95 teesiä ovessa (Die 95 Thesen)

maanantai 14. tammikuuta 2013

21

Katkeraa kalkkia

Opiskelin alalle Turun yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa 70-luvun puolivälin kieppeillä. Jotakuinkin samoihin aikoihin Erkki Lahdes nimitettiin didaktiikan apulaisprofessoriksi samaan lafkaan (1975) ja jo kohta professorin virkaan (1977).

Lahdes jäi mieleeni hieman kuivakkaana miehenä, ja koska isäni kautta perheellä oli häneen yhteys, jäi minulle -opintojaan rämpien suorittavalle noviisille- vain kaksi vaihtoehtoa kohdata Lahdes. Koska en voinut mitellä hänen kanssaan kirkkaalla älyn leiskunnalla, piti tyytyä kakkosvaihtoehtoon: sulautua seinätapetiksi. Tämä toimikin riittävällä varmuudella.

Valmistuttuani, puolisen vuotta muuta kurssia myöhemmin, kävin armeijan ja muutin Tuusulaan töihin ja uskoin, että se oli sitten tässä.

Vaan ei. Kulminaatiopisteeni Erkki Lahdeksen kanssa koitti paria vuotta myöhemmin. Oltuani täällä sorvin ääressä töissä ajattelin oppineeni homman. Tuohon aikaan valmistuneille kirjattiin myös opetustaidon arvosana, ja päätin lähteä sitä -opetusalan konkarina- korottamaan tulevien työpaikkojen varalle.

Ilmoittauduin siis Turkuun ja sain tehtäväkseni pitää käsityön kaksoistunnin. Sikäli kävi siis oikein hyvin, koska käsityö oli ollut yksi omista erikoistumisaineistani (matematiikan ja kuviksen kanssa).

Pidin tunnit ja lähdin hakemaan palautetta. Erkki Lahdes totesi ykskantaan: "Jos voisin alentaa vanhan opetustaidon arvosanasi, tekisin sen. Mutta kun en voi." Sanoi ja löi leiman todistuksen kääntöpuolelle, että yritetty on.

Mitään lämpöistä suhdetta ja elinikäistä ystävyyttä meidän pedagogien kesken ei siis syntynyt Lahdeksen ja minun välilleni tämän episodin jälkeen, vaan nousin maitojunaan ja köröttelin vähäpuheisena Jerry Cottonia lukien Keravan asemalle.

Jälkikäteen arvioiden Erkki Lahdes oli epäilemättä täysin oikeassa tuomiossaan. Eivätpä olleet kummoisia näytetunteja. Mutta vielä enemmän hän oli oikeassa isoissa jutuissa kirjoittaessaan noita peruskoulun opetusoppeja vuosikymmenestä toiseen. Itselleni ne ovat olleet aina liian akateemisia ja korkealentoisia, jotta aivokapasiteettini olisi riittänyt niiden käsittelemiseen ja välttävää parempiin tenttiarvosanoihin.

Vasta vuosien päästä, oman kutsumukseni ja opettajan ääneni kirkastuttua edes joltisellekin tasolle, olen ymmärtänyt olevani -kerrosta tahi paria alempana mutta kuitenkin- Lahdeksen hengenheimolainen eräissä asioissa. Lahdeksen lanseeraama 'vaeltajan didaktiikka' on täyttä tavaraa yhä, ja se on ollut myös minun urani johtotähtenä (ilman näin kirkkaasti puettua kirjallista asua, tosin):

”Opettaja pyrkii tarkastelemaan aikakauden virtauksia valppaasti, mutta samalla harkitusti, sitten valitsemaan kestävimmät ratkaisut ja lopuksi toteuttamaan ne omassa työssään mahdollisuuksien sallimissa rajoissa."

TOTUUKSILLA EI OLE 'PARASTA ENNEN' -PÄIVÄMÄÄRÄÄ.

Lahdeksen Peruskoulun opetusoppi (1969) -opuksen kasvatusihanteena on  kulttuuri-ihminen, joka kykenee omaksumaan sivistyspääoman, pystyy yhteistyöhön ja on ehjä, itsenäinen persoonallisuus. Jokaisen tulee  saada oman henkisen laatunsa ja harrastustensa mukaista opetusta. Jaa-a, näin se menee.