Peruskoulu - uhka vai mahdollisuus?

keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Peruskoululla on pulma ja tällä kertaa se koskee sitä, mitä peruskoulu haluaa itseltään ja oppilailtaan? Ehkä opettajiltaankin? Haluammeko me (sillä kappas vain, peruskoulu ei ole mekaaninen, jumalainen kone, vaan peruskoulu olemme me), että peruskoulun lapset osaavat yleisesti hyväksytyn ja tiedossa olevan tiedon, että he ovat samalla lailla sivistyneitä halki koko Suomen kuin muutkin lajitoverinsa. Haluammeko jopa pärjätä Pisa-tutkimuksissa, joissa kaikitenkin mitataan yleisiä, koko maanosassamme ja jopa sitä laajemmin tiedossa olevia, tavoiteltavina pidettyjä ja arvostettavia asioita? ( N.s. "Ei koulua vaan Pisa-tutkimusta varten" -filosofia)

Vai. Haluammeko, että oppilaamme ovat luovia, itsenäisiä ja omatomivalintoja tekeviä aktiivisurffaajia? Oppilaita, jotka itse päättävät opiskelustaan, siitä mitä opiskelevat ja millä laajuudella, kukin individuaalisesti rusinoita poimien? Menevät syvälle yhdessä asiassa ja sivuuttavat toisen epärelevanttina tahi jopa epäkiinnostavana?

Siis. Tekeekö päätöksen aikuinen (opettaja) vai tekeekö päätöksen oppilas?

Kumpi on nykyaikaa ja ennen kaikkea: kumpi valmentaa paremmin tulevaisuuteen?

No, puhtaita malleja ei ole. Tai jos on, niin ne ovat usein typeriä, koska elämä nyt on kerta kaikkiaan sekamelskaa, jossa monet perustelut vaikuttavat yhtä aikaa järkeenkäyvästi. Toisaalta-toisaalta –filosofointi ei ole mamoilua ja vastuunpakoilua. Se on todellista, vastuullista kannanottamista ilman yhtä heppoista yleistystä.

Suomessa ollaan palattu hyvästä syystä paikallisista opseista valtakunnallisiin rautalankamalleihin. Opseissa on silti aina pelivaraa, joka sallii henkilökohtaisia tulkintoja ja tempoiluja. Se määrää, mitä pitää tehdä, mutta se ei kiellä sitten kaikkea muuta.

Koska ops on kuitenkin olemassa, on se selkeä signaali korkeemman kären tahdosta. Tahdosta, että koululaiset Suomessa oppivat tiettyjä aikuisten määrittelemiä asioita. Tämä on hyvä tieto.

Huono tieto on se, että lapset ovat aikamoisen mielivallan alaisina. Tää taitaa olla niitä hasardihommia vaan, hasardihommia vaan! Mielivalta syntyy siitä, että vaikka valtakunnallinen ops sanoo, mitä pitää opettaa ja vaikka kuntakohtainen osio komentaa ja vaikka koulukohtainen tarkennus mitä lisää, niin opettaja sen päätöksen luokassaan lopulta tekee. Hän päättää diktatorisesti käsittelyn laajuuden, painokkuuden ja syvyyden. Tämä johtaa siihen, että koululaiset eri puolilla Suomea oppivat asioita eri määrässä. Koululaiset samassa koulussakin saavat erilaisen tietotaitopakin.

Peruskoulun rikkaus ja opettajan voimavara on siinä, että peruskoulu sallii monta tapaa tehdä töitä. Peruskoulu sallii opettajan oman äänen ja se on opettajan työssä järjissään pysymisen ja jaksamisen elinehto.

Samalla peruskoulu kaivaa omaa hautaansa. Jos asioita voi tehdä monella tavalla, niin niitä myös tehdään. Ja se johtaa koulutukselliseen epätasa-arvoisuuteen. Yksi oppii tekemään ihastuttavia tutkielmia, mutta ei oikeinkirjoitusta. Yksi osaa laulaa Kivisten ja Sorasten tunnarin, mutta ei tiedä mitään nuottien arvoista. Yksi tietää kaiken natseista, mutta ei tunne kolonialismia. Ja naapuriluokalla päinvastoin.

"It is the studying that you do after your school days that really counts. Otherwise you know only that which everyone else knows." toteaa Henry L. Doherty nokkelassa ajatuksessaan. Ajatus vain on näinä aikoina kääntymässä jollakin lailla päälaelleen.

Tätä kaikkea pohdiskelua vasten tuntuisi siltä, että tiukasti keskusjohdettu ja kahlittu järjestelmä on nykymaailmassa parhain. Koululaiset haahuilevat kovin monien intohimojen ja houkutusten maailmassa, heidän kotikasvatuksensa ei ole enää kovinkaan yhteneväinen, eivätkä arvot kohtaa edes likimain toisiaan. Mikään ei takaa lasten saavan tasa-arvoisia lähtökohtia automaattisesti. Siksi piiskuri pitää löytyä jostakin auktoriteetista, ja se joku on peruskoulu.

Sittenhän tilanne viimeistään muuttuu, kun nämä nettinatiivit tarttuvat vallankahvaan ja ryhtyvät koodaamaan uuden koulun sapluunaa. Jos sitten viitsivät?

Luova ihminen lapioi

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

”Kirjoittaminen on eräs terapiamuoto. Joskus ihmettelen, millä tavoin kaikki ne, jotka eivät kirjoita, sävellä tai maalaa, pystyvät pääsemään pakoon siltä hulluudelta, melankolialta, pakokauhulta, joka luontaisesti kuuluu ihmisenä olemiseen.”
(Graham Greene)

Arvostettu pianisti ja kapellimestari Ralf Gothóni sohaisi jokin aika sitten muurahaispesään alustaessaan Suomen kansallisoopperan 100-vuotisjuhlaseminaarissa. Sivistyneenä miehenä hän teki sen ehkä tahallaan, jopa provosoiden, joskin ainahan jää ajattelemttomuuden mahdollisuus silloin, kun joku ei selitä puhki sanojaan. (En itsekään mielelläni käytä lainausmerkkejä ("") kirjoituksissani (puheestani nyt puhumattakaan!), vaikka jokin sana olisi tekstiin laitettu pilke silmäkulmassa tahi jopa tahallaan väärin (mitä sitäkin on kiintoisaa toisinaan harrastaa puutarhakokeilumielessä).

Gothóni oli huolissaan peruskoulun alakoulun musiikinopetuksesta ja musiikillisen yleissivistyksen turvaamisesta näissä puolustuskyvyttömissä nuorissa; alakouluissahan kun on se surkea tilanne, että luokanopettaja opettaa kaikkia aineita ja näin "musiikkikoulutus voi rajoittua järkyttävän vähäiseen osaamiseen ja opiskeluun".

Eli: missä peruskoulu, siellä ongelma.

Hyvä huomio Gothónilta, sillä ongelmantunnistus edeltää aina ongelmanratkaisua. Arvaisin, jollen tietäisi, että se oli mainio järkäle nimeltään POPS, jossa keksittiin sana luovuus (entinen stiiknafuulia). Sittemmin sanaa on tarjoiltu väsymättä eri kääreissä oleellisena ihmisarvoisen elämän mittana ja perusrakennusaineena. Ja onhan se sitä totta puhuen.

Perusväittämä on, että kaikki lapset ovat luovia ja lapsuudessa luovuus on suorastaan arkinen, kuin itsestäänselvä voimavara. Lapset kasaantuvat pihalle ja heti siellä on leikki käynnissä. Kulttuuriset, kielelliset ja muut eroavaisuudet häviävät, sillä lapset suhtauvat niihin huolettoman luovasti. Osallistujat määrittävät persoonillaan leikin kulun, mutta leikin luonteeseen kuuluu se, että sen tulos ei ole ennalta tiedettävissä.

