Yhteisöllisyydestä

lauantai 18. toukokuuta 2013

Tänään oli taas se aika vuodesta, kun  piti tehdä ajankäyttöä koskeva valinta: tehdäkö jokakeväistä lukuvuosiarviointia vai mennä Kellokosken 19. Kalastuskauden avajaisiin.

Nytpä kerron Kalastuskauden avajaisista.

(Tämä aloitus on mukaelma vanhasta esimerkistä, miten ainekirjoituksessa pitää pysyä otsikossa -> Aiheena oli 'Junarata'. Kirjoittaja aloitti aineensa: "Junarataa pitkin pääsee Helsingistä Lappiin. Nytpä kerron, mitä tiedän Lapista...)

Säät ovat hellineet etelä-suomalaisia; eilen meni kotimainen helleraja rikki ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Säät ovat hellineet myös meitä kuuma-kuntalaisia. Jos suunniteltu kasikunta toteutuu, niin ihmeiden aika ei totisesti ole ohi. Mutta hyvän sään sen varmasti takaisi ainakin johonkin nurkkaan uutta pöhökuntaamme. Jo pelkästään tämä loisi vahvan kuntaidentiteetin ja yhteenkuuluvaisuuden tunteen.

(Olipa suurkuntamme sitten kolmen, neljän tai vaikka kahdeksan kauppa, niin pulmia on heti näköpiirissä esimerkiksi koulunpidon kannalta. Uusi opsi tekee tuloaan ja sen puitteissa tehtävät kuntakohtaiset päätökset tuntimääristä ovat perinteiseen tapaan ajateltu aivan eri tavoin naapurikunnissamme. Ja yhtä perinteisesti on turha varmaankin ajatella niiden synkronointia nytkään? Siinähän sitten yhdistytään ja ihmetellään, kenen nuoteilla mennään.)

Nykyisen kuntamme kunnanjohtaja (nimi ei tule nyt mieleen...) oli lähettänyt tervehdyksensä tapahtumaan:

"Tätä tervehdystä kirjoittaessani toivon, että kalastuskauden tapahtumaa vietetään lämpimässä ja aurinkoisessa kevätsäässä. Kelistä riippumatta uskon, että patoaltaassa ovat siimat kireällä."

No, taivas oli miellyttävällä tavalla pilvessä ja hetken aikaa sataa tihuutti eikä kalaa meinannut mitenkään nousta kilpailuajan puitteissa, joten mikään kummoinen ennustaja tahi visionääri kunnanjohtaja ei ole. Tai, ehkä hän on nimenomaan visionääri par excellence, jolla ei ole sitten vastapainona mitään hajua reaalimaailmasta. Tai oikeammin: Der Mensch denkt und Gott lenkt.

(Tämä tuokin etsimättä heti mieleeni Riihikallion eilisen veso-päivän, jossa konsulttifirma arvioi kyselyynsä pohjaten koulumme henkilökunnan opettajainhuonehengen korkeimpaan huippuluokkaan, ja kehotti samalla laatimaan suuren kertomuksen visioksi kohti vuotta 2018, koska muuten tuhontie on edessämme. Esimerkiksi opettamiseen ja kasvattamiseen keskittyminen ei ole tällainen visio. Tällaisten firmojen perimmäinen ydin on tehdä itsensä oikeutetuksi, työllistää itsensä ja saada siitä säällinen korvaus. Tästä on joskus kirjoitettu jo aiemminkin; jutun nimi taisi olla 'Keisarin uudet vaatteet'.)

Tänä vuonna Männistön lavan perhekonserttitarjontana oli teeveestä tuttu duo Mimi & Kuku. Olemme nähneet kyseisen voimakaksikon lähivuosina jo kahdesti, joten äänestimme tällä kertaa jaloillamme: ei konserttiin. (Jaloilla äänestäminen on muuten aika kova temppu, jos ei ole voimistelutaustaa entuudestaan; asento on todella tukala.) Näimme toki Mimin ynnä Kukun, kun he konserttinsa jälkeen jalkautuivat markkina-alueelle itsekin. Valokuvasta, jossa poseeraan etualalla heidän kanssaan, tuli oikein hyvä.

Markkina-alue rajoittui kirkon puistoon, eikä se näin ollen ole suuren suuri. Kävely siellä kesti kuitenkin pitkään. Tervehdyksiä oikealle ja tervehdyksiä vasemmalle, pysähtymisiä rupattelemaan tuttujen ja puolituttujen kanssa. Siinä tämän tapahtuman kiteytys. Ja metrilakussa toki.

Kellis on riittävän pieni kylä, että täällä muodostuu verkkoja (pieni analogia kalastustapahtumaan!). Ihmiset tuntevat toisensa kasvoilta, naapuruudesta, kaupasta, harrastuspiireistä, Rivieran uimarannalta, pihatyömaalta, leikkipuistosta ja näin. Esimerkiksi minua työ ei sido tänne, mutta integraatio lasten koululuokkien kautta on voimakas.

Kalastuskauden avajaiset ovat vahva rupattelutapahtuma. Ihmiset tapaavat toisiaan ja vaihtavat kuulumisiaan, nauravat, huokailevat ja heittävät jalkoihin koiranpommeja. (En edes tiennyt, että niitä saa enää myydä, mutta yhdestä markkinakojusta sai kokonaisen askillisen koiranpommeja kahdella eurolla. Halpaa!)

Osa porukasta notkui koko tapahtuma-ajan karsinassa ravintola Patovahdin terassilla, mutta muuten porukka parveili kirkonmäellä eläväisesti. Terassin pilttuuseen nojaten näki sitä paitsi itse kisan aitiopaikalta.

 
Ja aivan huippua: kyläkoulumme (400 oppilaan alakoulu) vanhempainyhdistys oli pystyttänyt oman kojunsa muun markkinaväen keskelle (paikka oli pitänyt käydä varaamassa jo aamuseitsemältä) ja jakoi sieltä kahvia ja pullaa omatuntoa vastaan. Ja vielä lisää: opettajakunnan oma kuoro Visertäjät saapui myös paikalle ja esitti muutaman biisin kojun vieressä. (A-weema-weh, a-weema-weh, a-weema-weh, a-weema-weh. A-weema-weh, a-weema-weh, a-weema-weh, a-weema-weh.) Jos tämä ei ole kodin ja koulun yhteistyötä, niin mikäs sitten? (No joo, ehkä vanhempainvartit?)

Koulu oli keskellä yhteisöämme osallisena, yhtenä elementtinä.

Muutakin kulttuuria oli tarjolla: kylämme oma nuorisotaikuri Valtteri esiintyi charmantisti Kinuskilla-kahvilan terassilla ja Kellokosken soittokunta soitti patoalueella svengaavasti kajahtavaa torvimusiikkia. Olipa paikalle trailerilla rahdattu ihka oikea Kello-venekin Me Kellokoskelaiset -kotiseutuyhdistyksen toimesta! Oman ruukkimme huipputuote sen viimeisiltä vuosilta ennen tehtaan alasajoa.

Itsestään selvää on tietenkin, että Eija Vilpas oli natiivina punaisessa Pirre-tuulitakissaan juontamassa tapahtumaa ylipäätään ja kalastuskilpailua aivan erityisesti.

Antti, Eija ja torvisoittokunta (ei välttämättä tässä järjestyksessä)

Lähes yhtä itsestään selvästi juhlapuheen piti kansanedustaja, kellokoskelainen Antti Kaikkonen. Tämä kertoo kellokoskelaisuudesta oleellisen: ei väliä onko linnatuomiota tai ei, yhtä tervetullut ja pidetty kuin aina. Tällä kertaa Antti muistutti (ja muisti!), että hyvässä puheessa on alku ja siinä on loppu ja ne ovat mahdollisimman lähellä toisiaan.

Kunnanjohtajamme (nimi on tässä ihan kielenpäällä...) ennustus kireistä siimoista ei olisi voinut olla kauempana totuudesta. Edellisenä vuonna ei ehtinyt edes monnia sanoa, kun kymmenen kalaa oli jo puntarissa, mutta tänä vuonna pitkästyivät niin yleisö kuin kalastajatkin tyhjän pyytämiseen. Heitettiin ja heitettiin ja selviteltiin toisiinsa kiinni tarttuneita vieheitä irti, mutta kala ei vain noussut.

Eija kannusti mikrofoninsa ääressä, ja kertoi jokeemme istutetun tuhat kiloa kirjolohen poikasia. Olivatko yläjuoksulla sukuloimassa?

Patoaltaan äärellä tositoimissa

Vihdoin, reilun kymmenen puisevan minuutin kuluttua ensimmäinen kala nousi, ja nuori mies juoksutti sen Eijan ja tuomariston arvioitavaksi. Komea vonkale ja potki vielä haavissakin! Kirjolohi. Yleisön joukossa humahti pieni pettymyksen kohahdus, kun voittajan kotiseutua tivannut Eija sai vastaukseksi: - Järvenpää. Eija naurahti epäuskoisena itsekin, mutta onnitteli kuitenkin voittajaa.

Kovempi pala oli, kun seuraavakin kalastaja, kahdeksanvuotias tyttö, toimitti kalansa tiskille: - Järvenpää. Vasta kolmas, reilun kymmensenttisen hauen tuonut kalamies oli aito kellokoskelainen, ja hän saikin yleisöltä raikuvat paukutukset kämmenpohjista.

Paistettua muikkua, kalakukkoa ja lohisoppaa oli markkinoilla kyllä tarjolla, mutta raakaa kalaa ei. Piti Antin ja Satun mennä kyläkauppamme tuoretiskiltä sitä sitten ostamaan.

"Yhteisöllisyyden ja aktiivisuuden juuret juontavat lähes kasi sataa vuotta kestäneeseen ruukin aikakauteen. Suvaitsevaisuuteen kyläläiset ovat puolestaan kasvaneet naapurissa toimivan psykiatrisen sairaalan myötä. Nämä tekijät ovat muovanneet Kellokoskea ja kellokoskelaista elämää sellaiseksi kuin sen nykyään tunnemme."

Kunnanjohtaja

(nimi epäselvä)

Kirjoitusvirhettä lukuun ottamatta juurikin näin.