keskiviikko 8. helmikuuta 2012
Sosiaalinen
media, some, on saanut hyvän huomioarvon viime aikoina. Varmasti omissa
liemissään, mutta myös julkisessa mediassa sekä mutu-pohjalla käytävissä
ruohonjuuritason keskusteluissa.
Nykynuoret ovat eläneet koko ikänsä maailmassa, jossa tekniikka on edennyt isoin, kuluttajaystävällisin harppauksin eteen päin ja tuonut arkeemme esimerkiksi kännykät ja kotitietokoneet. Näitä on sitten kehitetty laitteina yhä huimempiin suorituksiin kykeneviksi ja tuntuukin kuin vihdoin nyt eläisimme sitä oikeaa, ihmeellistä 2000-lukua, joista 1960-luvun scifi-kirjallisuus, -sarjakuvat ja -elokuvat antoivat uskomattomia, mielikuvitúksellisia maistiaisia.
Sosiaalinen media on nostettu näiden laitteiden myötä aallonharjalle. Näkyvä piikki siitä olivat hiljattain pidetyt presidentinvaalit. Jotkut olivat jo valmiit vannomaan, että sosiaalinen media ratkaisi nämä vaalit, vaikka oletettavasti ihan perusjalkatyötä siinä kuitenkin enemmänkin tehtiin. Toisin sanoen: jos vaikka viisikymmentätuhatta ihmistä olisi intoutunut äänestämään sosiaalisessa mediassa olleiden viestien pohjalta, niin sillä ei päästä vielä prosenteille kaikkien äänestäneiden joukossa.
Some on varmasti nuorten tahi muutoin kehityskelpoisten ihmisten ominta maastoa. Heillä ei ole vanhojen käytänteiden tuomaa kuonaa painolastinaan, eikä ennakkoluuloja uusimpia ja päivittyviä koneita kohtaan.
Toisaalta, yllättäin, hiljakkoin Saksassa tehdyn tutkimuksen mukaan nuoret osaavat kyllä googlettaa ja ladata musiikkia ja surffailla, mutta he eivät kuitenkaan varsinaisesti tuota virtuaalimaailmaan itse sisältöä. Tai ainakaan iso osa heistä.
Onkohan siis taas niin, että pieni mutta äänekäs joukko vie huomiomme pois kokonaisuudesta? Nuorisoa on kautta aikain tuomittu sen näkyvän osan tekojen mukaan; ei perusmassan. Jos muutama nuori käryttää kumia tai maleksii ostarilla, niin onko se silti oikea kuva koko joukosta? Ovatko nuorison syvät rivit todellakin aivan täpinöissään tästä kaikesta some'n valtatiestöstä? Ovatko kaikki niin kiinnostuneita, aktiivisia, fiksuja ja suvereeneja nettinatiiveja, että tämä edes innostaisi EVVK:ta enemmän?
Onko niin, että itse asiassa nuoruuteen kuuluu sellainen vajavuus, että aikuisen kokemuksia, näkemyksiä, yleistietoja ja syy- ja seuraussuhteiden hahmotuskykyä ei vielä ole ja siksi haetaan Wikipediasta ensimmäinen vastaus, oli sitä siellä tahi ei? Kun kouluissa haluttiin eroon pirstaletiedosta, niin itse asiassa juuri siihen onkin palattu hakukoneiden myötä?
Varmasti some'ssa häärää isokin joukko aktiivista väkeä. Väkeä, joka on vihdoin saanut unelman interaktiivisesta televisiosta toimimaan ja paljon laajemmalla alustalla kuin joskus vuosikymmeniä sitten ajateltiin. Osa on oikeasti siirtynyt passiivisesta vastaanottajasta aktiiviseksi toimijaksi päivityksiin, blogeihin, viestiketjuihin ja YouTubeen.
Some'ssa voidaan ottaa kantaa ja käynnistää asioita. Toisaalta siinä ehkä juuri hämärtyy perspektiivi? Jos kymmenen ihmistä innostuu peukuttamaan, jos sata ihmistä kokoontuu ja jos tuhat ihmistä allekirjoittaa adressin netti-impulssin seurauksena, niin mitä siitä? Se on pisara meressä, vaikka juuri näille ihmisille tietysti todellista, vaikuttavaa ja voimaannuttavaa arkea. Minun twiittini tuli julkiseksi!
