Se Toisesta Maailmasta alias Droppin' the Names

maanantai 11. lokakuuta 2010

Nuori Ridley Scott ohjasi yllättäin kaksi scifi-genren elokuvaa, jotka ovat uhmanneet aikaa kauniisti. Tässä vaiheessa niitä voisi jo kutsua lajityyppinsä merkkiteoksiksi, ja kun aikaa vielä vähän kuluu, kukapa tietää, vaikka klassikoiksi? Kyse on tietysti elokuvasta Alien (1979), jossa oli jälkikäteenkin arvoiden loistocasting keulahahmonaan sittemmin rooliaan useamminkin toisintanut Sigourney Weaver. Scotin toinen lajityypin täysosuma oli Harrison Fordin tähdittämä Blade Runner (1982), jonka noste oli tietysti oman osansa velkaa Philip K. Dickin alkuperäisteokselle Do Androids Dream of Electric Sheep?. Ja päinvastoin.

Kävin katsomassa mainitun alkuperäisen Alien-elokuvan tuoreeltaan Helsingin silloin suurimmalta kankaalta lapsuudenystäväni, dokkariohjaaja Jouko Aaltosen kanssa. Joukosta tässä vain sen verran, että jos ei ole nähnyt hänen ihmeellistä Kusum-elokuvaansa (2000) (puhumattakaan luonnollisesti esimerkiksi sitä seuranneista elokuvista Kenen joukoissa seisot (2006) sekä Punk - Tauti joka ei tapa (2008)), ei voi puhua olevansa kummoinenkaan elokuvaentusiasti! Joku voisi puoliterävästi todeta, että mielipiteeni saattaa olla aavistuksen subjektiivisuuden räikeällä sävyllä väritetty... Niinhän se onkin, eikö kaikki taiteen kokeminen ole subjektiivista? Mutta yhtä kaikki: en ole juuri tässä nimenomaisessa mielipiteessäni sentään yksin. Joukon verstaan seinähyllystä löytyy Jussi-patsasta lukuisten muiden tunnustusten joukossa.

Back to business. Alien-elokuvan alkukohtaus palasi jostakin syystä mieleeni, kun syyskuussa availin taas kerran sähköpostiani. Elokuvahan alkaa siitä, että avaruusalus herää varoittamatta eloon horroksestaan, johon se on vaipunut ja jossa sen oli tarkoitus ollakin.

Minun Nostromo-alukseni on tietysti Niukkuuden pedagogiikka -kirja. Tässä vaiheessa olin jättänyt sen jo taakseni. (Sananmukaisesti jätin sillä myös Ruotsin taakseni, sillä teimme tekijänpalkkioilla kesällä reissun naapurimaahan koko porukka! Innoituksen matkaan antoi Victorian ja Danielin hurmaava hääjuhla, naturligtvis.). En voi väittää, että olisin täysin pyyhkinyt kirjan muististani, mutta kyllähän se ylipäänsä oli jo menneen talven lumia. En enää lehteillyt sitä kolmesti päivässä.

Sitten siis syttyivät valot äkkiarvaamatta aluksen monitoreihin, ja miehistöä alettiin herätellä koomastaan. Samalla viikolla tuli itse asiassa kaksikin viestiä, jotka olivat inspiroituneet opuksestani tai ainakin se oli jonkinlainen osasyy niihin. Ensimmäinen tuli Meidän Perhe -lehdestä. Mervi Jussila kysyi mahdollisuutta tehdä kanssani juttua peruskoulun nykymenosta. Vastasin tuttuun tyyliin, että en ehkä ole oikea henkilö vastaamaan näin vaativiin kysymyksiin, koska pidän itseäni tavallisena peruskoulun perusopettajana, en niinkään guruna, jolta saa valaistuksen. (Senhän saa sinänsä jokaisesta sähköliikkeestä.)

Mervi ei tästä lannistunut, vaan lähetti hieman spesifimmän listan alustavista kysymyksistä. Karkeasti tiivistäen esityslistalla oli seuraavanlaisia asioita:

- Miten koulu on muuttunut?
- Millainen on nykykoulun todellisuus?
- Mikä opettajia uuvuttaa?
- Miksi monet opettajat pitävät nykyvanhempia sekopäinä ja pelottavina?
- Mitä selviytymisoppeja minulla olisi opettajille, vanhemmille ja oppilaille?

Mervi oli pyytänyt juttuun toiseksi haastateltavaksi Aino Kontulan, joka tunnetaan mm. esikoiskirjastaan Rexi on homo ja opettajat hullui (2006). 30 vuotta bilsan maikkana oli epäilemättä valmistanut Kontulaa tähän materiaaliin. Kontulan katalogissa on useampiakin omia teoksia, mutta vuonna 2010 häneltä ilmestyi teos Opettajan selviytymisoppi - Vinkkejä vanhemmille, mikä sitten luultavasti tekee hänestä eittämättömän gurun näissä yllekirjatuissa kysymyksissä.

Lehden dead line'n takia sovimme haastattelun jo samalle viikolle (vk 38) ja Mervi tulikin Riihikallioon perjantaina varttia yli kolmen, kun omat tuntini olivat ohi. Olin hieman omassa meilissäni oudoksunut tuota kysymyksenmuotoilua, joka koski nykyvanhempia, koska se tuollaisena soti melko lailla omia kokemuksiani vastaan. Haastattelussa kuljettiinkin sitten muutenkin varsin väljiä väyliä ja tuon nimenomaisen kysymyksenkin muotoilu myötäili samaa. Ei sillä, kyllä 'Hankalat vanhemmat' on terminä tuttu, vaikkei omakohtaista kokemusta olisikaan.

Tarinaa riitti sen verran, että talo ehti hiljetä ja viikonloppu lähestyä, kun saattelin Mervin lopulta koulun parkkikselle. On aina arvoitus, millaisen vaikutelman toiselle jättää ja millaisia lauseita suusta ylipäätään tulee ulos, vaikka ne aina omassa päässä vielä hienoilta kuullostivatkin.

Aina on myös kyse painotuksista ja tulkinnoista, kun kommunikoimme keskenämme. Sanat ovat kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä. No, Mervi lähetti myöhemmin haastattelun tarkistettavaksi. Jotakin pientä halusin muuttaa ja hän lupasi tehdä paikkoheittoni. Annoin Merville myös käyttöön koulumme opon keväällä kokoaman kyselyn tulokset: kyselyssä yläluokkalaiset saivat itse vastata anonyymisti kysymykseen 'Miksi nuoriso on muuttunut niin paljon 2000-luvulla?'. Joukossa oli tosipaljon teräviä näkökantoja. Osittain yllättäen aika moni kulki samoja latuja kuin aikuinenkin oli arvellut... Mervi otti oman valikoimansa näistä asiantuntijakommenteista juttunsa lisukkeeksi.

Kuvaaja soitti viikolla 40 tiistaina ja sovimme tapaamisen jo muutaman tunnin päähän omien koulutuntieni jälkeen. Jaakko Lukumaa tuli mahtavan bägin kanssa, joka raahattiin miehissä koulumme yläkertaan, missä luokkahuoneeni sijaitsee. Jaakko viritteli valoja, käänteli kaihtimia, asetteli pulpetteja rykelmiin ja mallaili kuvakulmia. Sitten hän räiski vajaan tunnin kuvia, joissa istuin luokan pienimmässä pulpetissa imitoiden itseäni ja velttoa oppilasta. (Jaakko kyllä tähdensi hyvän ryhdin tärkeyttä valokuvissa, ja niinpä jouduin tuon tuostakin kohentamaan lysyä ryhtiäni paremmaksi.) Liitutaulun edessä otettiin lisää nojailukuvia ja lopulta nakkelin taulusientä kohti kuvaajaa. Jaakko kannusti koko ajan, että hyvää tulee ja miksipä ei? Hän on ammattilainen, minä amatööri. Kiinnostavaa nähdä, mitä niistä sitten lopulta tuli.

Samoihin aikoihin, kun Meidän Perhe -lehti otti yhteyttä, tupsahti sähköpostiini siis toinenkin yhteydenotto. Se tuli jossakin määrin vielä yllättävämmältä taholta: Äidinkielen Opettajain Liitolta. Sieltä tiedusteltiin minulta mahdollisuutta tulla Kirjamessuille luennoimaan heille opettajien työuupumuksesta.

Vaikka olin jossakin määrin imarreltu tietysti, torjuin ajatuksen heti; siksi ikäviä kokemuksia minulla itselläni on luennoista alkaen opettajankoulutuslaitoksen puuduttavista esityksistä ja jatkuen työuralla kohdalle sattuneisiin jaaritteluluentoihin saakka.

Sitten mietin toisen kerran tätä tilaisuutta. Kävin materiaalia läpi kaksi päivää päässäni ja jouduin lopulta toteamaan: tämä ei ole parasta vastinetta rahoille. Tarkoitan sitä, että jos joku vaivautuu paikalle kuuntelemaan ja hänelle tarjotaan hajanaisia huomioita sieltä täältä, niin se ei täytä kuluttajansuojalain vaatimuksia. Jouduin siis lopulta kieltäytymään kutsusta. Toivottavasti en vaikuttanut tylyltä tahi koppavalta? Yritin vain tunnustaa rajoitteeni ja pitää laadusta huolta.

KIRJAN SYNTY 14: The Final Frontier

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Kustantaja siis "julkisti" Niukkuuden pedagogiikan Kirjamessuilla. Todennäköisesti he hieman pohtivat, mitä heillä itse asiassa oli käsissään. (Sitä oli varmaan pohdittu kyllästymiseen asti toimitusvaiheessa?)

Paradoksaalista kyllä, samaa pohdin minäkin. Jos olisin alunperin tiennyt kirjan avaavan ja olevan osa Opettajan ääni -sarjaa, olisin luultavasti kirjoittanut hieman toisenlaisen teoksen. Kirjan joka olisi vastannut enemmän sarjan otsikkoa. En tiedä täsmällisesti, miten se olisi poikennut nykyisestä, mutta tiedän, että otsikko olisi ohjannut tekstiäni aavistuksen toisella tavalla.

Nyt se tuli selkäytimestä ja kirjallisista kikkailuista.

Kustantaja teki päätöksensä ja julkaisi kirjastani lehdistötiedotteen.

https://www.ps-kustannus.fi/tiedostot/mediarekisteri/lehdistotiedotteet/niukkuuden_pedagogiikka_mediatiedote.pdf

Tarkoituksena herättää mielenkiintoa ja myydä kirjaa.

Mielenkiinto heräsi ainakin paikallisen lehtemme, Keski-Uusimaan, taholta. Marraskuun alkupuolella sieltä otti Anne Kanerva yhteyttä ja ehdotti jutun tekoa. Samana päivänä otti myös Tarja Kovanen Keskisuomalaisen konsernin Juttupankki Stoorista yhteyttä ja ehdotti puhelinhaastattelua. 

Jälkimmäinen sovittiinkin saman viikon torstaille klo 15:een heti käsityötuntien jälkeen.
Tarja osoittautui puhelimessa hyvin asioista perilläolevaksi toimittajaksi, ja hän teki osuvia kysymyksiä ja huomioita. Itse tilanne oli kuitenkin hieman vaivaannuttava, koska en ole juuri puhelinmiehiä.

Keski-Uusimaan toimittaja puolestaan tuli seuraavan viikon tiistaina koulupäivän jälkeen ja vietimme puolitoistatuntisen luokassani, missä Anne kirjoitti lehtiöönsä muistiinpanoja sekä näppäsi lopuksi pari kuvaa minusta istumassa opettajanpöytäni päällä. Rekvisiitaksi hän antoi kirjani käteen selailtavaksi, mikä oli jälleen aavistuksen vaivaannuttavaa. En silti kieltäytynyt.

Jo seuraavana päivänä oli sähköpostissani juttu läpilukemistani varten. Se oli otsikoitu 'Koulun on vaikea kilpailla elämyskrääsän kanssa'. Juttu oli koottu asiallisesti, mutta se sisälsi sekaisin sekä haastatteluun perustuvaa materiaalia että kirjasta irrotettuja lauseita ilman, että niitä olisi eritelty. 

Kaikki oli kuitenkin minun "tekstiäni", joten tein vain pari tarkennusta sanamuotoihin.

Kuinka ollakaan, samana päivänä tuli postiin myös Tarja Kovasen juttu luettavaksi otsikolla 'Opettaja pärjää perusasioilla'. Tarjan jutussa jäin maistelemaan vain yhtä sanaa.

Keski-Uusimaan juttu ilmestyi vielä samalla viikolla Lapsen oikeuksien päivänä lehdessä, jota jaettiin ainakin Kellokosken postilaatikoihin. Lehteä oli luettu kaikesta päätellen myös joissakin Tuusulan koulujen opettajainhuoneissa, koska sain siitä hieman palautettakin eri puolilta maalaiskuntaamme.

Myöhemmin löysin netistä ainakin yhden lehden, jossa Juttupankki Stoorin kirjoitus oli ollut.

http://www.sjl.fi/web/pdf/201002_ke/sjl13p16.pdf

Joulukuun alussa tuli vielä Päivi Arvosen teksti Opettaja-lehteen tarkistettavaksi. Päivi oli saanut siihen mahtumaan hirmuisen määrän asioita haastattelusessiosta. Koska hän oli käyttänyt sekä kirjallisia muistiinpanoja että haastattelunauhuria tuokiomme aikana, oli aika vaikea kiistää sanojaan, mutta pientä hienosäätöä sentään ehdotin muutamaan kohtaan.

KIRJAN SYNTY 12: Niukkuuden pedagogiikka

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Syyslomaviikolla satoi maahan hiukan lunta, käväisimme Turussa edes ja takaisin ja posti toi litteän paketin. Kaksi tekijänkappalettani Niukkuuden pedagogiikka -kirjaa saapuivat Kellokosken asiamiespostiimme.

Olin joskus miehuusvuosinani arvellut repiväni kuumeesta kiihkein koprin tällaisen paketin auki ja lukevani sen kädet täristen palavin silmin sivu sivulta, kunnes teksti on katseestani puhki. Mitään tällaista ei tapahtunut. Söin välipalaa ja teimme kotihommia ja aukaisin jossakin vaiheessa laihanlaisen pakettini. Ei kovin vaikuttavan näköinen kirja.

Nuuhkaisin sentään tuoreen kirjan tuoksua; uuden kirjan painomuste ja paperi tuoksuvat yleensä vastustamattomalta, eikä tämäkään kirjanen tuottanut pettymystä tässä suhteessa. Mutta muuten tarkkailin sivusta reaktioitani ja hiukan yllätyin. Tässäkö tämä oli? Tässä tämä oli. Oli ja meni.

Karkea analyysini on: kyllästyneisyys. Olin käynyt tekstin liian monta kertaa läpi sekä heinäkuussa että nyt syksyn oikoluvussa. Minua tympi oma lennokkuuteni.

Perjantaina 23.10. käväisin Helsingin Kirjamessuilla, kun kustantaja oli lähettänyt lipun. Se oli varsin hämmentävä kokemus. Poikkesin ensin divaripuolella ja sivelin vanhoja lapsuuteni sarjakuvalehtiä, ennen kuin menin kirjamessupuolelle. Se oli todellinen järkytys. Kymmeniä ja taas kymmeniä ständejä ja satoja uusia ja tuhansia vähän vähemmän tuoreita kirjoja tiskit täynnä. Kuka näitä tarvitsee? Kuka näitä kustantaa? Ja kuka näitä ostaa? Tajusin tehneeni virheen: miksi minäkin olin tässä mukana. Miksi minäkin olin pöyhkeydessäni kuvitellut olevan tarpeellista kirjoittaa kirjan?

Ei tässä ole mitään järkeä.

Joka kulmalla ja torilla istui kirjailija tai julkkis tai joku, joka puffasi omaa kirjaansa. Mistään ei saanut selvää eikä kukaan oikeastaan kuunnellut ketään. Sarkasmilla olisi paljon työstettävää täällä.

Kirjailijat istuivat yksikseen nimikirjoituspöytiensä ääressä. Tai ehkä ne isot tähdet vetivät jonkun luokseen, mutta muuten...

Kävelin turistina PS-Kustantamon kojun ohi. Tiskillä oli korkea pino Niukkuuden pedagogiikkaa. Pino tulisi tuskin alenemaan näiden messujen aikana. Toisella kierroksella kävin esittäytymässä ja tapasin muiden muassa kustantamon Pomon.

Päätin lopuksi vielä maleksia hetken muillakin käytävillä ja lopulta minulla roikkuikin molemmissa käsissä kangaskassit täynnä kirjoja. Enimmäkseen lastenkirjoja kotiin viemisiksi, mutta ostin myös yhden osan Suomen Kansallisfilmografiaa sekä yhden Kauko Röyhkän kirjan nimmarilla. Reissun kohokohta oli se, kun Kauko itse asteli tuttu iloisesti yllättynyt virne naamallaan eräällä käytävällä vastaan katsellen messujen ihmeitä. Kannatti sentään käydä!