keskiviikko 22. helmikuuta 2012
1960- ja 70-lukujen taitteessa
siirryin sujuvasti Pekka Töpöhäntä -kirjojen parista kohti aikuisempaa
kirjallisuutta (Luojan kiitos: lasteni myötä olen voinut palata yhä uudelleen
ja uudelleen myös niin lastenkirjallisuuden klassikoihin kuin uudempiinkin
teoksiin!).
Hyppy oli aika raju, kun kirjoissa ei enää ollutkaan kuvia, mutta kun olin saanut kirjastokortin ja avannut Turun Kaupunginkirjaston massiivisen ulko-oven, niin sen tunkkaisissa saleissa avautui toisenlainen taivas. Sinänsä varsin kattava kattaus kirjallista sivistystä löytyi myös oman kotini kirjahyllyistä, mutta noiden pääkirjaston hyllyjen välissä kuljeskelu oli aikamoinen arvo sinänsä. Paikalla ei ollut nutturapäisiä rillipiruja hyssyttämässä sormi suulla väkeä hiljaiseksi, mutta tunnelma oli silti aika harras ja käyttäjien sisäisesti arvostamaksi koodaama.
Hyppy oli aika raju, kun kirjoissa ei enää ollutkaan kuvia, mutta kun olin saanut kirjastokortin ja avannut Turun Kaupunginkirjaston massiivisen ulko-oven, niin sen tunkkaisissa saleissa avautui toisenlainen taivas. Sinänsä varsin kattava kattaus kirjallista sivistystä löytyi myös oman kotini kirjahyllyistä, mutta noiden pääkirjaston hyllyjen välissä kuljeskelu oli aikamoinen arvo sinänsä. Paikalla ei ollut nutturapäisiä rillipiruja hyssyttämässä sormi suulla väkeä hiljaiseksi, mutta tunnelma oli silti aika harras ja käyttäjien sisäisesti arvostamaksi koodaama.
Mitään järin suurta järjestelmällisyyttä en osoittanut, vaan haahuilin hyllyltä toiselle. Jotakin nimiä olin jo kuullut, joitakin bongannut lehtiarvosteluista ja joidenkin tuotantoon törmännyt muuta kautta. (Tuohon aikaan ilmestyi esimerkiksi useammaltakin kustantamolta mielenkiintoisia sarjoja kuten WSOYn a-sarja (esim. George Orwell, Mihail Bulgakov, Jorge Luis Borges, Pier Paolo Pasolini tai Dalton Trumbo), Kompassi-sarja (Jane Austen, Albert Camus, F.M. Dostojevski, J.W. von Goethe, William Golding, Günter Grass, Franz Kafka, D.H. Lawrence, Harper Lee, Jack London, Thomas Mann, Harry Martinson, W. Somerset Maugham, Henry Miller, Vladimir Nabokov, August Strindberg, Mark Twain tai William Shakespeare) tahi Tammen Kurki-kirja (Boccaccio, Bertolt Brecht, Heinrich Böll, William Faulkner, Maksim Gorki, Graham Greene, Ernest Hemingway, Aldous Huxley, Nikos Kazantzakis, Edgar Lee Masters, Pablo Neruda, Antoine de Saint-Exupéry, J.D. Salinger, Alexandr Solzenitsyn, Jonathan Swift tai John Steinbeck), joiden niteitä lukemalla sai jonkinlaisen kuvan kirjallisuudesta.)
Koulu ei oikeastan ollut mitenkään merkittävä tiennäyttäjä. Luimme jonkin kokonaisteoksen (vaikuttavin mieleenjäänyt oli Veikko Huovisen 'Veitikka: A. Hitlerin elämä ja toiminta') ja luimme sekalaisia pätkiä perinteisestä lukukirjasillisalaatista.
Eurooppalainen nykykirjallisuus oli tuolloin voimissaan ja hyviä tuulia tuli Amerikastakin. Gabriel García Márquez ('Sadan vuoden yksinäisyys') edusti maanosansa eteläisempää tyyliä ja Joseph Heller ('Me sotasankarit' ja 'Me pommittajat'), Kurt Vonnegut ('Titaanin seireenit', 'Äiti yö', 'Teurastamo 5' ja 'Hui hai', jonka kannessa oli bonuksena Laurelin ja Hardyn kasvot) ja Philip Roth ('Portnoyn tauti', 'Hyvästi Kolumbus' ja 'Rinta') jännittävää pohjoisempaa tyyliä. He näyttivät hieman toisenlaisen tyylin kirjoittaa, vaikka nautin suunnattomasti perinteisistä klassikoistakin. Kirjastossa käyntien lisäksi kartutin omaa kirjastoani etenkin helmikuisissa kirja-alennusmyynneissä. Yllämainitut kirjat ovat yhä omissa hyllyissäni lukuvalmiina.
Sittemmin kirjallisuus on yhä laajentunut ja levähtänyt aina vain moniaampiin suuntiin. Sen todellinen seuraaminen kovin kattavasti on varsin mahdoton urakka ja ehkä kirjallisuus pitäisi määritellä kokonaan uudelleen nykyaikaisten julkaisuväylien mukaisiksi.
2000-luvun alkupuolella julkaistiin suomeksi hieman jälkijunassa Philip Rothin 'Ihmisen tahra'. Roth kirjoitti sen jo vuonna 1998 ja se on sikäli aikalaiskirjallisuutta, että yksi teema kirjassa on silloisen presidentti Bill Clintonin ja Valkoisen talon harjoittelijan Monica Lewinskyn välinen kanssakäyminen.
Kirjassa on lukuisia muitakin, tuota äskenmainittua paljon tärkeämpiä teemoja. Yksi ohikiitävä huomio liittyy kouluihin. Koulu, koulut, koululaitos ja koulutus on Amerikassa tunnetusti jotakin ihan muuta kuin täällä Euroopassa, Suomesta puhumattakaan. Mutta ehkä joitakin yleisiä lainalaisuuksiakin maailmassa on? Sitaatti Philip Rothin kirjasta:
"Luokkakoot ovat liian isoja",
Lisa sanoi hänelle, "ja siksi opettajat eivät pysty opettamaan näitä
lapsia. Minä oli luokanopettaja. Normaalissa kolmenkymmenen oppilaan luokassa
on kolme joilla menee huonosti. Kolme tai neljä. Ei se ole kovin paha. Muiden
lasten edistyminen auttaa eteenpäin. Sen sijaan että opettajat pysähtyisivät
auttamaan toivottomia lapsia he jotenkin vain tuuppivat nämä koulun läpi
ajatellen - tai teeskennellen - että he selviävät muiden mukana. Heidät
siirretään toiselle luokalle, kolmannelle luokalle, neljännelle luokalle ja
sitten he epäonnistuvat perusteellisesti.
...
Kun minä tulin tänne kaksitoista vuotta
sitten kaikki oli suurenmoista. Rehtori oli tosi hyvä. Hän pani koko koulun
uuteen uskoon. Mutta nyt meillä on vaihtunut neljässä vuodessa
kaksikymmentäyksi opettajaa. Se on paljon. Me olemme menettäneet monta hyvää
ihmistä. Kaksi vuotta sitten minä menin mukaan lukihäiriöisten opetukseen,
koska olin palanut loppuun luokassa. Kymmenen vuotta sitä samaa päivästä
toiseen. En jaksanut enää." (Philip Roth: Ihmisen tahra/The Human Stain
1998)
Aika hyytävää tekstiä ja osuvia huomioita kirjailijalta, joka oli aikanaan aallon harjalla nokkelalla kirjoitustyylillään, syvällisellä iskevyydellään ja piittaamattomuudellaan sekä kyvyllään hätkähdyttää porvarillista peruslukijaa. Vuonna 1933 syntynyt Roth on yhä voimissaan.
Olemme rakentaneet teoreettisia malleja siitä, miten ihminen oppii; näitä oppimisteorioita. Käsitys oppimisesta on muuttunut vuosien mittaan muiden käsitysten muutosten myötä tahi niiden rinnalla.
Kaksi tavallisesti nyrkkeilykehään heitettävää mallia ovat behaviorismi ja kognitivismi. Behavioristisen teorian mukaan ihminen on passiivinen kone, joka reagoi opettajan annostelemiin positiivisiin ja negatiivisiin vahvistuksiin ja rankaisuihin. Ihminen on tabula rasa, johon rupeaa tarttumaan opittua muistitietoa ehdollistumalla. Ihminen on täten ympäristönsä tuote. Kognitiivisen/konstruktiivisen teorian mukaan ihminen on aktiivinen toimija, joka suunnittelee omaa toimintaansa aktiivisesti ja jolla näin on oma roolinsa oppimisessa ja tiedon ymmärtämisessä. Hän käyttää erilaisia oppimisstrategioita ja -taktiikoita. Opettajan tulisi tässä kyetä analysoimaan oppilaan mentaaliset mallit ja ottaa ne opetuksen lähtökohdaksi ja ohjata niiden avulla oppilas oikeiden mallien suuntaan. Mitä nämä sitten ikinä ovatkaan?