Esimerkiksi. Jotenkin huvittavalla tavalla hieman surullista on se, että kun Facebook'issa laitettiin vetoava viesti liikkeelle siitä, että syöpälapsille lähetettäisiin heitä ilahduttavia postikortteja, niin lennokkaan idean saanut taho ei kysynyt asiaa Lastenklinikalta. Jälkikäteen sieltä todettiin, etteivät he ole asian kanssa missään tekemisissä ja että he eivät itse asiassa halua mokomaa korttikasaa vaivoikseen.
Tämä esimerkki on yksittäinen, mutta jotenkin aika hyvin ihmisluonnetta kuvaava. Nyt kun on mahdollisuus vaikuttaa ja melkeinpä reaaliaikaisesti, niin niin myös tehdään ilman viivettä, joka saattaisi auttaa rauhoittumaan, ottamaan asioista selvää tarkemmin ja suodattamaan pahimmat ylilyönnit pois.
Tämä netin tasa-arvoistava efekti on tehnyt sen, että vaikka tieto on määrältään lisääntynyt, on todellisen tiedon määrä itse asiassa kaventunut. Uskomukset, kuulopuheet ja huhut jylläävät, niitä esitetään totena ja ne saavat ihmiset toimiaan väärin. Tiedottaminen on tehty niin helpoksi ja demokraattiseksi, että se haittaa jo oikeaa elämää ja oikeaa sivistystä.
Tämä virtuaalinen tietolaari on niin valtava uhka, että se asettaa kouluillekin taas uusia haasteita. Miten opettaa seulomaan sieltä sälä pois ja miten opettaa tuottamaan sinne itse 'hyväksyttyä' materiaalia? Minkälainen sensoriviranomainen koulu voi olla? Mikä on sen valtuutus ja mikä on sen kyky toimia yleisen hyvän portinvartijana?
Tykkää tästä -kirja (PS-kustannus 2012) tarttuu hiukan aiheen syrjään kiinni. Suurimmat pulmat kirjassa aiheen käsittelylle ovat ne, että aihe on jokseenkin hahmoton ja ennen kaikkea se, että ala on alati muutostilassa.
Kirjassa käydään läpi kaikki vanhat perusasiat ja väittämät ja lopuksi hiukan intoillaankin some'n mahtavuudella ja vaikuttavuudella. Yksi kirjoittajista kehotti opettajia pohtimaan aineiston laittamista verkkoon ja siitä laskuttamista; kukapa ilmaiseksi töitä tekisi. Huimin kirjoitus käsitteli ansiokkaasti ja innoittuneesti pilvioppimista ja verkossa sukkuloivaa nuorta polvea. Ehkäpä tulevaisuus tosiaan on verkossa myös oppimisessa, mutta toisaalta, miten nokikolari voi siellä oppia työnsä todella, miten autoasentaja kouluttautuu, miten futisammattilainen saa ammattitaitonsa, miten kampaaja saa käsiinsä oikean kosketuksen, miten työt opetellaan ja miten ne tosiaankin hoidetaan virtuaalisesti oikeassa elämässä?
Opettaja ei oikeastaan saa kirjasta paljonkaan uutta irti. Se on hyvä tietopankki tämän hetken tilanteesta, jos itsellä ei ole vielä mitään perustietoa, mutta käytännön opettajuuteen ei juuri kotitehtäviä löydy. Alaotsikko oli kumminkin 'Opettajan ammattietiikka sosiaalisen median ajassa'. Varsinaisia kannanottoja edes poleemisessa mielessä ei juuri ollut.
Kunnat ja eri hallinnonalat ovat antaneet omia suosituksiaan todellisuudentajunsa kadottaneille opettajille siitä, mitä on sopivaa itsestään ja työstään kertoa julkisissa medioissa tai voiko oppilaita hyväksyä fb-kavereiksi? Kirja ei juurikaan ottanut näihin asioihin kantaa, vaikka (väärin ennakko-odotuksin) hieman tämäntapaistakin tarinaa odotin.
Opettajan ammattietiikka on niin kirkas ja samalla hahmoton käsite, että se ei minkään kirjan kansien väliin taida edes sopia?
Nykynuoret ovat eläneet koko ikänsä maailmassa, jossa tekniikka on edennyt isoin, kuluttajaystävällisin harppauksin eteen päin ja tuonut arkeemme esimerkiksi kännykät ja kotitietokoneet. Näitä on sitten kehitetty laitteina yhä huimempiin suorituksiin kykeneviksi ja tuntuukin kuin vihdoin nyt eläisimme sitä oikeaa, ihmeellistä 2000-lukua, joista 1960-luvun scifi-kirjallisuus, -sarjakuvat ja -elokuvat antoivat uskomattomia, mielikuvitúksellisia maistiaisia.
Sosiaalinen media on nostettu näiden laitteiden myötä aallonharjalle. Näkyvä piikki siitä olivat hiljattain pidetyt presidentinvaalit. Jotkut olivat jo valmiit vannomaan, että sosiaalinen media ratkaisi nämä vaalit, vaikka oletettavasti ihan perusjalkatyötä siinä kuitenkin enemmänkin tehtiin. Toisin sanoen: jos vaikka viisikymmentätuhatta ihmistä olisi intoutunut äänestämään sosiaalisessa mediassa olleiden viestien pohjalta, niin sillä ei päästä vielä prosenteille kaikkien äänestäneiden joukossa.
Some on varmasti nuorten tahi muutoin kehityskelpoisten ihmisten ominta maastoa. Heillä ei ole vanhojen käytänteiden tuomaa kuonaa painolastinaan, eikä ennakkoluuloja uusimpia ja päivittyviä koneita kohtaan.
Toisaalta, yllättäin, hiljakkoin Saksassa tehdyn tutkimuksen mukaan nuoret osaavat kyllä googlettaa ja ladata musiikkia ja surffailla, mutta he eivät kuitenkaan varsinaisesti tuota virtuaalimaailmaan itse sisältöä. Tai ainakaan iso osa heistä.
Onkohan siis taas niin, että pieni mutta äänekäs joukko vie huomiomme pois kokonaisuudesta? Nuorisoa on kautta aikain tuomittu sen näkyvän osan tekojen mukaan; ei perusmassan. Jos muutama nuori käryttää kumia tai maleksii ostarilla, niin onko se silti oikea kuva koko joukosta? Ovatko nuorison syvät rivit todellakin aivan täpinöissään tästä kaikesta some'n valtatiestöstä? Ovatko kaikki niin kiinnostuneita, aktiivisia, fiksuja ja suvereeneja nettinatiiveja, että tämä edes innostaisi EVVK:ta enemmän?
Onko niin, että itse asiassa nuoruuteen kuuluu sellainen vajavuus, että aikuisen kokemuksia, näkemyksiä, yleistietoja ja syy- ja seuraussuhteiden hahmotuskykyä ei vielä ole ja siksi haetaan Wikipediasta ensimmäinen vastaus, oli sitä siellä tahi ei? Kun kouluissa haluttiin eroon pirstaletiedosta, niin itse asiassa juuri siihen onkin palattu hakukoneiden myötä?
Varmasti some'ssa häärää isokin joukko aktiivista väkeä. Väkeä, joka on vihdoin saanut unelman interaktiivisesta televisiosta toimimaan ja paljon laajemmalla alustalla kuin joskus vuosikymmeniä sitten ajateltiin. Osa on oikeasti siirtynyt passiivisesta vastaanottajasta aktiiviseksi toimijaksi päivityksiin, blogeihin, viestiketjuihin ja YouTubeen.
Some'ssa voidaan ottaa kantaa ja käynnistää asioita. Toisaalta siinä ehkä juuri hämärtyy perspektiivi? Jos kymmenen ihmistä innostuu peukuttamaan, jos sata ihmistä kokoontuu ja jos tuhat ihmistä allekirjoittaa adressin netti-impulssin seurauksena, niin mitä siitä? Se on pisara meressä, vaikka juuri näille ihmisille tietysti todellista, vaikuttavaa ja voimaannuttavaa arkea. Minun twiittini tuli julkiseksi!
Esimerkiksi. Jotenkin huvittavalla tavalla hieman surullista on se, että kun Facebook'issa laitettiin vetoava viesti liikkeelle siitä, että syöpälapsille lähetettäisiin heitä ilahduttavia postikortteja, niin lennokkaan idean saanut taho ei kysynyt asiaa Lastenklinikalta. Jälkikäteen sieltä todettiin, etteivät he ole asian kanssa missään tekemisissä ja että he eivät itse asiassa halua mokomaa korttikasaa vaivoikseen.
Tämä esimerkki on yksittäinen, mutta jotenkin aika hyvin ihmisluonnetta kuvaava. Nyt kun on mahdollisuus vaikuttaa ja melkeinpä reaaliaikaisesti, niin niin myös tehdään ilman viivettä, joka saattaisi auttaa rauhoittumaan, ottamaan asioista selvää tarkemmin ja suodattamaan pahimmat ylilyönnit pois.
Tämä netin tasa-arvoistava efekti on tehnyt sen, että vaikka tieto on määrältään lisääntynyt, on todellisen tiedon määrä itse asiassa kaventunut. Uskomukset, kuulopuheet ja huhut jylläävät, niitä esitetään totena ja ne saavat ihmiset toimiaan väärin. Tiedottaminen on tehty niin helpoksi ja demokraattiseksi, että se haittaa jo oikeaa elämää ja oikeaa sivistystä.
Tämä virtuaalinen tietolaari on niin valtava uhka, että se asettaa kouluillekin taas uusia haasteita. Miten opettaa seulomaan sieltä sälä pois ja miten opettaa tuottamaan sinne itse 'hyväksyttyä' materiaalia? Minkälainen sensoriviranomainen koulu voi olla? Mikä on sen valtuutus ja mikä on sen kyky toimia yleisen hyvän portinvartijana?
Tykkää tästä -kirja (PS-kustannus 2012) tarttuu hiukan aiheen syrjään kiinni. Suurimmat pulmat kirjassa aiheen käsittelylle ovat ne, että aihe on jokseenkin hahmoton ja ennen kaikkea se, että ala on alati muutostilassa.
Kirjassa käydään läpi kaikki vanhat perusasiat ja väittämät ja lopuksi hiukan intoillaankin some'n mahtavuudella ja vaikuttavuudella. Yksi kirjoittajista kehotti opettajia pohtimaan aineiston laittamista verkkoon ja siitä laskuttamista; kukapa ilmaiseksi töitä tekisi. Huimin kirjoitus käsitteli ansiokkaasti ja innoittuneesti pilvioppimista ja verkossa sukkuloivaa nuorta polvea. Ehkäpä tulevaisuus tosiaan on verkossa myös oppimisessa, mutta toisaalta, miten nokikolari voi siellä oppia työnsä todella, miten autoasentaja kouluttautuu, miten futisammattilainen saa ammattitaitonsa, miten kampaaja saa käsiinsä oikean kosketuksen, miten työt opetellaan ja miten ne tosiaankin hoidetaan virtuaalisesti oikeassa elämässä?
Opettaja ei oikeastaan saa kirjasta paljonkaan uutta irti. Se on hyvä tietopankki tämän hetken tilanteesta, jos itsellä ei ole vielä mitään perustietoa, mutta käytännön opettajuuteen ei juuri kotitehtäviä löydy. Alaotsikko oli kumminkin 'Opettajan ammattietiikka sosiaalisen median ajassa'. Varsinaisia kannanottoja edes poleemisessa mielessä ei juuri ollut.
Kunnat ja eri hallinnonalat ovat antaneet omia suosituksiaan todellisuudentajunsa kadottaneille opettajille siitä, mitä on sopivaa itsestään ja työstään kertoa julkisissa medioissa tai voiko oppilaita hyväksyä fb-kavereiksi? Kirja ei juurikaan ottanut näihin asioihin kantaa, vaikka (väärin ennakko-odotuksin) hieman tämäntapaistakin tarinaa odotin.
Opettajan ammattietiikka on niin kirkas ja samalla hahmoton käsite, että se ei minkään kirjan kansien väliin taida edes sopia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti