tiistai 12. kesäkuuta 2012
Nuoruuteni
ei ollut kovin urheilullinen. Siihen kuului normaalia lasten juoksuleikkejä,
kiipelyä kallioilla ja puissa, hyppelyä, pyöräilyä, pallon potkimista,
luistelua ja hiihtämistä. Mitä pikkupojat nyt tekevät, kun eivät notku
ostarilla kyselemässä mitä mä nyt tekisin.
Elinikäistä liikuntaharrastusta tahi intohimoa penkkiurheiluun siitä ei kuitenkaan syntynyt. Urheilua pitää ilman muuta seurata pitääkseen yllä normaalia, uteliasta yleissivistystään. Pitää ehkäpä jopa tietää hieman asioita eri lajeista, nimistä ja suoritustasostakin, mutta siihen se sitten jää.
Pari poikkeusta kuitenkin omalla kohdallani on penkkiurheilun kohdalla. Ne ovat kai sitten ne poikkeukset, jotka vahvistavat pääsäännön. (Vai sokeat pisteet.) Kansallisen yleisradioyhtiömme viime sunnuntain tv-urheilutarjonnasta löytyivät kumpainenkin, joten voipi sanoa, että sunnuntai oli vilkas urheilusunnuntai. TV2 oli pyhittänyt lepopäivän reilulla kahdeksan tunnin ruumiinkulttuuriputkella.
Vuodesta 1987 on Suomessa järjestetty Suomen vahvin mies -kisa, ja aina kun se on televisioitu olen istunut tanakasti ruudun ääressä. Tänä vuonna kisa tuli sateisen hyiseltä Forum Marinumin parkkipaikalta Suomen Turusta, mutta uskollinen, noin viidenkymmenen hengen kisakatsomo jaksoi pitää hyvää tuulta yllä taustalla. Toki tällä tavalla ruudun takaa kisaa oli vieläkin leppoisampi katsella, kuivana ja sohvalla pötköttäen.
Ei taida olla yhtään kisavuotta, ettei paikalla oltaisi nähty lajin elävää legendaa, suomalaista isojen karjujen grand old mania, turkulaista Ilkka Nummistoa, ja siellähän Nummisto taaskin oli pätevän näköisenä kellottamassa perinteisellä sekunttarillaan lajeja. Jos ajatellaan tätä nimenomaista lajia, niin Nummisto on lajin piirissä Suomen Mr. Voimamies kolmella peräkkäisellä voitollaan 1990-luvulla, ja olihan hän tietysti kolmas lajin globaalin parhaimmiston joukossa Maailman vahvin mies -kilpailussa vuonna 1990. Tätä rautaista tarinaa vasten unohtuukin helposti, että ennen tätä kaikkea gloriaa hän voitti melojan urallaan yli viisikymmentä Suomen mestaruutta ja mitteli vesillä paremmuudesta peräti neljissä olympialaisissakin! Kruununa tälle uralle hän sai kunnian kantaa Suomen lippua Münchenin olympialaisten avajaisissa vuonna 1972.
Toinen laji-ikoni puhalteli sateisen Forum Marinumin parkkipaikalla vasen jalka vahvasti teipattuna yhtä klassiseen pilliinsä kilpailijoille tahtia, ja hän on tietysti Markku Suonenvirta, joka oli juuri voittanut Suomen vahvin mies -kisan edellisenä vuonna ennen Nummiston putkea. Kansainvälisissä kisoissa Suonenvirran menestys ei ollut ihan yhtä kovaa tasoa, paras saavutus hänellä seitsemäs sija vuonna 1991, mutta väriläiskä ja tunnelmannostattaja hän on parhaasta päästä.
Tämän vuoden Suomen vahvin mies -kisa oli jännittävä kuten aina, mutta editoijan pöydällä oli tapahtunut järkyttävä oikosulku! Aivan käsittämätön kömmähdys! Tv-illan koosteohjelmassa näytettiin ensin avoimen sarjan kärkisuorituksia aina viimeisen lajin huipennukseen saakka, kun yhtäkkiä leikattiin varoittamatta kukkakkeppisarjaan eli sarjaan alle sataviisi kiloisiin, jotka sitten näytettiin kisamassa koko oman lajikirjonsa läpi. Vasta tämän jälkeen, kaiken draamankaaren ja intensiteetin jo kadottua pääsarjasta, näytettiin tärkein avoimen sarjan viimeinen laji. O tempora, o mores! Ei voi muuta sanoa. Tämä vuosi jäi ilman muuta torsoksi katsojan kannalta, ja sympaattiselta voittajalta vietiin dramaturgia käsistä.
Märän kelin johdosta oli kivennosto pitänyt tänä vuonna jättää väliin, mutta näimme sentään viisi uljasta lajia, ja lopulta voittajaksi seuloutui toisen kerran peräkkäin kolmentoista miehen joukosta Jarno Jokinen, joka kepitti toiseksi tulleen Antti Mourujärven selkeästi 5,5:llä pisteellä. Palkaksi uurastuksesta tuli plakkariin pikkuruinen mitali ja matka Arnold Amateur World Championships -kilpailuun ensi vuoden alussa.
No nyt, nyt pitää kysyä itseltään, että onko tämä ihan terve laji? Miehet harjoittelevat vuosikausia eläimellisesti järjettömillä painoilla ja älyttömillä toistoilla ja epäterveillä määrillä sekä kroppansa uhalla. Hauikset paukahtelevat, välilevyt luiskahtelevat, ohimosuonet pullottavat kuin tennissukka entisen laulajan housuissa ja tyrät ryskyvät.
Ja kyllä vain, kyllä jossakin mielen uumenissa kaihertaa ajatuksen siemen, itsessään aiheellinen tahi aiheeton, että jos 'normiurheilussa' doping on jättimäinen ongelma, niin mitä se tarkoittaa tässä lajissa? Millä jauhoilla nuo kahdensadan kilon teräsbetonimatkalaukut nousevat tellinkien päälle? Millä puurolla vedetään jarruttavaa rekkaa läpi radan? Voidaanko vetää helpottuneita rivinväliajatuksia voittajan lausunnosta, että suomalaiset ovat kaukana maailman kärjestä tällä hetkellä. Että edes me täällä pohjanperukoilla olemme puhtaita?
Tämä on uljas kovien tosimiesten laji.
Pieni tauko, palauttavaa nesteytystä, hierontaa ja taas television äärelle. Kesäinen futissarja kotimaassa tai leutojen talvien pelikaudet etäämmällä eivät herätä minussa pienintäkään mielenkiintoa (paitsi että lehdestä tarkistaa, missä kohtaa sarjataulukkoa Tepsi milloinkin on). Ihan sama, potkivat mitä potkivat.
Mutta. Joka toinen vuosi potkitaan televisiossa joko koko maailman tai ainakin Euroopan mestaruudesta, ja ne pelit istun läpi ilta illan jälkeen, kunnes voittaja on viimein selvillä, ja mieletön foliosade täyttää kulloisenkin jalkapallopyhätön. Tosin; hieman paradoksaalisesti minua ei kiinnosta lainkaan, kuka voittaa. Se ei ole minun juttuni, my cup of tea. Hauskinta on tutustua joukkueisiin alkusarjan pelien aikana, ja vieläpä ennemminkin kuin koko joukkueeseen niin yksilöihin. Löytyykö persoonia? Tuittupäitä? Reikäpäitä? Hyviä kampauksia? Ilmeitä? Taikureita? Humoristeja? Diivoja? Selittäjiä? Vikkeläkinttuja? Symppiksiä? Takuukaatujia? Kehonkieltä? Pallonhallintaa? Kentänhallintaa? Sama koskee itse asiassa tuomareita ja valmentajia, heitä on myös kiva stalkata, koska kullakin on omat maneerinsa ja hetken heiluvat lapsensa.
Näitä tyyppejä on sitten hauska seurata pelistä toiseen. Se on tämän lajin suola, ja se liimaa minut ruudun ääreen kuin Buffon pallot näppylähanskoihinsa. Paitsi että ei sunnuntaina liimannut, kun Espanja-Italia päättyi 1-1. Esille nousi paha poika Balotelli pikku irokeesissaan, mutta ketään varsinaisesti mieleenpainuvaa ei kuitenkaan vielä nähty. Illan toinen matsi oli sitäkin tylsempi, tuloksena Irlanti-Kroatia 1-3 jahnaus ilman, että kukaan miekkosista nousi erityisesti esiin. Pari lupaavaa kallonmuotoa, mutta vasta toinen tai kolmas alkusarjakierros näyttää, onko heistä seurattavaksi asti. Turnaus on vielä nuori...
Tämä kisafanitus alkoi kohdallani mahdollisesti vuoden 1982 MM-kilpailuista Espanjassa. Siellä Brasilian joukkue voitti alkulohkonsa, ja kaatoi toisella kierroksella Argentiinan, mutta putosi sitten kyydistä häviämällä Italialle, joka voitti lopulta tuolloin maailmanmestaruuden voittamalla loppuottelussa Espanjan 3-1. Tämä kaikki tulosurheilu on minulle tietenkin toissijaista, mutta havahduin yhteen brassipeluriin. Tässä tapauksessa hänen nimensä johti heräämiseeni. Pelimiehen nimi oli Sócrates. Miten maailmassa kukaan voi olla nimeltään Sócrates? Miksi kukaan pelaa nimellä Sócrates? Taiteilijanimien käyttöhän on tuolla kulttuurissa kohtuullisen tavanomaista. Sócrates osoittautui olevan kentällä muutakin kuin pelkkä nimi, ja häntä saatiin seurata vielä seuraavissakin kisoissa neljä vuotta myöhemmin.
Yhtä kaikki, tämä oli ehkä oman heräämiseni hetki, ja tätä riemua on sitten riittänyt useita vuosikymmeniä. Pieni omakohtainen kosketus lajiin tuli Roomassa, kun vuoden 1990 finaalin kisanurmikkoa myytiin oitis taiston tauottua paikallisissa kaupoissa yhden neliödesimetrin pakkauksissa turnauksen jälkeen. Ei tullut kauppoja, koska aitoustodistus näytti takahuoneessa kyhätyltä. Toinen tuli sitten vuonna 1998 Pariisissa, kun vahingossa osuimme kisojen avajaiskulkueen reitille ihmettelemään jättiläismäisiä hahmoja. Ja santarmirivistön selkiä. Mitä; mitäs tässä kaupungissa nyt tapahtuu?
Oikeastaan sittenkin; sympatiseeraan jossakin määrin Hollannin joukkuetta. On toisaalta melko samantekevää, voittaako se mitalit tällä kertaa vai ei, mutta olipa se vaan aikaa, kun taiteilijat kuten Ruud Gullit, Marco van Basten, Frank Rijkaard ja Ronald Koeman kohtasivat Länsi-Saksassa vuoden 1988 EM-turnauksen finaalissa Neuvostoliiton, ja löivät sitä nokkiin 2-0. Siitä joukkueesta elää jokin yhä sielussani? Voiko tällainen olla mahdollista?
Elinikäistä liikuntaharrastusta tahi intohimoa penkkiurheiluun siitä ei kuitenkaan syntynyt. Urheilua pitää ilman muuta seurata pitääkseen yllä normaalia, uteliasta yleissivistystään. Pitää ehkäpä jopa tietää hieman asioita eri lajeista, nimistä ja suoritustasostakin, mutta siihen se sitten jää.
Pari poikkeusta kuitenkin omalla kohdallani on penkkiurheilun kohdalla. Ne ovat kai sitten ne poikkeukset, jotka vahvistavat pääsäännön. (Vai sokeat pisteet.) Kansallisen yleisradioyhtiömme viime sunnuntain tv-urheilutarjonnasta löytyivät kumpainenkin, joten voipi sanoa, että sunnuntai oli vilkas urheilusunnuntai. TV2 oli pyhittänyt lepopäivän reilulla kahdeksan tunnin ruumiinkulttuuriputkella.
Vuodesta 1987 on Suomessa järjestetty Suomen vahvin mies -kisa, ja aina kun se on televisioitu olen istunut tanakasti ruudun ääressä. Tänä vuonna kisa tuli sateisen hyiseltä Forum Marinumin parkkipaikalta Suomen Turusta, mutta uskollinen, noin viidenkymmenen hengen kisakatsomo jaksoi pitää hyvää tuulta yllä taustalla. Toki tällä tavalla ruudun takaa kisaa oli vieläkin leppoisampi katsella, kuivana ja sohvalla pötköttäen.
Ei taida olla yhtään kisavuotta, ettei paikalla oltaisi nähty lajin elävää legendaa, suomalaista isojen karjujen grand old mania, turkulaista Ilkka Nummistoa, ja siellähän Nummisto taaskin oli pätevän näköisenä kellottamassa perinteisellä sekunttarillaan lajeja. Jos ajatellaan tätä nimenomaista lajia, niin Nummisto on lajin piirissä Suomen Mr. Voimamies kolmella peräkkäisellä voitollaan 1990-luvulla, ja olihan hän tietysti kolmas lajin globaalin parhaimmiston joukossa Maailman vahvin mies -kilpailussa vuonna 1990. Tätä rautaista tarinaa vasten unohtuukin helposti, että ennen tätä kaikkea gloriaa hän voitti melojan urallaan yli viisikymmentä Suomen mestaruutta ja mitteli vesillä paremmuudesta peräti neljissä olympialaisissakin! Kruununa tälle uralle hän sai kunnian kantaa Suomen lippua Münchenin olympialaisten avajaisissa vuonna 1972.
Toinen laji-ikoni puhalteli sateisen Forum Marinumin parkkipaikalla vasen jalka vahvasti teipattuna yhtä klassiseen pilliinsä kilpailijoille tahtia, ja hän on tietysti Markku Suonenvirta, joka oli juuri voittanut Suomen vahvin mies -kisan edellisenä vuonna ennen Nummiston putkea. Kansainvälisissä kisoissa Suonenvirran menestys ei ollut ihan yhtä kovaa tasoa, paras saavutus hänellä seitsemäs sija vuonna 1991, mutta väriläiskä ja tunnelmannostattaja hän on parhaasta päästä.
Tämän vuoden Suomen vahvin mies -kisa oli jännittävä kuten aina, mutta editoijan pöydällä oli tapahtunut järkyttävä oikosulku! Aivan käsittämätön kömmähdys! Tv-illan koosteohjelmassa näytettiin ensin avoimen sarjan kärkisuorituksia aina viimeisen lajin huipennukseen saakka, kun yhtäkkiä leikattiin varoittamatta kukkakkeppisarjaan eli sarjaan alle sataviisi kiloisiin, jotka sitten näytettiin kisamassa koko oman lajikirjonsa läpi. Vasta tämän jälkeen, kaiken draamankaaren ja intensiteetin jo kadottua pääsarjasta, näytettiin tärkein avoimen sarjan viimeinen laji. O tempora, o mores! Ei voi muuta sanoa. Tämä vuosi jäi ilman muuta torsoksi katsojan kannalta, ja sympaattiselta voittajalta vietiin dramaturgia käsistä.
Märän kelin johdosta oli kivennosto pitänyt tänä vuonna jättää väliin, mutta näimme sentään viisi uljasta lajia, ja lopulta voittajaksi seuloutui toisen kerran peräkkäin kolmentoista miehen joukosta Jarno Jokinen, joka kepitti toiseksi tulleen Antti Mourujärven selkeästi 5,5:llä pisteellä. Palkaksi uurastuksesta tuli plakkariin pikkuruinen mitali ja matka Arnold Amateur World Championships -kilpailuun ensi vuoden alussa.
No nyt, nyt pitää kysyä itseltään, että onko tämä ihan terve laji? Miehet harjoittelevat vuosikausia eläimellisesti järjettömillä painoilla ja älyttömillä toistoilla ja epäterveillä määrillä sekä kroppansa uhalla. Hauikset paukahtelevat, välilevyt luiskahtelevat, ohimosuonet pullottavat kuin tennissukka entisen laulajan housuissa ja tyrät ryskyvät.
Ja kyllä vain, kyllä jossakin mielen uumenissa kaihertaa ajatuksen siemen, itsessään aiheellinen tahi aiheeton, että jos 'normiurheilussa' doping on jättimäinen ongelma, niin mitä se tarkoittaa tässä lajissa? Millä jauhoilla nuo kahdensadan kilon teräsbetonimatkalaukut nousevat tellinkien päälle? Millä puurolla vedetään jarruttavaa rekkaa läpi radan? Voidaanko vetää helpottuneita rivinväliajatuksia voittajan lausunnosta, että suomalaiset ovat kaukana maailman kärjestä tällä hetkellä. Että edes me täällä pohjanperukoilla olemme puhtaita?
Tämä on uljas kovien tosimiesten laji.
Pieni tauko, palauttavaa nesteytystä, hierontaa ja taas television äärelle. Kesäinen futissarja kotimaassa tai leutojen talvien pelikaudet etäämmällä eivät herätä minussa pienintäkään mielenkiintoa (paitsi että lehdestä tarkistaa, missä kohtaa sarjataulukkoa Tepsi milloinkin on). Ihan sama, potkivat mitä potkivat.
Mutta. Joka toinen vuosi potkitaan televisiossa joko koko maailman tai ainakin Euroopan mestaruudesta, ja ne pelit istun läpi ilta illan jälkeen, kunnes voittaja on viimein selvillä, ja mieletön foliosade täyttää kulloisenkin jalkapallopyhätön. Tosin; hieman paradoksaalisesti minua ei kiinnosta lainkaan, kuka voittaa. Se ei ole minun juttuni, my cup of tea. Hauskinta on tutustua joukkueisiin alkusarjan pelien aikana, ja vieläpä ennemminkin kuin koko joukkueeseen niin yksilöihin. Löytyykö persoonia? Tuittupäitä? Reikäpäitä? Hyviä kampauksia? Ilmeitä? Taikureita? Humoristeja? Diivoja? Selittäjiä? Vikkeläkinttuja? Symppiksiä? Takuukaatujia? Kehonkieltä? Pallonhallintaa? Kentänhallintaa? Sama koskee itse asiassa tuomareita ja valmentajia, heitä on myös kiva stalkata, koska kullakin on omat maneerinsa ja hetken heiluvat lapsensa.
Näitä tyyppejä on sitten hauska seurata pelistä toiseen. Se on tämän lajin suola, ja se liimaa minut ruudun ääreen kuin Buffon pallot näppylähanskoihinsa. Paitsi että ei sunnuntaina liimannut, kun Espanja-Italia päättyi 1-1. Esille nousi paha poika Balotelli pikku irokeesissaan, mutta ketään varsinaisesti mieleenpainuvaa ei kuitenkaan vielä nähty. Illan toinen matsi oli sitäkin tylsempi, tuloksena Irlanti-Kroatia 1-3 jahnaus ilman, että kukaan miekkosista nousi erityisesti esiin. Pari lupaavaa kallonmuotoa, mutta vasta toinen tai kolmas alkusarjakierros näyttää, onko heistä seurattavaksi asti. Turnaus on vielä nuori...
Tämä kisafanitus alkoi kohdallani mahdollisesti vuoden 1982 MM-kilpailuista Espanjassa. Siellä Brasilian joukkue voitti alkulohkonsa, ja kaatoi toisella kierroksella Argentiinan, mutta putosi sitten kyydistä häviämällä Italialle, joka voitti lopulta tuolloin maailmanmestaruuden voittamalla loppuottelussa Espanjan 3-1. Tämä kaikki tulosurheilu on minulle tietenkin toissijaista, mutta havahduin yhteen brassipeluriin. Tässä tapauksessa hänen nimensä johti heräämiseeni. Pelimiehen nimi oli Sócrates. Miten maailmassa kukaan voi olla nimeltään Sócrates? Miksi kukaan pelaa nimellä Sócrates? Taiteilijanimien käyttöhän on tuolla kulttuurissa kohtuullisen tavanomaista. Sócrates osoittautui olevan kentällä muutakin kuin pelkkä nimi, ja häntä saatiin seurata vielä seuraavissakin kisoissa neljä vuotta myöhemmin.
Yhtä kaikki, tämä oli ehkä oman heräämiseni hetki, ja tätä riemua on sitten riittänyt useita vuosikymmeniä. Pieni omakohtainen kosketus lajiin tuli Roomassa, kun vuoden 1990 finaalin kisanurmikkoa myytiin oitis taiston tauottua paikallisissa kaupoissa yhden neliödesimetrin pakkauksissa turnauksen jälkeen. Ei tullut kauppoja, koska aitoustodistus näytti takahuoneessa kyhätyltä. Toinen tuli sitten vuonna 1998 Pariisissa, kun vahingossa osuimme kisojen avajaiskulkueen reitille ihmettelemään jättiläismäisiä hahmoja. Ja santarmirivistön selkiä. Mitä; mitäs tässä kaupungissa nyt tapahtuu?
Oikeastaan sittenkin; sympatiseeraan jossakin määrin Hollannin joukkuetta. On toisaalta melko samantekevää, voittaako se mitalit tällä kertaa vai ei, mutta olipa se vaan aikaa, kun taiteilijat kuten Ruud Gullit, Marco van Basten, Frank Rijkaard ja Ronald Koeman kohtasivat Länsi-Saksassa vuoden 1988 EM-turnauksen finaalissa Neuvostoliiton, ja löivät sitä nokkiin 2-0. Siitä joukkueesta elää jokin yhä sielussani? Voiko tällainen olla mahdollista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti