Tässä on nenä, lyö sitä

maanantai 8. marraskuuta 2010

Jälkinäytös

Kun allamainittu haastattelu Meidän Perhe -lehteen oli tehty, iski mieleen perinteinen epäilys, että onko minua käytetty hyväksi? Olinko mennyt johonkin tunnistamattomaan ansaan? Tämä on tätä tällaista perinteistä salaliittoteoretisointia. Ja kuten yleensä: ei savua ilman tulta.

Elikäs, nyt kun sitten luin lopullisen jutun, sain selville, että samassa jutussa ollut Aino Kontulan haastattelu oli tehty jo aikapäiviä sitten, koskapa minulle etukäteen esitetyissä kysymyksissä oli suora lainayhteys Kontulan lehdessä olleeseen haastatteluun. (Esimerkiksi jo tuoreeltaan oudoksumaani kysymykseen "Miksi monet opettajat pitävät nykyvanhempia sekopäinä ja pelottavina?" Vastasin oikopäätä meilillä, että en tunnista tuota kysymystä... Kun sama toistui sitten haastattelussa toistin uudelleen, että ilmiö 'hankalat vanhemmat' on kyllä tuttu julkisesta keskustelusta, mutta itselläni ei ole omakohtaista sanottavaa siitä. Sain haastattelunjälkeen sen tarkistettavaksi sähköpostiini ja siellä tämä kohta oli melko asiallisessa muodossa:

"Ennen koulu oli erillinen saareke, jonne lapset lähetettiin suorittamaan jotakin mystistä tehtävää ja jossa vanhemmat vierailivat ehkä kaksi kertaa vuodessa. Siitä ajattelusta on kolmessakymmenessä vuodessa päästy.
- Pääsääntöisesti tiedämme tekevämme yhteistä työtä, vanhemmat tahollaan ja me täällä koulussa, Jyri Kontturi sanoo.
Hän ei ole itse joutunut kertaakaan uransa aikana vanhempien pommituksen kohteeksi.
- Kaikkien kanssa on ollut riittävän yhteiset linjat ja yhteinen käsitys siitä, miksi lapsi on täällä koulussa ja mitä hänen kuuluu täällä tehdä, hän sanoo, mutta myöntää tunnistavansa besserwisser-vanhemmat ilmiönä.
- Jos tekee päivän parhaansa, taistelee käytös- vilkkaus-, keskittymis- ja oppimisongelmien kanssa, yrittää selvittää riitoja ja kiusaamista, kulkee palavereissa ja välillä opettamassa kahta luokkaa yhtä aikaa - ja sitten joku vanhempi tulee vielä neuvomaan, miten minun tulisi työni hoitaa, se olisi luultavasti henkisesti raskasta. Ehkä sitä miettisi marttyyrina, että jos ei kelpaa, antaa sitten olla. En minäkään voi mennä johonkin toiseen työpaikkaan kauheasti neuvomaan, että teit tämän homman väärin.")
 

Ja mitä tälle mainiolle tekstille tapahtui? Lopullisesta jutusta tuo osio oli poistettu kokonaan!

Kun näin valmiin artikkelin lehdessä, oli minut koplattu siinä toisen 'konkariopen' (lainaus lehdeltä) kanssa samaan juttuun, ja mietin tuota ansa-ajatusta uudelleen. Kysehän ei ollut perinteisestä yhteishaastattelusta, koska emme ole koskaan edes tavanneet saati verranneet mielipiteitämme, eikä minulle edes kerrottu, että haastattelu olikin tarkoitettu osaksi tätä Kontulan tarinaa. Oliko minut johdettu ansaan? Viety kohti myrskynsilmää? Oliko minua (ja olihan minua!) hyväksikäytetty?

(Henkilökohtaisesti tämä numero Meidän Perhe -lehteä oli ensimmäinen ja viimeinen numero, jonka luin kyseistä lehteä.)

 Ihan suuri yllätys lehdelle ei varmaan ollut, että myrsky nousi vesilasissa. Tai vesilasia suuremmassa astiassa?

Kontulan heitto kiusatuista, joilla ei ole huumorintajua, on saanut ainakin Meidän Perhe -lehden omalla keskustelupalstalla palautetta. Tässä pari makupalaa:

"Minulle tuli ekana mieleen tuon jutun luettuani, että olikohan Aino Kontula itse lapsena koulukiusaaja? Ihmisiä ja lapsia on luonteeltaan erilaisia, ei se silti oikeuta ketään kiusaamaan toista! Minusta tällainen katsantokanta, varsinkin opettajalta, saa aikaan sen, että kiusaaminen hyväksytään."

"Voiko kukaan vakavissaan nähdä kiusaamisessa jotain niin mielekästä että syyllistääkin sen uhrin? Millaisista arvoista ja yhteiskunnasta tällaisten asioiden pohtiminen VAKAVISSAAN oikeasti kertoo? Kylmää, julmaa ja häijyä puhetta Aino Kontulalta."

"Tuohan kuulostaa samalta kuin jos raiskaus olisi uhrin syy! Ei ei ei. Aivan käsittämätöntä."

"Minulla on vamma, jonka takia minua kiusattiin. Onko vammani minun itseni aiheuttama? Olisiko minnun, joka olin nuorena epävarma, pitänyt osata ottaa kiusaamiseni vain huumorilla?"

"Ensinnäkin Aino Kontulalle: siinä ei ole mitään uutta, että kiusaamisen syytä haetaan kiusatusta. Niin on tehty aina ja niin näköjään, valitettavasti, edelleen toimitaan. Todella säälittävää, että meillä on opettajakunnassa opettajia, jotka ajattelevat tuolla tavalla, koska sillä varmistetaan, että kiusaamista ei saada koskaan loppumaan."

"Valitettavasti Aino Kontulan edustama kiusattua syyllistävä asenne on hyvin tavallista suomalasissa kouluissa."

"Lehtien tarkoitus lienee myydä lehtiä ja tällainen tuskin lisää menekkiä. Siksi arvostan rohkeaa aiheen nostoa. Harmi vain että kontulan kolleegoihin ja osaan kiusaajien vanhemmista juttu menee täydestä ja joku oppilas kärsii tämänkin jutun siivittämänä lisää!"

"Luettuani opettaja A Kontulan haastattelun ymmärrän miksi kiusaamista ei saada lopetettua kouluissa."

"Koulumaailma – virkakoneisto sen takana – on rakennettu niin, että opettajien ja kiusaajien on helpompi vetää yhtä köyttä kuin tunnustaa tulehtunut ilmapiiri ja korjata tilanne."

"Meidän Perhe-lehti ei ole näköjään mikään journalismin kukkanen kun antaa lehdessään näin suuren painoarvon tuollaiselle moraalittomalle mielipiteelle."

"Toisaalta oli hyvä kuulla, että oikeasti on mahdollista että tänä päivänä opettaja voi tosissaan suhtautua tällä tavalla vakavaan aiheeseen. Kiitos tästä tiedosta! Suhtautumiseni "ammattikasvattajiin" muuttui entistäkin epäluuloisemmaksi, näköjään hyvästä syystä. Jotain ammatillisuutta luulisi voivan odottaa opettajalta, että voisin turvallisin mielin aikanani lähettää lapseni kouluun."

"Nyt meni Meidän Perhe-lehti roskikseen!"

Kontulan kunniaksi on sanottava, että hän ei salaile mielipiteitään, ja hän kertoo ne omalla naamallaan ja nimellään reilusti. Anonyymiyden taakse kätkeytyminen on nykynetin aikana helppoa ja aina hieman ongelmallista. Toki tässä pöyhäistiin ihmisten herkkiä kohtia, mutta ketju, jota luin oli -tietysti!- nimettömänä kirjoitettu.

(Tosin. Itse loin vuosia sitten alter egon, Atso Tomalan, joka on saanut ujutettua kirjoituksiaan eri paikkoihin Hesarin yleisönosastoa myöten ja tämä puolestaan osoittaa, jos ei muuta, niin sen, että ei se omalla nimelläkään kirjoittelu ihan ongelmatonta ole... Tein muuten alkuperäiseen Niukkuuden pedagogiikka -käsikirjoitukseenkin yhden runoaforismin, jonka laitoin Atson nimiin. Loin hänelle myös kulissiksi blogin, jos joku sattuisi etsimään Tomalan ajatuksia lisää. Lopulta kuitenkin luovuin tästä ideasta, koska se ei palvellut  Niukkiksen ideaa. Tomalalla sen sijaan on nykyään useampikin blogi.)

Mitä tuumimme siis Kontulan heitosta "Kiusattu ei ymmärrä huumoria"? (Se ei muuten ollut noin itse haastattelussa, vaan ainoastaan lehden kanteen tehdyssä toimituksen 'yhteenvedossa'.)

Kontula
a) provosoi
b) yritti kirjoittamisen vaikeinta lajia: huumoria
c) ymmärrettiin väärin
d) ymmärrettiin oikein.

Noita ajatuksia voisi avata runsaamminkin, mutta koska silloin mennään vääjäämättä ainakin joissakin kohdin satuilun maailmaan henkilöä itse kuulematta, niin jääköön se tässä kohtaa tekemättä. Selvää on, että Aino Kontula kaivoi verta nenästään ja verta nenästä sitten saatiinkin.

Koulukiusaamiskysymys tuli minulle aavistuksen puun takaa itse haastattelutilanteessa, koska se ei esiintynyt sellaisenaan alkuperäisessä kysymyslistassa. Olen kuitenkin tietysti urallani asiaan törmännyt toisenkin kerran ja osittain siksi sisällytin Niukkikseenkin kokonaisen luvun tästä teemasta: 15 Koulukiusaaminen. (Taisi olla alkuperäisessä kässärissä nimellä 'Kinkkukiusaus'?)

Aloitin luvun lainaamalla Lappareitten biisiä 'Ihmistä kiusataan' ja kirjoittamalla introksi:

"Pahuus on yksi jokaisen ihmisen luonteenpiirteistä. Ihmisarvoisen elämän ytimessä on oman pahuutensa hallitseminen ja oikeanlainen kanavoiminen - sikäli kuin sellaista on."

Ja varsinaisen luvun ensimmäinen lause oli:

"Koulukiusaamista ei saa missään olosuhteissa sallia."

Sen jälkeen tarinaa riittää tästä asiasta kirjassa kahdeksan sivun verran. En kertaa sitä enempää tässä.

Siitä, mitä itse sanoin haastattelussa siitä, että kiusaaminen on uusiutuva luonnonvara, joka ei lopu koskaan, en näe syytä perääntyä. Sen tämä työ on opettanut ja näköjään ihan samaa asiaa kokevat valtakunnan aikuiset päättäjät työpaikoillaan vuonna 2010 viime aikaisten lehtijuttujen perusteella.

Mutta. Loppujen lopuksi mikään ei ole sydäntäsärkevämpää kuin, no niin, sydämensä särkenyt lapsi.

The Truth Is Out There

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Tänään pullahti lehtipisteeseen painomusteen tuoksuinen Meidän PERHE -lehti.

Oman osuuteni tekstin olinkin nähnyt jo aiemmin. Tosin teksti oli muuttunut aika lailla siitä versiosta, joka piipahti sähköpostissani. Liekö palstamillimetrien rajallisuus tullut vastaan? Yksi korjausehdotukseni näytti myös jääneen toteutumatta, mutta olleeko tuollakaan isoa merkitystä koko maailmanjärjestyksen kannalta. Pimeää energiaa on 68 prosenttia joka tapauksessa universumin massasta.

Jaakko osoittautui oikeasti ammattilaiseksi: kuvien värimaailma, terävyys ja kuvattavan ryhti olivat tosiaan kohdallaan. Jos joskus ryhdyn presidenttiehdokkaakksi, niin Jaakko saa ilman muuta ottaa kampanjakuvat.

Kuten aiemmassa raportissani totesin, tarjosin lehden käyttöön myös yläkoululaistemme mietteitä siitä "Miksi nuoriso on muuttunut niin paljon 2000-luvulla?". Pitkästä ja ansiokkaasta listasta olivat kelvanneet seuraavat ajatukset:

Lapset pelaavat liikaa tietokoneella, sosiaaliset taidot eivät kehity.
Vanhemmat eivät välitä lasten toiminnasta lainkaan.
Elämästä puuttuu järjestys.
Ei liikuta tarpeeksi, vähäiset yöunet.
Rangaistukset ovat lällyjä, rangaistuksia ei tarvitse pelätä. Ei tarvitse enää välittää mistään tai pelätä tekojensa seurauksia.
Ala-asteen oppilaat ottavat mallia yläasteen oppilaista
Kotiolot vaikuttavat, vanhempien alkoholiongelmat ja tappelut.
Lapsista kasvaa ylimielisiä, ei kunnioiteta vanhempia tai auktoriteetteja.
Vanhemmilla liian sinisilmäiset kuvitelmat lastensa tekemisistä.
Halutaan olla kovia ja rohkeita; ollaan suositumpia, esitetään roolia.
Harrastukset rasittavat.
Millään ei ole mitään väliä, esim. jos kokeesta tulee 6, niin so what? Mitä yhdestä kokeesta, ei se mitään vaikuta.
Olisivatko nuoret alkaneet ajattelella, että mitä järkeä on käydä koulua?
Työnteko vierasta nykynuorille, kotona ei tarvitse tehdä mitään.
Kannustuksen puute.
Koulunkäynnistä tehtävä mielekkäämpää, opettajien tulisi hallita kurinpito.
Haetaan nopeita nautintoja, nyt heti eikä kohta - länsimaisen kulttuurin (amerikkalainen) kehityssuunta.
Liian vapaa kasvatus, vanhemmuuden ja kasvatuksen perusteet hukassa.
Ovat aikuiset hyviä esimerkkejä elämässä? Kuka opettaa lapsia?

Se Toisesta Maailmasta alias Droppin' the Names

maanantai 11. lokakuuta 2010

Nuori Ridley Scott ohjasi yllättäin kaksi scifi-genren elokuvaa, jotka ovat uhmanneet aikaa kauniisti. Tässä vaiheessa niitä voisi jo kutsua lajityyppinsä merkkiteoksiksi, ja kun aikaa vielä vähän kuluu, kukapa tietää, vaikka klassikoiksi? Kyse on tietysti elokuvasta Alien (1979), jossa oli jälkikäteenkin arvoiden loistocasting keulahahmonaan sittemmin rooliaan useamminkin toisintanut Sigourney Weaver. Scotin toinen lajityypin täysosuma oli Harrison Fordin tähdittämä Blade Runner (1982), jonka noste oli tietysti oman osansa velkaa Philip K. Dickin alkuperäisteokselle Do Androids Dream of Electric Sheep?. Ja päinvastoin.

Kävin katsomassa mainitun alkuperäisen Alien-elokuvan tuoreeltaan Helsingin silloin suurimmalta kankaalta lapsuudenystäväni, dokkariohjaaja Jouko Aaltosen kanssa. Joukosta tässä vain sen verran, että jos ei ole nähnyt hänen ihmeellistä Kusum-elokuvaansa (2000) (puhumattakaan luonnollisesti esimerkiksi sitä seuranneista elokuvista Kenen joukoissa seisot (2006) sekä Punk - Tauti joka ei tapa (2008)), ei voi puhua olevansa kummoinenkaan elokuvaentusiasti! Joku voisi puoliterävästi todeta, että mielipiteeni saattaa olla aavistuksen subjektiivisuuden räikeällä sävyllä väritetty... Niinhän se onkin, eikö kaikki taiteen kokeminen ole subjektiivista? Mutta yhtä kaikki: en ole juuri tässä nimenomaisessa mielipiteessäni sentään yksin. Joukon verstaan seinähyllystä löytyy Jussi-patsasta lukuisten muiden tunnustusten joukossa.

Back to business. Alien-elokuvan alkukohtaus palasi jostakin syystä mieleeni, kun syyskuussa availin taas kerran sähköpostiani. Elokuvahan alkaa siitä, että avaruusalus herää varoittamatta eloon horroksestaan, johon se on vaipunut ja jossa sen oli tarkoitus ollakin.

Minun Nostromo-alukseni on tietysti Niukkuuden pedagogiikka -kirja. Tässä vaiheessa olin jättänyt sen jo taakseni. (Sananmukaisesti jätin sillä myös Ruotsin taakseni, sillä teimme tekijänpalkkioilla kesällä reissun naapurimaahan koko porukka! Innoituksen matkaan antoi Victorian ja Danielin hurmaava hääjuhla, naturligtvis.). En voi väittää, että olisin täysin pyyhkinyt kirjan muististani, mutta kyllähän se ylipäänsä oli jo menneen talven lumia. En enää lehteillyt sitä kolmesti päivässä.

Sitten siis syttyivät valot äkkiarvaamatta aluksen monitoreihin, ja miehistöä alettiin herätellä koomastaan. Samalla viikolla tuli itse asiassa kaksikin viestiä, jotka olivat inspiroituneet opuksestani tai ainakin se oli jonkinlainen osasyy niihin. Ensimmäinen tuli Meidän Perhe -lehdestä. Mervi Jussila kysyi mahdollisuutta tehdä kanssani juttua peruskoulun nykymenosta. Vastasin tuttuun tyyliin, että en ehkä ole oikea henkilö vastaamaan näin vaativiin kysymyksiin, koska pidän itseäni tavallisena peruskoulun perusopettajana, en niinkään guruna, jolta saa valaistuksen. (Senhän saa sinänsä jokaisesta sähköliikkeestä.)

Mervi ei tästä lannistunut, vaan lähetti hieman spesifimmän listan alustavista kysymyksistä. Karkeasti tiivistäen esityslistalla oli seuraavanlaisia asioita:

- Miten koulu on muuttunut?
- Millainen on nykykoulun todellisuus?
- Mikä opettajia uuvuttaa?
- Miksi monet opettajat pitävät nykyvanhempia sekopäinä ja pelottavina?
- Mitä selviytymisoppeja minulla olisi opettajille, vanhemmille ja oppilaille?

Mervi oli pyytänyt juttuun toiseksi haastateltavaksi Aino Kontulan, joka tunnetaan mm. esikoiskirjastaan Rexi on homo ja opettajat hullui (2006). 30 vuotta bilsan maikkana oli epäilemättä valmistanut Kontulaa tähän materiaaliin. Kontulan katalogissa on useampiakin omia teoksia, mutta vuonna 2010 häneltä ilmestyi teos Opettajan selviytymisoppi - Vinkkejä vanhemmille, mikä sitten luultavasti tekee hänestä eittämättömän gurun näissä yllekirjatuissa kysymyksissä.

Lehden dead line'n takia sovimme haastattelun jo samalle viikolle (vk 38) ja Mervi tulikin Riihikallioon perjantaina varttia yli kolmen, kun omat tuntini olivat ohi. Olin hieman omassa meilissäni oudoksunut tuota kysymyksenmuotoilua, joka koski nykyvanhempia, koska se tuollaisena soti melko lailla omia kokemuksiani vastaan. Haastattelussa kuljettiinkin sitten muutenkin varsin väljiä väyliä ja tuon nimenomaisen kysymyksenkin muotoilu myötäili samaa. Ei sillä, kyllä 'Hankalat vanhemmat' on terminä tuttu, vaikkei omakohtaista kokemusta olisikaan.

Tarinaa riitti sen verran, että talo ehti hiljetä ja viikonloppu lähestyä, kun saattelin Mervin lopulta koulun parkkikselle. On aina arvoitus, millaisen vaikutelman toiselle jättää ja millaisia lauseita suusta ylipäätään tulee ulos, vaikka ne aina omassa päässä vielä hienoilta kuullostivatkin.

Aina on myös kyse painotuksista ja tulkinnoista, kun kommunikoimme keskenämme. Sanat ovat kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä. No, Mervi lähetti myöhemmin haastattelun tarkistettavaksi. Jotakin pientä halusin muuttaa ja hän lupasi tehdä paikkoheittoni. Annoin Merville myös käyttöön koulumme opon keväällä kokoaman kyselyn tulokset: kyselyssä yläluokkalaiset saivat itse vastata anonyymisti kysymykseen 'Miksi nuoriso on muuttunut niin paljon 2000-luvulla?'. Joukossa oli tosipaljon teräviä näkökantoja. Osittain yllättäen aika moni kulki samoja latuja kuin aikuinenkin oli arvellut... Mervi otti oman valikoimansa näistä asiantuntijakommenteista juttunsa lisukkeeksi.

Kuvaaja soitti viikolla 40 tiistaina ja sovimme tapaamisen jo muutaman tunnin päähän omien koulutuntieni jälkeen. Jaakko Lukumaa tuli mahtavan bägin kanssa, joka raahattiin miehissä koulumme yläkertaan, missä luokkahuoneeni sijaitsee. Jaakko viritteli valoja, käänteli kaihtimia, asetteli pulpetteja rykelmiin ja mallaili kuvakulmia. Sitten hän räiski vajaan tunnin kuvia, joissa istuin luokan pienimmässä pulpetissa imitoiden itseäni ja velttoa oppilasta. (Jaakko kyllä tähdensi hyvän ryhdin tärkeyttä valokuvissa, ja niinpä jouduin tuon tuostakin kohentamaan lysyä ryhtiäni paremmaksi.) Liitutaulun edessä otettiin lisää nojailukuvia ja lopulta nakkelin taulusientä kohti kuvaajaa. Jaakko kannusti koko ajan, että hyvää tulee ja miksipä ei? Hän on ammattilainen, minä amatööri. Kiinnostavaa nähdä, mitä niistä sitten lopulta tuli.

Samoihin aikoihin, kun Meidän Perhe -lehti otti yhteyttä, tupsahti sähköpostiini siis toinenkin yhteydenotto. Se tuli jossakin määrin vielä yllättävämmältä taholta: Äidinkielen Opettajain Liitolta. Sieltä tiedusteltiin minulta mahdollisuutta tulla Kirjamessuille luennoimaan heille opettajien työuupumuksesta.

Vaikka olin jossakin määrin imarreltu tietysti, torjuin ajatuksen heti; siksi ikäviä kokemuksia minulla itselläni on luennoista alkaen opettajankoulutuslaitoksen puuduttavista esityksistä ja jatkuen työuralla kohdalle sattuneisiin jaaritteluluentoihin saakka.

Sitten mietin toisen kerran tätä tilaisuutta. Kävin materiaalia läpi kaksi päivää päässäni ja jouduin lopulta toteamaan: tämä ei ole parasta vastinetta rahoille. Tarkoitan sitä, että jos joku vaivautuu paikalle kuuntelemaan ja hänelle tarjotaan hajanaisia huomioita sieltä täältä, niin se ei täytä kuluttajansuojalain vaatimuksia. Jouduin siis lopulta kieltäytymään kutsusta. Toivottavasti en vaikuttanut tylyltä tahi koppavalta? Yritin vain tunnustaa rajoitteeni ja pitää laadusta huolta.