Ihminen on aika kompleksinen olento. Jokainen yksilö kulkee omia polkujaan, tunnetilat ja vireys vaihtelevat ja asiat ovat meille eriarvoisia. Lisäksi jokainen ihminen poikkeaa toisestaan. Jokainen ajattelee, suhtautuu ja toimii yksilöllisesti. Vaikka yleisiä havaintoja voidaankin tehdä ja niistä rakentaa päätelmien ja analyysien avulla malleja, olisi hiukan ohutta laittaa kaikki yhden kortin varaan. Kun lasketaan keskiarvoja, saadaan yleinen totuus, mutta myös jotakin jota varsinaisesti ei ole olemassa.
Kasvatusteoriat ovat tärkeitä, tärkeitä muillekin kuin laatijoilleen työllistämismielessä. Mutta niiden rinnalla terve järki, havainnointi ja tilannetaju pitää säilyttää. Päivittäisessä kasvatus- ja opetustyössä ei voi tukeutua vain teoriaan, sillä elämä on käytäntöä.
Behaviorismin ja kognitivismin rinnalla on toki iso joukko niiden sekoituksia ja muitakin pelinavauksia ja selityksiä. Kiinnostavilta ja järkeenkäyviltä kuulostavat esimerkiksi apinoilta löydetyt peilisolut, hermosolut jotka reagoivat ilmeisiin, eleisiin, ääniin ja liikkeisiin. Niiden tehtäväksi pääteltiin jäljitellä toisen olennon tekemistä eli peilata sitä.
Nykyaikaisilla aivokuvausmenetelmillä on saatu myös ihmisten aivoista viitteitä näistä peilineuroneista. Havainnot löytyivät aivoista samoilta alueilta, jotka säätelevät puhumiseen tarvittavia ääntöelinten liikkeitä. Tästä huimimmat tutkijat ovat kehitelleet visiota, että peilisolut ovat olleet aikanaan edellytys puheen evoluutiolle.
Toki koko ajatus peilisoluista on myös ammuttu alas.
Kannattajat ovat arvelleet peilisoluilla olevan kytkös kulttuurisen oppimisen kanssa. Tutkimuksen kohteina ovat mm. peilisolujen osuus sosiaalisten suhteiden muodostumisessa, empatiassa, oppimisessa ja muistamisessa. Peilisolut pystyvät intoilijoiden mielestä ennustamaan liikeratoja, niiden jäljitellessä sitä, mitä toinen ihminen tekee ja miltä se tuntuu.
Olisiko tässä ihmisyytemme pähkinänkuoressa?
4 kommenttia:
vee12. maaliskuuta 2012
10.22
"Kannattajat ovat arvelleet peilisoluilla olevan
kytkös kulttuurisen oppimisen kanssa. Tutkimuksen kohteina ovat mm.
peilisolujen osuus sosiaalisten suhteiden muodostumisessa, empatiassa,
oppimisessa ja muistamisessa. Peilisolut pystyvät intoilijoiden mielestä
ennustamaan liikeratoja, niiden jäljitellessä sitä, mitä toinen ihminen tekee
ja miltä se tuntuu.
Olisiko tässä ihmisyytemme pähkinänkuoressa?"
Aivojen havaintomotoristen järjestelmien verkostoa (peilineutroneita) ja niiden osuutta etenkin myötätuntoon on tullut tutkailtua täällä päässä mielenkiinnolla jo jonkin aikaa, niin paperilla kuin käytännössäkin, joten tartunpa aiheeseen muutaman rivin verran ihan off-topicin uhallakin kun nyt tuli innostuttua ja kommenttikenttä avattua...
Kykymme simuloida toisen ihmisen tekoja, tunteita ja ajatuksia katsotaan nojaavan kolmeen hermojärjestelmään, yhtenä näistä pidetään peilineutroneja jotka antavat aistituntuman siitä mitä toinen henkilö kokee kehossaan. Limbinen järjestelmä (etupäässä insulan ja pihtipoimun etuosa) taas ymmärtävät muiden tunteita ja aktivoituvat kun näemme toisten - etenkin ihmisten joista välitämme - kokevan voimakkaita tunteita. Kyky ajatella toisen ihmisen sisäistä elämää ts ajatuksia (psykologiassa "theory of mind") taasen nojaa etuotsalohko ja ohimolohkon rakenteisiin, jotka ovat evoluution mittakaavassa melko uusia osioita. Nämä kolme eri järjestelmää työskentelevät sitten keskenään tiiviissä yhteistyössä ja auttavat toinen toisiaan.
