sunnuntai 13. tammikuuta 2013
Kansalaisaktivisti ja Tulva-lehden
nykyinen päätoimittaja Atlas Saarikoski luultavasti jakaa mielipiteitä
niiden joukossa, jotka hänen toimintaansa tuntevat mediajulkisuuden kautta.
Alue, jolla hän askartelee ja tyyli, jolla hän sen tekee, on altis
ylilyöntisillekin reaktioille, ja eritoten anonyymiuden rohkeutta antavan suojakerroksen
alta on hyvä näykkiä. Tai kannustaa.
Saarikoski kantaa monenlaisia leimoja, joista rajuimmissa välähtelevät sellaiset käsitteet kuin lesbo, anarkisti, telaketjufemakko ja tätä rataa. Kaikki täsmäkovia määritelmiä ja juuri tämäntapaisessa käytössä samalla laimentuneita ja sitä kautta melkolailla tehonsa menettäneitä.
Vastapuoli näkee Saarikoskessa epäilemättä idealistisen messiaan, joka tinkimättä elää ja toimii ihanteidensa mukaisesti oman mukavuutensa uhallakin.
Viimeisessä oikeankokoisessa (no olipas lapsellista...) Hesarissa 6.1.2013 oli Atlas Saarikoskesta koko sivun juttu, jossa hän kertoili avoimen tuntuiseen tyyliin elämänsä vaiheista, ja yksin ne ovatkin kertomisen arvoiset. Matka Hyrylän metsistä Moskovan ja Sarjevon kautta Argentiinaan, takaisin Suomeen ja äitiyteen alle kaksikymppisenä ja niin edespäin on polveileva, oikukas ja samalla johdonmukainen. Ihminen on sitä, mitä hän syö.
Erityisen kauniisti ja oivaltavasti Saarikoski kaiken kertomansa jälkeen kiteytti viestejään haastattelun viimeisessä sitaatissa, jonka pitäisi kyllä jysähtää ja avata silmät. Kas näin:
Saarikoski kantaa monenlaisia leimoja, joista rajuimmissa välähtelevät sellaiset käsitteet kuin lesbo, anarkisti, telaketjufemakko ja tätä rataa. Kaikki täsmäkovia määritelmiä ja juuri tämäntapaisessa käytössä samalla laimentuneita ja sitä kautta melkolailla tehonsa menettäneitä.
Vastapuoli näkee Saarikoskessa epäilemättä idealistisen messiaan, joka tinkimättä elää ja toimii ihanteidensa mukaisesti oman mukavuutensa uhallakin.
Viimeisessä oikeankokoisessa (no olipas lapsellista...) Hesarissa 6.1.2013 oli Atlas Saarikoskesta koko sivun juttu, jossa hän kertoili avoimen tuntuiseen tyyliin elämänsä vaiheista, ja yksin ne ovatkin kertomisen arvoiset. Matka Hyrylän metsistä Moskovan ja Sarjevon kautta Argentiinaan, takaisin Suomeen ja äitiyteen alle kaksikymppisenä ja niin edespäin on polveileva, oikukas ja samalla johdonmukainen. Ihminen on sitä, mitä hän syö.
Erityisen kauniisti ja oivaltavasti Saarikoski kaiken kertomansa jälkeen kiteytti viestejään haastattelun viimeisessä sitaatissa, jonka pitäisi kyllä jysähtää ja avata silmät. Kas näin:
"Kaikki me kuitenkin synnymme tänne heikkoina toisten avun varaan. Se
luo pohjan ihmisten keskinäiselle empatialle ja sitoo meidät yhteen. Ja juuri
se on ihmisyyden ydin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti