perjantai 4. toukokuuta 2012
18
Nyt sitä saa
Autoradiosta tuli aamulla lätkän MM-kisa -mainos. Perinteiseen mainoksen tapaan se yritti myydä tuotetta. Kovin vaikea on uskoa, että asiasta kiinnostunut ei vielä tietäisi tästä häppeningistä, ja yhtä vaikea on uskoa, että asiasta tietämätön saisi nytkään kyseisestä tuotteesta isoakaan kipinää könytä katsomoon (jonka lippuhinnoista sivumennen sanoen on riittänyt parranpärinää niiden julkaisemisesta lähtien).
Radiomainos ei ollut kovin omaperäisesti rakennettu muutenkaan, mutta se kiinniitti silti huomioni. Osana äänivirtaa oli jonkun (minulle tuntemattoman) suuruuden, luultavasti kovinkin tunnetun pelaajan suuhun istutettu, kömpelö ja kalvakas puheenvuoro tapahtuman hienoudesta sekä yllytys tulla katsomaan pelejä.
Kaikki innostuneisuus ja vakuuttavuus loisti poissaolollaan. Lausunto ei ollut taatusti kovin spontaani vaan äänittämällä äänitetty spiikki. Sen ilmeikkyys oli kuolleen kalan ilmaisukyvyn luokkaa; ääni oli monotoninen vailla laaksoja ja kukkuloita, ja tekstiä oli pitänyt hetken tankata. Ehkä ottaa jopa uusintaottoja?
Sanalla sanoen: se ei ollut kovin uskottava rentoudessaan. Se oli ehkä jopa niin kankea, että se nauratti kuulijaa. Camp-arvoa siis löytyi.
Miten tuollainen päästetään käsistä, ja aliarvioidaanko meitä kuulijoita/potentiaalisia katsojia noin pahasti? Että mikä vain menee läpi ja mikä vain kelpaa meille? Aika järkyttävä asenne.
Kun sitten miettii tuota onnetonta spiikkeriä, tuleekin hieman uusiin aatoksiin. Hän oli ottanut tehtävän vastaan (vapaaehtoisena, pakotettuna, osana sponsorisopimusta, innostuneena, velvollisuudesta, kuka tietää?), ja hän täytti tehtävän leijonan lailla. Tämä rautakangennotkea esitelmänpitäjä teki parhaansa, ja sitten katsottiin, mihin se riittää. Ei paljon mihinkään.
Tuollaista kökköyttä ei kukaan pysty näyttelemään. Puhuja oli siis tosissaan, vaikka viesti olikin suuhun kirjoitettu. Hän esitti viestin niin hyvin kuin pystyi. Juuri itsenään, ja juuri se siitä välittyikin. Ja juuri näin se pitää olla. Liian paljon on opportunismia, jossa resonoidaan ympäröivään yhteisöön ja sulaudutaan zeligmäisesti massaan ja siloitetaan ihan kaikki särmät sujuvuuden tieltä pois
Autoradiosta tuli aamulla lätkän MM-kisa -mainos. Perinteiseen mainoksen tapaan se yritti myydä tuotetta. Kovin vaikea on uskoa, että asiasta kiinnostunut ei vielä tietäisi tästä häppeningistä, ja yhtä vaikea on uskoa, että asiasta tietämätön saisi nytkään kyseisestä tuotteesta isoakaan kipinää könytä katsomoon (jonka lippuhinnoista sivumennen sanoen on riittänyt parranpärinää niiden julkaisemisesta lähtien).
Radiomainos ei ollut kovin omaperäisesti rakennettu muutenkaan, mutta se kiinniitti silti huomioni. Osana äänivirtaa oli jonkun (minulle tuntemattoman) suuruuden, luultavasti kovinkin tunnetun pelaajan suuhun istutettu, kömpelö ja kalvakas puheenvuoro tapahtuman hienoudesta sekä yllytys tulla katsomaan pelejä.
Kaikki innostuneisuus ja vakuuttavuus loisti poissaolollaan. Lausunto ei ollut taatusti kovin spontaani vaan äänittämällä äänitetty spiikki. Sen ilmeikkyys oli kuolleen kalan ilmaisukyvyn luokkaa; ääni oli monotoninen vailla laaksoja ja kukkuloita, ja tekstiä oli pitänyt hetken tankata. Ehkä ottaa jopa uusintaottoja?
Sanalla sanoen: se ei ollut kovin uskottava rentoudessaan. Se oli ehkä jopa niin kankea, että se nauratti kuulijaa. Camp-arvoa siis löytyi.
Miten tuollainen päästetään käsistä, ja aliarvioidaanko meitä kuulijoita/potentiaalisia katsojia noin pahasti? Että mikä vain menee läpi ja mikä vain kelpaa meille? Aika järkyttävä asenne.
Kun sitten miettii tuota onnetonta spiikkeriä, tuleekin hieman uusiin aatoksiin. Hän oli ottanut tehtävän vastaan (vapaaehtoisena, pakotettuna, osana sponsorisopimusta, innostuneena, velvollisuudesta, kuka tietää?), ja hän täytti tehtävän leijonan lailla. Tämä rautakangennotkea esitelmänpitäjä teki parhaansa, ja sitten katsottiin, mihin se riittää. Ei paljon mihinkään.
Tuollaista kökköyttä ei kukaan pysty näyttelemään. Puhuja oli siis tosissaan, vaikka viesti olikin suuhun kirjoitettu. Hän esitti viestin niin hyvin kuin pystyi. Juuri itsenään, ja juuri se siitä välittyikin. Ja juuri näin se pitää olla. Liian paljon on opportunismia, jossa resonoidaan ympäröivään yhteisöön ja sulaudutaan zeligmäisesti massaan ja siloitetaan ihan kaikki särmät sujuvuuden tieltä pois
AITOA EI VOI VÄÄRENTÄÄ.
En taida siltikään asettua töllönkään ääreen, kun edes mainoksissa ei ole päästy valtavirran tuolle puolen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti