Kuluttajaetiikkaa mausteeksi

maanantai 18. kesäkuuta 2012

En juuri koe, että oma lapsuuteni olisi ollut ankea tahi erityisen puutteenalainen. Suomi oli toipumassa tai jopa toipunut sodan jälkeiseen 1950-lukuun, ja täysillä olimme ajassa mukana 60-luvulla.

Arki oli ihanaa, tavallista pikkupojan elämää yhdeksänkerroksisessa kivitalossa. Parempaa ei voinut kuvitella, koska parempaa ei ollut. Paitsi joskus, hyvin harvoin kun isä tuli kotiin salaperäisen sanomalehtikäärön kanssa. Paketti avattiin tiskialtaassa, ja sisältä paljastui sihisevän höyryävää hiilihappojäätä. Sen tehtävänä oli pitää paketin ytimessä oleva vaniljajäätelömötikkä jämäkkänä. Mmm.

Joskus myöhempinä vuosina käytiin perheen voimalla erityistä päivää juhlistamassa parin korttelin päässä Hämeenkadulla olleessa Valion baarissa ottamalla 'Pariisin leivokset' eli suklaalla kuorrutetut jäätelöpalat. Toki kauppoihinkin oli jo tullut metallikääreeseen pakattuja vaniljapuikkoja herkkuhetkeen. Lapsella vain ei ollut rahaa mokomiin.

No, kun astuu tänä päivänä pienemmänkin ruokakaupan sisälle, niin siellä on jäätelöitä pakastealtaassa valittavana kymmenen metrin matkalta. Isommassa kauppakeskuksessa määrä helposti tuplaantuu.

Kuluttajalle tulee se kuuluisa valinnan vaikeus. Mikä näistä kaikista ihanan mielikuvituksellisista vaihtoehdoista on juuri se oikea tähän nälkään? Lajikirjo ja annoskokojen määrä on huikea.

Nokia on lähdössä Suomesta tai ainakin antaa potkut 3700:lle suomalaiselle työntekijälle. Onko tässä altaan ääressä vastaiskun paikka? Aika ja aihe suosia suomalaista? Sillä jos tuotanto ei kohtaa kysyntää tai tuotantoon käytetty pääoma ei poiji tulosta, niin työ pitää hinnoitella uudelleen, ja ottaa se tuottajaportaan selkänahoista.

Onko järkevää ostaa näitä balttialaisia tai beneluxlaisia kaupan brändillä varustettuja jäätelöitä? Onko Keski-Euroopan jäätelön syömisessä minkäänlaista tolkkua? Onko mitään mieltä rahdata jätskiä isojen merten takaa?

Ja lopulta, onko se kotimainen perusjäätelö kotimainen? Mikä on suomalaisen työn osuus kokonaisuudessa ja jätskinautinnossa, jos pohjafirma on kuitenkin ylikansallinen?

Hankalasti arvotettavia kysymyksiä, jos kuluttajavastuuta kerran täytyy kantaa.

Entäpä itse tuote sitten? Katja Gauriloff teki syväluotaavan dokkarin Säilöttyjä unelmia (2012), jossa hän seurasi lähimarketin euron hintaisen raviolipurkin reittiä lähtien brasilialaiselta malmilouhokselta. Reitti koukkaa mm. Ranskan, Romanian, Tanskan, Puolan ja Ukrainan kautta pelloilla, oliiviviljelmillä, sikaloissa ja teurastamoissa, ennen kuin purkin kannet saadaan kiinni ja tuote suomalaisenkin kaupan hyllylle.

Kun lukee jäätelöiden tuoteselostuksia, saa liudan tarkkoja mutta mitäänsanomattomia kuvauksia tuotteesta: "Rasvaton maito, sokeri, mansikkasose (12%), kaakaovoi, täysmaitojauhe, kasvirasva, tiivistetty rasvaton maito, glukoosi-fruktoosisiirappi, herajauhe, punajuurimehutiiviste, voirasva, emulgointiaineet (E471, E442, E476), happo (sitruunahappo), stabilointiaineet (E407, E410), aromi, seljanmarjamehutiiviste".

Suomeksi tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että mansikkajäätelön ostaja saattaa ostaa pelkkiä luontaisia aromeja ja punajuuriväriä (E162) tai eräistä kirvalajeista saatavaa karmiinia (E120). Mutta ei mansikkaa aina. Tai silloin kun aitoja aineita käytetään, minkälaiset ovat niiden tuotanto-olosuhteet olleet? Entä mistä on kaadettu puut kaikkiin miljooniin jätskitikkuihin? Minkälainen kierrätettävyys on käärepapereilla?

Kuluttaja saa kantaa huonoa omaatuntoa ja koko maailman tuskaa harteillaan joka ainut päivä.

Nappasin tänään koriin jätskipuikon, jossa oli päällä logo 'Rainforest Alliance Certified Cocoa'. Voi hyvä tavaton!