysti koettu pettymyksiäkin, kun oma suosikiksi matkan varrella kasvanut laulaja onkin varoittamatta tippunut kisasta. Ei kuitenkaan teilattuna, vaan jalkansa bisneksen ovenrakoon saaneena.

The Voice of Finland -kisaa voidaan tietysti tarkastella myös tuosta toisesta bisnesnäkökulmasta. Ruudun ylänurkassa todetaan reilusti, että ohjelma sisältää tuotesijoittelua, ja niinhän se on. Totuttuun tapaan myös äänestyksestä rahastetaan. Liput Turun Logomoon ovat menneet kuin kuumille kiville (Kyllä! Olen itsekin roikkunut linjoilla useita kertoja ja saanut ei-oota vaivoikseni. Esitykset ovat vakuuttaneet ruudunkin läpi, mutta olisi ollut hienoa kokea samantapainen hetki, kuin viisitoista vuotta sitten, kun nuori ja liikunnallisesti kömpelö Pentti Hietanen vetäisi Marian Helsingin Kaupunginteatterin lavalla West Side Story -musikaalissa; iho meni kananlihalle...).

Mutta mutta. Semifinaalissa jatkopisteitä jaettiin myös Spotify-kuunteluosuuden mukaan. Spotifyn kuuntelu taas edellytti kirjautumista ja se puolestaan edellytti Facebook-tunnusta. Siinä sitä oltiin! Itse en ole Facebook-ihmisiä (joskin sieltä haulla näköjään löytyy kaimani... kukapa olisi uskonut!).

Kyse on jonkinasteisesta perusperiaatteesta olla sitoutumatta yhteisöihin ja perusperiaatteesta olla antamatta henkilötietojaan muiden käsiin. Nykyisessä tietoyhteiskunnassa on tietysti myös joustettava näistäkin periaatteista, mutta niistä ei tarvitse kokonaan luopua. Ratkaisu pitää olla omassa päätäntävallassa.

Facebookiin liittyy paljonkin salaliittoteorieoiden tasoa olevia urbaanilegendoja, mutta toisaalta ihan arkisesti on todettu myös 70 prosenttia kaikista tietokoneviruksista tulevan Facebookin kautta. Virukset tehdään muualla ja niitä levitelläänkin muualla, mutta Facebookissa oleva kätevä mahdollisuus jakaa kaikenmaailman videoita, blogeja ja kuvia sun muita helpottaa myös viruksentekijöiden työtä. 800 miljoonaa käyttäjää on aika potentiaalinen asiakaskunta, kun se on vielä niin heterogeeninen. Arvot, ryhmät, kiinnostuksenkohteet, laitteet ja ohjelmien suojaus vaihtelevat.

No niin. Olihan se lopulta annettava periksi ja liityttävä maailmanyhteisön jättimäisen leirinuotion ääreen, jotta pääsi kuuntelemaan ja pääsi vaikuttamaan. Jotta saa olla osallisena tapahtumaa. Ei tämä ihan flash mob ole, ja joku ilonpilaaja voisi jopa huomauttaa, että et sinä oikeasti itse tee nytkään yhtään mitään. Mutta on osallistumisen tunne kuitenkin aika huumaava ja koukuttava. "Missä olit silloin, kun The Voice of Finlandin finaali käytiin?"

Joten täällä sitä nyt sitten ollaan. Kirjauduin Spotify-kuunteluun ja annoin kuuntelemalla ääneni Saara Aallolle. Laitoin Saaran Je suis malade -biisin voimasoittoon, ja niillä kuunteluillahan Saara sitten meni finaaliin huolimatta tuottajan pahoista kuiskutuksista. Vai oliko se skandaali päinvastoin? Anyway.

Nyt vain odottelen kisan finaalia. Ja kavereita omalle Reijo Vähäjärri -statukselleni.

Ulossaattanut Luokanope klo 18.34

3 kommenttia:

Luokanope21. huhtikuuta 2012 11.03

P.S.1 Finaalilähetyksen tauottua laskeutui meille kovaääninen tyrmistynyt hiljaisuus... Mutta pulinat pois; kansa on taas puhunut ja Vironperällä kuunnellaan kansan ääntä. Sipolan tyyppinen laulaja on Suomesta puuttunut?

P.S.2 Ei mennyt vuorokauttakaan, kun Rexa sai kaverin Facebookiin. Kiitos huumorintajusta!

VastaaPoista

vee24. huhtikuuta 2012 22.45

P.S 1: En tiedä miten iso prosentuaalinen merkitys finaalilähetyksen aikana tulleilla äänillä oli kokonaispotissa, mutta niiden äänien osalta illan kappalevalinnoilla oli varmastikin merkittävä vaikutus. Tarkemmin sanoen, tässä tapauksessa sillä Sipolan U2-sovituksella lopun yleisörallatuksineen kaikkineen (mikä kieltämättä olikin aivan vetreä täräytys ja muutenkin siedettävämpi versio kuin originaaliversio). Myös kakkosrundin mittatilauskappaleista Sipolan ralli oli ns tavalliselle populäärimusiikin keskivertokuluttajalle luultavasti helpommin lähestyttävä tekele kuin vaikkapa se Saara Aallon oma kipale.

Kokonaan toinen asia on sitten se että onko Sipolassa enemmän voiceoffinlandia vai idol(s)ia, mutta kansa on taas kerran puhunut juu. Ja kuten lohduteltu on, saavathan ne muutkin kisan vahvat hahmot epäilemättä mahdollisuuden kokeilla siipiään musiikkimarkkinataloudessa.
Mutta olisihan tässä jälkipuinnille (ja kovaääniselle tyrmistyneelle hiljaisuudellekin) kyllä saumaa. Onneksi näihin on tottunut, harjoitusta on saanut aika lailla joka kerta kun kansan syvien rivien mielipidettä tiedustellaan ja pääsee näkemään lopullisen tuloksen, oli nyt sitten politiikasta tai viihteestä kyse (jos niillä merkittävää eroa onkaan, tai niiden laatustandardeilla ainakaan).

P.S 2: silmääiskevä hymiö

VastaaPoista

Luokanope26. huhtikuuta 2012 7.48

Kyynikko voisi todeta, että eikö maailman pelastumisen kannalta ole oleellisempaakin puhuttavaa kuin joku mokoma hoilotuskisa. No, ei ole.

Itselle tämä oli henkilökohtainen ihmiskoe: meillä oli kotikatsomossa ikähaitari kuusivuotiaasta kuusikymppiseen, ja kyllä, kyllä tällainen ohjelmatyyppi toimii. Ainakin näin noviisiporukalla.

Voittajan omissa käsissähän juttu on. Jos hänet tunnetaan tämän jälkeen TVOF-Sipolana, niin hän on epäonnistunut. Aika näyttää jälleen kerran. Kuten historia sitten myöhemmin todistaa, mikä kärpäsjoukko oli oikeimmassa kannattaessaan omaa suosikkiaan.

Luultavasti kaikki kilpailijat eivät tietystikään alunperinkään hakeneet cover-pohjaista tunnettavuutta. Jos ajatellaan esimerkiksi Mikke Monroen (jonka ikuisesti muistamme lahnajärveläisen huoltamon pihalta 90-luvulta...) joukkueen sympaattista Kimmo Härmää tai Mikko Herrasta, niin kumpaakaan ei osaa ajatella muottiin puristettuna valtavirran kulkijana, vaan ehkä hakevan toisenkokoisia, omempia foorumeitaan. Tällainen satunnainen kuulija ei ollut ikinä kuullutkaan kumapaisestakaan. Mutta nyt on.

Milleniaalisukupolvesta nettinatiiviksi

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Sosiaalinen media, some, on saanut hyvän huomioarvon viime aikoina. Varmasti omissa liemissään, mutta myös julkisessa mediassa sekä mutu-pohjalla käytävissä ruohonjuuritason keskusteluissa.

Nykynuoret ovat eläneet koko ikänsä maailmassa, jossa tekniikka on edennyt isoin, kuluttajaystävällisin harppauksin eteen päin ja tuonut arkeemme esimerkiksi kännykät ja kotitietokoneet. Näitä on sitten kehitetty laitteina yhä huimempiin suorituksiin kykeneviksi ja tuntuukin kuin vihdoin nyt eläisimme sitä oikeaa, ihmeellistä 2000-lukua, joista 1960-luvun scifi-kirjallisuus, -sarjakuvat ja -elokuvat antoivat uskomattomia, mielikuvitúksellisia maistiaisia.

Sosiaalinen media on nostettu näiden laitteiden myötä aallonharjalle. Näkyvä piikki siitä olivat hiljattain pidetyt presidentinvaalit. Jotkut olivat jo valmiit vannomaan, että sosiaalinen media ratkaisi nämä vaalit, vaikka oletettavasti ihan perusjalkatyötä siinä kuitenkin enemmänkin tehtiin. Toisin sanoen: jos vaikka viisikymmentätuhatta ihmistä olisi intoutunut äänestämään sosiaalisessa mediassa olleiden viestien pohjalta, niin sillä ei päästä vielä prosenteille kaikkien äänestäneiden joukossa.

Some on varmasti nuorten tahi muutoin kehityskelpoisten ihmisten ominta maastoa. Heillä ei ole vanhojen käytänteiden tuomaa kuonaa painolastinaan, eikä ennakkoluuloja uusimpia ja päivittyviä koneita kohtaan.

Toisaalta, yllättäin, hiljakkoin Saksassa tehdyn tutkimuksen mukaan nuoret osaavat kyllä googlettaa ja ladata musiikkia ja surffailla, mutta he eivät kuitenkaan varsinaisesti tuota virtuaalimaailmaan itse sisältöä. Tai ainakaan iso osa heistä.

Onkohan siis taas niin, että pieni mutta äänekäs joukko vie huomiomme pois kokonaisuudesta? Nuorisoa on kautta aikain tuomittu sen näkyvän osan tekojen mukaan; ei perusmassan. Jos muutama nuori käryttää kumia tai maleksii ostarilla, niin onko se silti oikea kuva koko joukosta? Ovatko nuorison syvät rivit todellakin aivan täpinöissään tästä kaikesta some'n valtatiestöstä? Ovatko kaikki niin kiinnostuneita, aktiivisia, fiksuja ja suvereeneja nettinatiiveja, että tämä edes innostaisi EVVK:ta enemmän?

Onko niin, että itse asiassa nuoruuteen kuuluu sellainen vajavuus, että aikuisen kokemuksia, näkemyksiä, yleistietoja ja syy- ja seuraussuhteiden hahmotuskykyä ei vielä ole ja siksi haetaan Wikipediasta ensimmäinen vastaus, oli sitä siellä tahi ei? Kun kouluissa haluttiin eroon pirstaletiedosta, niin itse asiassa juuri siihen onkin palattu hakukoneiden myötä?

Varmasti some'ssa häärää isokin joukko aktiivista väkeä. Väkeä, joka on vihdoin saanut unelman interaktiivisesta televisiosta toimimaan ja paljon laajemmalla alustalla kuin joskus vuosikymmeniä sitten ajateltiin. Osa on oikeasti siirtynyt passiivisesta vastaanottajasta aktiiviseksi toimijaksi päivityksiin, blogeihin, viestiketjuihin ja YouTubeen.

Some'ssa voidaan ottaa kantaa ja käynnistää asioita. Toisaalta siinä ehkä juuri hämärtyy perspektiivi? Jos kymmenen ihmistä innostuu peukuttamaan, jos sata ihmistä kokoontuu ja jos tuhat ihmistä allekirjoittaa adressin netti-impulssin seurauksena, niin mitä siitä? Se on pisara meressä, vaikka juuri näille ihmisille tietysti todellista, vaikuttavaa ja voimaannuttavaa arkea. Minun twiittini tuli julkiseksi!

Esimerkiksi. Jotenkin huvittavalla tavalla hieman surullista on se, että kun Facebook'issa laitettiin vetoava viesti liikkeelle siitä, että syöpälapsille lähetettäisiin heitä ilahduttavia postikortteja, niin lennokkaan idean saanut taho ei kysynyt asiaa Lastenklinikalta. Jälkikäteen sieltä todettiin, etteivät he ole asian kanssa missään tekemisissä ja että he eivät itse asiassa halua mokomaa korttikasaa vaivoikseen.

Tämä esimerkki on yksittäinen, mutta jotenkin aika hyvin ihmisluonnetta kuvaava. Nyt kun on mahdollisuus vaikuttaa ja melkeinpä reaaliaikaisesti, niin niin myös tehdään ilman viivettä, joka saattaisi auttaa rauhoittumaan, ottamaan asioista selvää tarkemmin ja suodattamaan pahimmat ylilyönnit pois.

Tämä netin tasa-arvoistava efekti on tehnyt sen, että vaikka tieto on määrältään lisääntynyt, on todellisen tiedon määrä itse asiassa kaventunut. Uskomukset, kuulopuheet ja huhut jylläävät, niitä esitetään totena ja ne saavat ihmiset toimiaan väärin. Tiedottaminen on tehty niin helpoksi ja demokraattiseksi, että se haittaa jo oikeaa elämää ja oikeaa sivistystä.

Tämä virtuaalinen tietolaari on niin valtava uhka, että se asettaa kouluillekin taas uusia haasteita. Miten opettaa seulomaan sieltä sälä pois ja miten opettaa tuottamaan sinne itse 'hyväksyttyä' materiaalia? Minkälainen sensoriviranomainen koulu voi olla? Mikä on sen valtuutus ja mikä on sen kyky toimia yleisen hyvän portinvartijana?

Tykkää tästä -kirja (PS-kustannus 2012) tarttuu hiukan aiheen syrjään kiinni. Suurimmat pulmat kirjassa aiheen käsittelylle ovat ne, että aihe on jokseenkin hahmoton ja ennen kaikkea se, että ala on alati muutostilassa.

Kirjassa käydään läpi kaikki vanhat perusasiat ja väittämät ja lopuksi hiukan intoillaankin some'n mahtavuudella ja vaikuttavuudella. Yksi kirjoittajista kehotti opettajia pohtimaan aineiston laittamista verkkoon ja siitä laskuttamista; kukapa ilmaiseksi töitä tekisi. Huimin kirjoitus käsitteli ansiokkaasti ja innoittuneesti pilvioppimista ja verkossa sukkuloivaa nuorta polvea. Ehkäpä tulevaisuus tosiaan on verkossa myös oppimisessa, mutta toisaalta, miten nokikolari voi siellä oppia työnsä todella, miten autoasentaja kouluttautuu, miten futisammattilainen saa ammattitaitonsa, miten kampaaja saa käsiinsä oikean kosketuksen, miten työt opetellaan ja miten ne tosiaankin hoidetaan virtuaalisesti oikeassa elämässä?

Opettaja ei oikeastaan saa kirjasta paljonkaan uutta irti. Se on hyvä tietopankki tämän hetken tilanteesta, jos itsellä ei ole vielä mitään perustietoa, mutta käytännön opettajuuteen ei juuri kotitehtäviä löydy. Alaotsikko oli kumminkin 'Opettajan ammattietiikka sosiaalisen median ajassa'. Varsinaisia kannanottoja edes poleemisessa mielessä ei juuri ollut.

Kunnat ja eri hallinnonalat ovat antaneet omia suosituksiaan todellisuudentajunsa kadottaneille opettajille siitä, mitä on sopivaa itsestään ja työstään kertoa julkisissa medioissa tai voiko oppilaita hyväksyä fb-kavereiksi? Kirja ei juurikaan ottanut näihin asioihin kantaa, vaikka (väärin ennakko-odotuksin) hieman tämäntapaistakin tarinaa odotin.

Opettajan ammattietiikka on niin kirkas ja samalla hahmoton käsite, että se ei minkään kirjan kansien väliin taida edes sopia?