Ja sitten huonot uutiset VIII

tiistai 12. helmikuuta 2013

Ylioppilaslehti on maailman vanhin ja laajalevikkisin suomenkielinen opiskelijalehti. Se perustettiin 1913. Lehden paperiversion levikki on 35 000. Verkkoylkkärillä on kymmeniätuhansia lukijoita ja sitä luetaan liki viidestäkymmenestä maasta.

(ylioppilaslehti.fi)

Ylkkärin kakkakeissi on moneltakin kantilta tarkasteltuna mielenkiintoinen tapaus.

Lehti täytti juuri kunnioitettavat sata vuotta, mikä onkin miltä tahansa lehdeltä kelpo suoritus. Osaselitys on tietenkin alati uusiutuva lukijakunta, jos oletetaan sen koostuvan pääosin alueen opiskelijoista. Mutta se ei toki mitenkään riitä, jos itse tuote on rikki. Lehti tarvitsee sisältöä kelvatakseen.

Ylkkärillä on myös kunniakkaat perinteet maan ykkösketjun skribenttien käyttämisessä. Jos välillä tarkoitus onkin ollut saada porvari nukkumaan huonosti ja natisuttaa muutoinkin yhteiskunnan rakenteita, niin monesti asialla on ollut taitavia kynäniekkoja ja idealinkoja.

Ylioppilaslehden ongelma puolestaan on siinä, että vaikka ammuttaisiin kovilla tahi tehtäisiin kirjallisesti laadukasta työtä, niin se on aina väistämättä pienen piirin piperrystä. Ja siksi jää.

Tätä taustaa vasten kohu housihinsa kakkaavista naisista pikavuorossa on sekä ymmärrettävä että täysin ylimitoitettu. Ääni on vaikea saada nykyisessä mediapöhinässä kuuluviin, ja siksi keinoja pitää naarata äärilaidoilta. Kun älykkyys ei kerran kelpaa, niin otetaan sitten shokkiarvot valikkoon.

Yleensä kun kansa alkaa jostakin kohista, ainakaan puolet ei ole itse lukenut/nähnyt/omakohtaisesti tutustunut polemisoituun asiaan, vaan argumentointi tapahtuu ainoastaan mielikuvien ja omien arvailujen (jos kohta arvojenkin) pohjalta.

Ylkkärin 'Paskoimme housuun bussissa Turkuun' -reportaasi löytyy lehden nettiarkistosta ja on näin luettavissa, vaikkei lehden tilaajiin kuuluisikaan. On toisin sanoen mahdollisuus tutustua itse artikkeliin ja luoda vasta sitten mielipide.

Kirjallisilta arvoiltaan juttu on aika lattea ja triviaali. Paljon terävämpiä bussimatkakuvauksia on luettu sekä kaunokirjallisuudessa että lehtikolumneissa. Journalistisilta arvoiltaan juttu on sitäkin vähäpätöisempi. Se ei ala mistään, eikä se johda mihinkään. Lukijan kannalta kirjoitus on aika yhdentekevä. (Opettaja toki haluaisi korjata kielioppivirheet, kuten lauseessa: "Suojeltu funkkistyylinen linjaautoasema ilmestyy näköpiiriin tasan aikataulussa".)

Artikkelimotiiviksi tuntuisi näin ollen jäävän vain tuo hätkähdyttämisen tarve. Tarve kokeilla sananvapauden rajoja ja yritys järkyttää ihmisten mielenrauhaa.

Maailma on kyllä sellainen, että mikään noista ei oikein toteudu tai jos toteutuu, niin vaikutus haihtuu taivaan tuuliin yhdessä iltapäivässä. Kuin pieru Saharaan, jos kielikuva tässä sallitaan.

Yritystä olisi helpompi kunnioittaa, jos lähtökohtamotiivi olisi tiedossa. Mutta ei. Ei ole kuin tuo yksinäinen artikkeli. (Ja tietenkin: teoksen itsensä pitää riittää ilman käyttöohjeita ja lutherilaisia Ja mitä se on -osioita.)

Ehkä toimituksessa on istuttu alas ja mietitty yksinkertaisesti vain sitä, miten juhliva lehti saisi huomiota monen vuoden rämpimisen jälkeen?  Miten ylittää uutiskynnys valtakunnallisissa medioissa. Jos tämä oli lähtökohta, niin siinä lehti onnistui kohtuullisen mukavasti.

Jos journalismi heitetään sivuun, niin muuten asia onkin sitten ihmisyyden mittapuulla mitattuna vakavampi.

Jutussa kuvattu toiminta ei täytä minkäänlaisia ihmisen tunnusmerkkejä. Terve aikuinen ei pysty eikä voi toimia noin, hän ei voi istua bussissa ja kakata tieten tahtoen housuunsa. Ihmismieli ei toimi noin, eikä noin mene ihmisyyden koodisto. Jokin on mennyt jossakin pahasti vinoon, jos ihminen käyttäytyy noin. Tämä ei ole vain sukupolvikysymys tai jokin vähäpätöinen juttu. Tämä on iso ja oleellinen juttu, jolle ei voi kohauttaa olkapäitään.

Jokin raja ja kynnys ihmisellä pitää olla. Kutsutaan niitä sitten käytöstavoiksi tai empaattisuudeksi tai lähimmäisen kunnioittamiseksi tai häveliäisyydeksi tai ihmisyydeksi tai miksi kutsutaankin. Täytyy olla jokin normisto, joka pistää hanttiin, vaikka sitä koeteltaisiinkin. Kun se katoaa, liudennumme sarjakuva-anarkiasta totaaliseen sekasortoon.

Asiaa ei pelasta millään lailla, vaikka juttu jälkikäteen mitätöitäisiin fiktiiviseksi kirjoitukseksi, jonkinlaiseksi härnäykseksi tai ihmiskokeeksi. Ei pelasta lainkaan.