Peruskoulu - uhka vai mahdollisuus?

keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Peruskoululla on pulma ja tällä kertaa se koskee sitä, mitä peruskoulu haluaa itseltään ja oppilailtaan? Ehkä opettajiltaankin? Haluammeko me (sillä kappas vain, peruskoulu ei ole mekaaninen, jumalainen kone, vaan peruskoulu olemme me), että peruskoulun lapset osaavat yleisesti hyväksytyn ja tiedossa olevan tiedon, että he ovat samalla lailla sivistyneitä halki koko Suomen kuin muutkin lajitoverinsa. Haluammeko jopa pärjätä Pisa-tutkimuksissa, joissa kaikitenkin mitataan yleisiä, koko maanosassamme ja jopa sitä laajemmin tiedossa olevia, tavoiteltavina pidettyjä ja arvostettavia asioita? ( N.s. "Ei koulua vaan Pisa-tutkimusta varten" -filosofia)

Vai. Haluammeko, että oppilaamme ovat luovia, itsenäisiä ja omatomivalintoja tekeviä aktiivisurffaajia? Oppilaita, jotka itse päättävät opiskelustaan, siitä mitä opiskelevat ja millä laajuudella, kukin individuaalisesti rusinoita poimien? Menevät syvälle yhdessä asiassa ja sivuuttavat toisen epärelevanttina tahi jopa epäkiinnostavana?

Siis. Tekeekö päätöksen aikuinen (opettaja) vai tekeekö päätöksen oppilas?

Kumpi on nykyaikaa ja ennen kaikkea: kumpi valmentaa paremmin tulevaisuuteen?

No, puhtaita malleja ei ole. Tai jos on, niin ne ovat usein typeriä, koska elämä nyt on kerta kaikkiaan sekamelskaa, jossa monet perustelut vaikuttavat yhtä aikaa järkeenkäyvästi. Toisaalta-toisaalta –filosofointi ei ole mamoilua ja vastuunpakoilua. Se on todellista, vastuullista kannanottamista ilman yhtä heppoista yleistystä.

Suomessa ollaan palattu hyvästä syystä paikallisista opseista valtakunnallisiin rautalankamalleihin. Opseissa on silti aina pelivaraa, joka sallii henkilökohtaisia tulkintoja ja tempoiluja. Se määrää, mitä pitää tehdä, mutta se ei kiellä sitten kaikkea muuta.

Koska ops on kuitenkin olemassa, on se selkeä signaali korkeemman kären tahdosta. Tahdosta, että koululaiset Suomessa oppivat tiettyjä aikuisten määrittelemiä asioita. Tämä on hyvä tieto.

Huono tieto on se, että lapset ovat aikamoisen mielivallan alaisina. Tää taitaa olla niitä hasardihommia vaan, hasardihommia vaan! Mielivalta syntyy siitä, että vaikka valtakunnallinen ops sanoo, mitä pitää opettaa ja vaikka kuntakohtainen osio komentaa ja vaikka koulukohtainen tarkennus mitä lisää, niin opettaja sen päätöksen luokassaan lopulta tekee. Hän päättää diktatorisesti käsittelyn laajuuden, painokkuuden ja syvyyden. Tämä johtaa siihen, että koululaiset eri puolilla Suomea oppivat asioita eri määrässä. Koululaiset samassa koulussakin saavat erilaisen tietotaitopakin.

Peruskoulun rikkaus ja opettajan voimavara on siinä, että peruskoulu sallii monta tapaa tehdä töitä. Peruskoulu sallii opettajan oman äänen ja se on opettajan työssä järjissään pysymisen ja jaksamisen elinehto.

Samalla peruskoulu kaivaa omaa hautaansa. Jos asioita voi tehdä monella tavalla, niin niitä myös tehdään. Ja se johtaa koulutukselliseen epätasa-arvoisuuteen. Yksi oppii tekemään ihastuttavia tutkielmia, mutta ei oikeinkirjoitusta. Yksi osaa laulaa Kivisten ja Sorasten tunnarin, mutta ei tiedä mitään nuottien arvoista. Yksi tietää kaiken natseista, mutta ei tunne kolonialismia. Ja naapuriluokalla päinvastoin.

"It is the studying that you do after your school days that really counts. Otherwise you know only that which everyone else knows." toteaa Henry L. Doherty nokkelassa ajatuksessaan. Ajatus vain on näinä aikoina kääntymässä jollakin lailla päälaelleen.

Tätä kaikkea pohdiskelua vasten tuntuisi siltä, että tiukasti keskusjohdettu ja kahlittu järjestelmä on nykymaailmassa parhain. Koululaiset haahuilevat kovin monien intohimojen ja houkutusten maailmassa, heidän kotikasvatuksensa ei ole enää kovinkaan yhteneväinen, eivätkä arvot kohtaa edes likimain toisiaan. Mikään ei takaa lasten saavan tasa-arvoisia lähtökohtia automaattisesti. Siksi piiskuri pitää löytyä jostakin auktoriteetista, ja se joku on peruskoulu.

Sittenhän tilanne viimeistään muuttuu, kun nämä nettinatiivit tarttuvat vallankahvaan ja ryhtyvät koodaamaan uuden koulun sapluunaa. Jos sitten viitsivät?