Jossakin kohtaa tämä luovuuden tyrehtymätön kymi kuitenkin vääjäämättä - tyrehtyy. Se kuivahtaa. Seuraa koreografia nimeltään Nuori-nuori aikuinen-aikuinen. Luovuus ei ole silloin enää itsestäänselvyys, eikä ainakaan mikään hyve, jota katsottaisiin ylöspäin.

Mikä sen sammuttaa? Arvostelu? Arviointi? Vertailu? Täydellisyyden tavoittelu? Rajoittavat mielikuvat? Kaavoihin kangistuminen? Liian suuret vaatimukset? Liian pienet vaatimukset? Luovuus-look-alike? Päämäärätietoisuus? Tulosvastuullisuus? Odotuspaineet? Keskinäinen kilpailu? Kyttäys? Aikuisen varautuneisuus?

Ei ihme siis, että nimenomaan peruskoulu on oman aikansa vaahdonnut luovuudesta. Paradoksaalisesti peruskoulu on myös oppimislaitos ja pahimmillaan juuri nämä kaksi ovat toinen toisensa poissulkevia määreitä. Jos oppiminen on mieleenpainamista ja opitun asian toistamista, niin ainoa mihin oppilas pystyy, on tuon opitun asian toistaminen juuri sellaisenaan kuin hän on sen vastaanottanutkin.

Siksi peruskoulussa piti lopulta siirtyä askel pitemmälle: siirtovaikutukseen eli brassaillen transfer of learning, jolloin esiin nousee tietojen ja taitojen siirtyminen niistä konteksteista ja tilanteista, missä oppiminen on tapahtunut. Kognitiiviset taidot voivat siirtyä samoin kuin tiedotkin.

Oppiminen tapahtuu aina jossakin tietyssä tilanteessa, mutta oppimisen laatu määräytyy sen mukaan, miten pystymme käyttämään opittua muussakin kuin siinä nimenomaisessa oppimisympäristössä. Oppimisen tarkoituksena ei ole sittenkään toistaa jo olemassa olevia asioita, vaan löytää jotakin uutta, uusia näkökulmia ja toimintatapoja. Ja tässä sitä sitten taas ollaankin kunniallisesti luovuuden lähteillä.

Uutta luomalla oppilas on osaltaan muuttamassa maailmaa, eikä ainoastaan sopeutumassa muiden luomuksiin. Parhaimmillaan oppilas siis näkee uusia asiayhteyksiä ja kehittää epäkonventionaalia ideoita ja tekniikoita intuitiivisesti leikkimällä ja kokeilemalla. Hän ottaa riskejä ja rikkoo rajoja ja huimimmillaan reflektoi.

Tätä kaikkea vasten tulee pysähtyneeksi ja esittäneeksi retorisen kysymyksen: Kuinka luovaa on soittaa mahdollisimman puhtaasti ja soittaessaan toistaa uskollisesti nuotti nuotilta, kesto kestolta ammoin sitten kuolleen säveltäjän tuotantoa pianoa pimputellen? Taiteellistahan se on tietenkin, mutta luovaa? Hmm.

Maabrändiryhmä antoi tehtävän Suomelle ja teki sen 355 sivuisella raportilla, jossa todettiin mm.

"Suomen suurin vahvuus on maamme historiaan ja kulttuuriin pohjautuva ennakkoluuloton ja ratkaisukeskeinen tapa suhtautua ongelmiin. Kun tilanne on mahdoton, me sisuunnumme." ... "Consider it solved!" ... "Suomalaisilla yrityksillä on nyt mahdollisuus olla vielä paljon nykyistäkin relevantimpia tekijöitä maailmantaloudessa. Tämä edellyttää sitä, että ne keskittyvät tuotannon lisäksi jatkossa yhä selvemmin myös kehittämään luovasti ratkaisuja globaaleihin ongelmiin. Maailmassa on nyt enemmän ja vaikeampia ongelmia kuin koskaan aikaisemmin. Näiden ongelmien ratkaisu edellyttää jämäkkää luotettavuutta ja kovan tason osaamista."

Tämän tekstin kirjoittajan on täytynyt käydä peruskoulunsa, sieltähän se oli suoraan opetussuunnitelmasta.

Niin opetussuunnitelmasta puheenollen. Ralf Gothónin huoli säälittävistä luokanopettajista on aiheellinen. Mitenkähän heppoista musiikinopetus alakoulussa oikein on? Annetaan puheenvuoro Tuusulan ops'ille, mitähän ihmeitä se tarjoaa alakoulun alimmille vuosiluokille?

29. MUSIIKKI
Musiikinopetuksen tehtävänä on auttaa oppilasta löytämään musiikin alueelta kiinnostuksenkohteensa sekä rohkaista oppilasta musiikilliseen toimintaan, antaa hänelle musiikillisia ilmaisunvälineitä ja tukea hänen kokonaisvaltaista kasvuaan. Opetuksen tehtävänä on myös saattaa oppilas ymmärtämään, että musiikki on aika- ja tilannesidonnaista. Se on erilaista eri aikoina, eri kulttuureissa ja yhteiskunnissa, ja sillä on erilainen merkitys eri ihmisille. Opetuksessa tulee ottaa huomioon, että musiikin ymmärtämisen ja käsitteellistämisen perustana ovat musisoinnin ja musiikinkuuntelun yhteydessä saadut merkitykselliset kokemukset. Musiikinopetus antaa välineitä oppilaan oman musiikillisen identiteetin muodostumiseen prosessissa, jonka tavoitteena on rakentaa arvostavaa ja uteliasta suhtautumista erilaisiin musiikkeihin. Musiikillisia taitoja kehitetään pitkäjänteisellä, kertaamiseen perustuvalla harjoittelulla. Yhdessä musisoiminen kehittää sosiaalisia taitoja, kuten vastuullisuutta, rakentavaa kriittisyyttä sekä taidollisen ja kulttuurisen erilaisuuden hyväksymistä ja arvostamista. Oppilaan kokonaisvaltaisen ilmaisun kehittymistä tulee tukea myös etsimällä yhteyksiä muihin oppiaineisiin. Musiikin opetuksessa sovelletaan teknologian ja median tarjoamia mahdollisuuksia.

VUOSILUOKAT 1–4
Vuosiluokilla 1–4 musiikinopetuksessa on keskeistä oppilaiden musiikillisen ilmaisun kehittäminen leikinomaisessa ja kokonaisvaltaisessa toiminnassa. Opetuksen tulee antaa oppilaalle kokemuksia monenlaisista äänimaailmoista ja musiikeista sekä rohkaista häntä ilmaisemaan ja toteuttamaan omia mielikuviaan.

TAVOITTEET

Oppilas oppii
- käyttämään luontevasti omaa ääntään ja ilmaisemaan itseään laulaen, soittaen ja liikkuen sekä ryhmässä että yksin
- kuuntelemaan ja havainnoimaan keskittyneesti ja aktiivisesti ääniympäristöä ja musiikkia
- käyttämään musiikin eri elementtejä musiikillisen keksinnän aineksina
- ymmärtämään musiikillisen maailman monimuotoisuutta
- toimimaan vastuullisesti musisoivan ryhmän jäsenenä sekä musiikin kuuntelijana.

KESKEISET SISÄLLÖT
- äänenkäytön harjoituksia puhuen, loruillen ja laulaen, ikäkauteen sopivia laululeikkejä
- lauluohjelmistoa sekä moniäänisyyteen valmentavia lauluharjoituksia
- yhteissoittoon valmentavia harjoituksia ja soitto-ohjelmistoa keho-, rytmi-, ja melodia- ja sointusoittimilla lähtökohtana perussyketajua kehittävät harjoitukset
- monenlaisen musiikin kuuntelua erilaisia aktivointikeinoja käyttäen sekä omien elämysten, mielikuvien ja kokemusten kuvailua
- musiikillista keksintää äänikerronnan, pienimuotoisten äänisommitelmien ja improvisoinnin keinoin
- musiikin elementteihin – rytmiin, melodiaan, harmoniaan, dynamiikkaan, sointiväriin ja muotoon – liittyvää peruskäsitteistöä musisoinnin, kuuntelun, liikunnan ja musiikillisen keksinnän yhteydessä
- laulu-, soitto- ja kuunteluohjelmistoa, joka tutustuttaa oppilaan sekä suomalaisen että muiden maiden ja kulttuurien musiikkiin ja sisältää esimerkkejä eri aikakausilta ja eri musiikin lajeista.

Tämän jälkeen opetussuunnitelmassa mennään tarkempiin yksityiskohtiin kunkin vuosiluokan spesifimmeistä tavoitteista. Aika retuperällähän tuo näyttää olevan. Otetaan esimerkki vaikkapa kolmasluokkalaisten musiikin opetussuunnitelmasta:

3 lk

- äänenkäytön harjoituksia puhuen, loruillen ja laulaen, ikäkauteen sopivia laululeikkejä
- hyvä lauluasento
- yksinkertaisia moniäänisiä harjoituksia
- laajennetaan lauluohjelmistoa (ainakin Maamme laulu) opettelemalla osa ulkoa, yksi kansanlaulu
- yhteissoittoon valmentavia harjoituksia keho- ja rytmisoittimin ja mahdollisuuksien mukaan laattasoittimin
- haetaan perussykettä
- harjoitellaan jotain melodia- ja sointusoitinta
- musiikillista keksintää, kuten rytmisiä täydennystehtäviä
- aktiivisen ja keskittyvän musiikinkuuntelun harjoittelua, Mozart ja orkesterisoittimia, piano ja forte, crescendo ja diminuendo, puoli-, neljäsosa ja kahdeksasosanuotti, neljäsosatauko, kertausmerkki, duuri ja molli, C-duuriasteikon säveliä
- laulaen, soittaen ja kuunnellen tutustutaan paikalliseen kulttuuriperintöön mm. Finlandia, oma maakuntalaulu
- 3-4 lk kuuntelun ja musisoinnin yhteydessä musiikin peruselementtejä: voimakkuuden vaihtelu, erilaisten soitinten tunnistaminen sointivärin perusteella, vaihteleva tempo, tasa-/kolmijakoisuus, melodian suunta (nouseva, laskeva tai paikallaan).
- laajennetaan lauluohjelmistoa (ainakin Uusmaalaisten laulu) opettelemalla osa ulkoa, yksi kansanlaulu
- aktiivisen ja keskittyvän musiikinkuuntelun harjoittelua

"Ratkaisu ihmisenä olemisen eksistentiaaliseen dilemmaan, olemuksemme eläimellis-sosiaaliseen ristiriitaan löytyy vain yksilön valitessa oman positiivisen vapautensa. Se löytyy luovasta, tuottavasta suuntautumisesta, joka merkitsee alistamisen ja alistumisen hylkäämistä ratkaisumalleiksi, vastuun ottamista itsestä ja muista sekä omien linjausten tekemistä sen sijaan, että ohjautuisi muiden mukaan."
(Erich Fromm)

 Klassikkositaatiksi jää Gothónin vastaus tutkija Pekka Hakon kysymykseen siitä, että koska ja missä Ralf Gothóni on viimeksi käynyt seuraamassa peruskoulun musiikinopetusta. Gothóni vastasi, että ei ollut koskaan käynyt missään peruskoulussa. Ja hän toivoi, ettei joutuisi sellaiseen tulevaisuudessakaan.

Rafu, hei, samaa toivomme me, mutta minkäs teet, olemme alakoulun opettajia.