Paitsi jos niitä peilineutroneita ei olekaan. Mutta onhan niitä toki.
Niin tai näin, ihminen lienee ylivoimaisesti empaattisin laji tällä planeetalla vaikkeivat iltapäivälehdet siitä puolesta liiemmin kerrokaan. Tämän merkittävän ominaisuuden syyksi ja fyysiseksi perustaksi on ehdoteltu mm sitä että kun ihmisaivojen kehittyessä ja kasvaessa suuremmiksi lapsuuden kesto piteni, ihmisryhmien täytyi kehittää keinoja pitää jäsenensä keskinäisessä yhteydessä useiden vuosien ajan ylläpitääkseen sitä "kokonaista kylää joka tarvitaan lapsen kasvattamiseen" (kuten afrikkalainen sananlasku asian hienosti tiivistää). Aivot ratkaisivat tilanteet hankkimalla voimakkaat hermoradat ja sellaisen neurokemian joka kehittää ja ylläpitää rakkautta ja kiintymystä. Sekä siihen liittyen, joka pystyy myös simuloimaan toisen ihmisen tekoja, tunteita ja ajatuksia.
Miten tämä kaikki sitten liittyy Knutssoniin, Rothiin ja kirjallisuuden kehityssuuntiin, siihen en osaa sanoa mitään. Mutta oppimiseen ja oppimisteorioihin nyt ainakin. Neuroplastisuus, aivojen ja keskushermoston muovautuvuus, kertoo että oppia ikä kaikki. Aivomme muovautuvat ja muodostavat uusia hermosolujen välisiä kytkentöjä ja pikavalintoja sitä mukaan kun opimme. Ja mikä parasta, näitä fyysisiä aivomuutoksia on mahdollista aiheuttaa ja edesauttaa itse tietoisesti, sen mukaan miten ja mihin aivojansa käyttää.
Ja tästähän päästään näpäsäkästi sinne kirjallisuudenkin suuntaan, sillä lukeminenhan kannattaa aina (tätä kirjoittaessa aivoni osoittivat olevansa kykenevät simuloimaan myös Donnerin ääntä). Lukemalla tämänkin viestin esittämä versio Totuudesta on suurelta osin muodostettu, aivoja kun ei ole juurikaan tullut leikeltyä. Muokattua varmastikin.
Tähän loppuun vielä perinteissi terveissi.
Olisiko tässä ihmisyytemme pähkinänkuoressa?"
Aivojen havaintomotoristen järjestelmien verkostoa (peilineutroneita) ja niiden osuutta etenkin myötätuntoon on tullut tutkailtua täällä päässä mielenkiinnolla jo jonkin aikaa, niin paperilla kuin käytännössäkin, joten tartunpa aiheeseen muutaman rivin verran ihan off-topicin uhallakin kun nyt tuli innostuttua ja kommenttikenttä avattua...
Kykymme simuloida toisen ihmisen tekoja, tunteita ja ajatuksia katsotaan nojaavan kolmeen hermojärjestelmään, yhtenä näistä pidetään peilineutroneja jotka antavat aistituntuman siitä mitä toinen henkilö kokee kehossaan. Limbinen järjestelmä (etupäässä insulan ja pihtipoimun etuosa) taas ymmärtävät muiden tunteita ja aktivoituvat kun näemme toisten - etenkin ihmisten joista välitämme - kokevan voimakkaita tunteita. Kyky ajatella toisen ihmisen sisäistä elämää ts ajatuksia (psykologiassa "theory of mind") taasen nojaa etuotsalohko ja ohimolohkon rakenteisiin, jotka ovat evoluution mittakaavassa melko uusia osioita. Nämä kolme eri järjestelmää työskentelevät sitten keskenään tiiviissä yhteistyössä ja auttavat toinen toisiaan.
Paitsi jos niitä peilineutroneita ei olekaan. Mutta onhan niitä toki.
Niin tai näin, ihminen lienee ylivoimaisesti empaattisin laji tällä planeetalla vaikkeivat iltapäivälehdet siitä puolesta liiemmin kerrokaan. Tämän merkittävän ominaisuuden syyksi ja fyysiseksi perustaksi on ehdoteltu mm sitä että kun ihmisaivojen kehittyessä ja kasvaessa suuremmiksi lapsuuden kesto piteni, ihmisryhmien täytyi kehittää keinoja pitää jäsenensä keskinäisessä yhteydessä useiden vuosien ajan ylläpitääkseen sitä "kokonaista kylää joka tarvitaan lapsen kasvattamiseen" (kuten afrikkalainen sananlasku asian hienosti tiivistää). Aivot ratkaisivat tilanteet hankkimalla voimakkaat hermoradat ja sellaisen neurokemian joka kehittää ja ylläpitää rakkautta ja kiintymystä. Sekä siihen liittyen, joka pystyy myös simuloimaan toisen ihmisen tekoja, tunteita ja ajatuksia.
Miten tämä kaikki sitten liittyy Knutssoniin, Rothiin ja kirjallisuuden kehityssuuntiin, siihen en osaa sanoa mitään. Mutta oppimiseen ja oppimisteorioihin nyt ainakin. Neuroplastisuus, aivojen ja keskushermoston muovautuvuus, kertoo että oppia ikä kaikki. Aivomme muovautuvat ja muodostavat uusia hermosolujen välisiä kytkentöjä ja pikavalintoja sitä mukaan kun opimme. Ja mikä parasta, näitä fyysisiä aivomuutoksia on mahdollista aiheuttaa ja edesauttaa itse tietoisesti, sen mukaan miten ja mihin aivojansa käyttää.
Ja tästähän päästään näpäsäkästi sinne kirjallisuudenkin suuntaan, sillä lukeminenhan kannattaa aina (tätä kirjoittaessa aivoni osoittivat olevansa kykenevät simuloimaan myös Donnerin ääntä). Lukemalla tämänkin viestin esittämä versio Totuudesta on suurelta osin muodostettu, aivoja kun ei ole juurikaan tullut leikeltyä. Muokattua varmastikin.
Tähän loppuun vielä perinteissi terveissi.
Luokanope12. maaliskuuta 2012
18.46
Kiitos mielenkiintoisista ja avartavista
näkökannoistasi! Mukava lukea niitä, koska tämä aivojen, ajattelun yms.
teoriapuoli ei ole mitenkään vahvin alueeni. Itse asiassa; etsin yhä vahvaa
aluettani.
Mitä taas tulee Knutssoniin, niin Knutssonhan liittyy kaikkeen: "Pekka on kiltti kissa, mutta ei hän mikään tassukka ole."
Oitis paluupostissa yhtä tukevat terveiset sinne.
Mitä taas tulee Knutssoniin, niin Knutssonhan liittyy kaikkeen: "Pekka on kiltti kissa, mutta ei hän mikään tassukka ole."
Oitis paluupostissa yhtä tukevat terveiset sinne.
vee12. maaliskuuta 2012
20.08
Aika vähän näistä koko kansan medioissa pidetään
ääntä, etenkin tuo neuroplastisuus on sellainen alue minkä suhteen tieteellinen
ymmärrys on heräillyt vasta hiljattain. Painettua kirjallisuutta kyllä löytyy.
Ja alasampujiakin oletettavasti, kuten asiaan kuuluu.
Tuossa kuitenkin yksi mielenkiintoinen aihetta sivuava - ja alkuperäisen blogikirjoituksen kirjallisuusteemaankin hyvin linkittyvä - uutispoiminta Yleltä vajaan puolentoista vuoden takaa (löytyy Kubrick-viittauskin ja kaikki), vertailussa kirjat ja internet neurotason aivotoiminnan vinkkelistä tarkasteltuna:
http://yle.fi/uutiset/tiede_ja_tekniikka/2010/11/internet_muokkaa_aivojamme_ajatteluamme_ja_muistiamme_2179483.html
Niin ja olisi tietenkin pitänyt kirjoittaa tuossa aiemmin notta 'peilineutroneja' eikä 'peilineutroneita'. Suutarin lapsi kulkee ilman kenkiä?
Toinen mielenkiintoinen aihe jota on tullut välillä pyöriteltyä on se, että kuinka paljon käytössä oleva kieli vaikuttaa ajatteluun ja sen mekaniikan kehittymiseen. Ihmiset kun tuntuvat hyvinkin usein ajattelevan "päänsä sisällä ääneen", sanoin ja lausein - vaikka paljon prosesseja tapahtuukin toki myös mielikuva- ja emootiotasolla - ja osa mielen toiminnasta rakentuu selvästikin jonkinmuotoisen sisäisen monologin (vai dialogiksiko kutsuvat) ympärille. Kielissä kun sitten on rakenteellisia/kieliopillisia eroja melkoisen laidasta laitaan, monimutkaisemmasta pelkistetympään ja suoraviivaisempaan, niin sitä olisi helppoa lähteä veikkailemaan että nämä erot heijastelevat edes jossain määrin ja joillain tasoilla myös ajatuskaavoihin ja -tapoihin.
Suurennuslasin alla on ymmärtääkseni ollut lähinnä päinvastainen asetelma, eli ajattelun/älykkyyden vaikutus kielelliseen kehitykseen.
Mutta tämä onkin jo kokonaan toinen tarina, jätetään hautumaan.
Tuossa kuitenkin yksi mielenkiintoinen aihetta sivuava - ja alkuperäisen blogikirjoituksen kirjallisuusteemaankin hyvin linkittyvä - uutispoiminta Yleltä vajaan puolentoista vuoden takaa (löytyy Kubrick-viittauskin ja kaikki), vertailussa kirjat ja internet neurotason aivotoiminnan vinkkelistä tarkasteltuna:
http://yle.fi/uutiset/tiede_ja_tekniikka/2010/11/internet_muokkaa_aivojamme_ajatteluamme_ja_muistiamme_2179483.html
Niin ja olisi tietenkin pitänyt kirjoittaa tuossa aiemmin notta 'peilineutroneja' eikä 'peilineutroneita'. Suutarin lapsi kulkee ilman kenkiä?
Toinen mielenkiintoinen aihe jota on tullut välillä pyöriteltyä on se, että kuinka paljon käytössä oleva kieli vaikuttaa ajatteluun ja sen mekaniikan kehittymiseen. Ihmiset kun tuntuvat hyvinkin usein ajattelevan "päänsä sisällä ääneen", sanoin ja lausein - vaikka paljon prosesseja tapahtuukin toki myös mielikuva- ja emootiotasolla - ja osa mielen toiminnasta rakentuu selvästikin jonkinmuotoisen sisäisen monologin (vai dialogiksiko kutsuvat) ympärille. Kielissä kun sitten on rakenteellisia/kieliopillisia eroja melkoisen laidasta laitaan, monimutkaisemmasta pelkistetympään ja suoraviivaisempaan, niin sitä olisi helppoa lähteä veikkailemaan että nämä erot heijastelevat edes jossain määrin ja joillain tasoilla myös ajatuskaavoihin ja -tapoihin.
Suurennuslasin alla on ymmärtääkseni ollut lähinnä päinvastainen asetelma, eli ajattelun/älykkyyden vaikutus kielelliseen kehitykseen.
Mutta tämä onkin jo kokonaan toinen tarina, jätetään hautumaan.
Luokanope12. maaliskuuta 2012
21.56
Hyvä linkkaus; kiitos! Juttu oli kiinnostava ja vaatii
toisenkin lukemisen.
Itse fundeeraan näitä juttuja enemmänkin mutu- ja havaintopohjalta kuin oikeisiin lähteisiin perustuen ja välillä se hiukan harmittaakinn, kun aika ei riitä kaiken mielenkiintoisen tutkimiseen. Nyt kun ei ole pakkoa, niin jopa kasvatustieteellinen aihe kiinnostaa...
Tuossa alla olevan haahuilevan postauksen 'Milleniaalisukupolvesta nettinatiiviksi' pointti on hiukan muualla, mutta hauskasti siitä löytyy yhden lauseen yhtymäkohta sirpaletiedosta tuohon Ylen juttuun.
Itse fundeeraan näitä juttuja enemmänkin mutu- ja havaintopohjalta kuin oikeisiin lähteisiin perustuen ja välillä se hiukan harmittaakinn, kun aika ei riitä kaiken mielenkiintoisen tutkimiseen. Nyt kun ei ole pakkoa, niin jopa kasvatustieteellinen aihe kiinnostaa...
Tuossa alla olevan haahuilevan postauksen 'Milleniaalisukupolvesta nettinatiiviksi' pointti on hiukan muualla, mutta hauskasti siitä löytyy yhden lauseen yhtymäkohta sirpaletiedosta tuohon Ylen juttuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti