Riku Korhonen ja minä

tiistai 23. marraskuuta 2010

Alunperin aloitin tämän blogin kahdesta syystä.

Ensimmäinen oli oma ihmettely siitä, että miten Niukkuuden pedagogiikka oikeastaan syntyi. Halusin käydä sen läpi ja kirjata eri vaiheet muistiin itseäni varten. Vaikka sitten jälkikäteen (kuten sen sitten tein).

Toinen oli taas kustantajan vihje siitä, että tällaistakin harrastetaan. Tämä vihje ei tullut sentään punaisella korostuskynällä merkattuna, mutta tuli kuitenkin ja toi, ehkä, tämän ajatuksen päähäni. 'Sosiaalisiin medioihin' en tunne tarvetta seota, mutta bloggailu edustaa kyllin epäsosiaalista mediaa minun makuuni.

Kun kirja-asia oli puitu loppuun, oli blogikin lopussa ja jätin sen telakalle vastoin kaikkia bloggaamisen perusideoita.

Noh, päätöksethän tehdään pyörrettäviksi.

Luullakseni Niukkiksen kirjoittaminen ei ollut silkkaa narsismia, vaan kirjoittaessani uskoin myös jonkin ajatuksentyngän tarttuvan paperille. Lokakuun alkupuolella 2009 sain kustantajalta postia. Tulevaa kirjaani oli vilautettu toiselle kustantamon kirjailijalle taittovaiheessa koeluontoisesti, ja hän oli kommentoinut tekstiä mm. näin:

"Tosi mielenkiintoinen ja
kirkasjärkinen teos!...

...Tätä kirjaa on odotettu!"

No niin, aihetta narsismille oli siis kuitenkin. Itseluottamukseni nousi kohisten ja vähän ylikin. Kuten olen aiemminkin taaempana tässä blogissa todennut, olen saanut palautetta harvakseltaan, mutta kuitenkin sitä on tullut. Omaksi yllätyksekseni kirjalle tuntui olleen niiden perusteella tilausta ja teksti oli resonoinut mukavasti. Harrastelijakynäilijälle tämä oli tietysti hienoa. Olen säilönyt kaikki viestit omaan kansioonsa ja arvostan luonnollisesti niitä kaikkia.

Heinäkuun lopussa 2010 tuli vielä yksi palaute, josta olen erityisen mielissäni. Vaikka olin itse ollut talvella aloitteellinen, niin oli iso yllätys, kun isosti arvostamani ammattikirjailija, Riku Korhonen, laittoi sähköpostiviestiä minulle. Viestissä hän kiitti kirjeestäni yms., enkä tässä aiokaan siteerata henkilökohtaisia viestejä muutoinkaan, mutta yhden lauseen kuitenkin:

"Olen lukenut riittävästi kasvatustieteen kaapuun vaatetettua korkealentoista hölynpölyä ja arvostan sitä, että joku osaa muotoilla koulumaailman ja yhteiskunnan nykyongelmia suorasukaisesti ja kaunistelematta." 

Uskomatonta mutta totta! Joku tosiaan oli ymmärtänyt motiivini täysin oikein. Jos kirja lähti osittain vaatimattomasta vitsistä liikkeelle, niin loppuun piiskaava syy oli juuri tämä: minä ja traumaattiset kasvatustieteen opintoni...

Rikulla (kuinka sujuvasti häntä nyt Sinuttelenkaan!) on toki opettajataustaakin, mutta kyllä hän on täysverinen kirjailija ja noista ystävällisistä sanoista täysin riippumatta hänen tuotantonsa lukemista pystyy suosittelemaan. Ensiapuna siihen sanan säilän käyttöön käyvät myös esimerkiksi Hesarin kolumnit, joista yksi klassisia on 'Varsinais-Suomen miehet' joulukuulta 2009. Kirjallinen napakymppi.
 

Itse asiassa juuri tuo mainittu kirjoitus sai minut vihdoin antamaan palautetta Korhoselle.

Kirjoitus on taso, jolle en itse pääse, mutta jota kuitenkin ymmärrän arvostaa.

Tässä tämä

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Omalta kohdaltani ajattelin jättäessäni Niukkuuden pedagogiikan 'lopullisen' versioni kustantajalle heinäkuussa 2009, että nyt työni on tehty. Kirja on valmis ja voi alkaa miettiä muita asioita. Ja niinhän se henkisesti olikin. Itse käsikirjoitusta voisi näköjään toki nyhrätä sieltä täältä loputtomasti. Aina löytyy uusia sanontoja ja lauseita ja sanamuotoja ja tätä tällaista. Ehkä joku ajatuskin, jonka voisi vielä puristaa tekstin lomaan. Kirjailijan työ olisi tässä mielessä varmasti samalla sekä kiehtovaa että  turhauttavaa?

Mutta itse asiassa työ ei tietenkään loppunut 'Lähetä'-painikkeen painamiseen, vaan -kuten olen aiemmin jo kuvannutkin- se jatkui ja jatkui tarkan ja pätevän kustannustoimittajani pommittamilla meileillä koko alkusyksyn.

No, siihen saatiin piste sitten. Vaan ei. En ollut ottanut lainkaan lukuun, että kirjaan voisi liittyä jonkinlainen 'julkisuuskampanjakin'. Sain muutamia yhteydeottoja toimittajilta, mikä oli äärimmäisen hämmentävää ja osin hankalaakin. Olin työntänyt projektin jo taakse, mutta nyt siitä tehtiin kysymyksiä, joihin minulla ei ollut kummoisiakaan vastauksia.

Nyt näyttää tämäkin osuus saaneen vihdoin päätöksensä, kun tuoreessa Opettaja-lehdessä on viime syksynä tehty juttu. Toki omakin osuus täytyy lukea läpi (vaikka näinkin tekstin tuoreeltaan jo ennen joulua...) , mutta todellisuudessa kiinnostavinta antia kirjoittajalle on se osuus, jossa kaksi minulle tuntematonta opettajaa arvioi lehdessä teostani.

Olen saanut satunnaista palautetta työtovereilta ja tuttavilta sekä myös muutaman kommentin täysin ventovierailta ihmisiltä. Kaikki ne ovat lämmittäneet mieltäni, mutta erityisen kannustavilta ovat tuntuneet nuo viimeksi mainitut, koska niistä puuttuu tämä sosiaalinen tuttuuselementti. Kiitos niistä kaikista! Mikäli joku oheisen Opettaja-lehden jutun tai muun syyn vuoksi eksyy näille sivuille, niin vinkiksi: kommenttia voi lähettää kirjasta tai opettajuudesta tai vanhemmuudesta jne. minulle.

Opettaja-lehden juttu löytyi aikoinaan netistäkin; olleeko nykyään jossakin arkistoissa?

KIRJAN SYNTY 12: Niukkuuden pedagogiikka

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Syyslomaviikolla satoi maahan hiukan lunta, käväisimme Turussa edes ja takaisin ja posti toi litteän paketin. Kaksi tekijänkappalettani Niukkuuden pedagogiikka -kirjaa saapuivat Kellokosken asiamiespostiimme.

Olin joskus miehuusvuosinani arvellut repiväni kuumeesta kiihkein koprin tällaisen paketin auki ja lukevani sen kädet täristen palavin silmin sivu sivulta, kunnes teksti on katseestani puhki. Mitään tällaista ei tapahtunut. Söin välipalaa ja teimme kotihommia ja aukaisin jossakin vaiheessa laihanlaisen pakettini. Ei kovin vaikuttavan näköinen kirja.

Nuuhkaisin sentään tuoreen kirjan tuoksua; uuden kirjan painomuste ja paperi tuoksuvat yleensä vastustamattomalta, eikä tämäkään kirjanen tuottanut pettymystä tässä suhteessa. Mutta muuten tarkkailin sivusta reaktioitani ja hiukan yllätyin. Tässäkö tämä oli? Tässä tämä oli. Oli ja meni.

Karkea analyysini on: kyllästyneisyys. Olin käynyt tekstin liian monta kertaa läpi sekä heinäkuussa että nyt syksyn oikoluvussa. Minua tympi oma lennokkuuteni.

Perjantaina 23.10. käväisin Helsingin Kirjamessuilla, kun kustantaja oli lähettänyt lipun. Se oli varsin hämmentävä kokemus. Poikkesin ensin divaripuolella ja sivelin vanhoja lapsuuteni sarjakuvalehtiä, ennen kuin menin kirjamessupuolelle. Se oli todellinen järkytys. Kymmeniä ja taas kymmeniä ständejä ja satoja uusia ja tuhansia vähän vähemmän tuoreita kirjoja tiskit täynnä. Kuka näitä tarvitsee? Kuka näitä kustantaa? Ja kuka näitä ostaa? Tajusin tehneeni virheen: miksi minäkin olin tässä mukana. Miksi minäkin olin pöyhkeydessäni kuvitellut olevan tarpeellista kirjoittaa kirjan?

Ei tässä ole mitään järkeä.

Joka kulmalla ja torilla istui kirjailija tai julkkis tai joku, joka puffasi omaa kirjaansa. Mistään ei saanut selvää eikä kukaan oikeastaan kuunnellut ketään. Sarkasmilla olisi paljon työstettävää täällä.

Kirjailijat istuivat yksikseen nimikirjoituspöytiensä ääressä. Tai ehkä ne isot tähdet vetivät jonkun luokseen, mutta muuten...

Kävelin turistina PS-Kustantamon kojun ohi. Tiskillä oli korkea pino Niukkuuden pedagogiikkaa. Pino tulisi tuskin alenemaan näiden messujen aikana. Toisella kierroksella kävin esittäytymässä ja tapasin muiden muassa kustantamon Pomon.

Päätin lopuksi vielä maleksia hetken muillakin käytävillä ja lopulta minulla roikkuikin molemmissa käsissä kangaskassit täynnä kirjoja. Enimmäkseen lastenkirjoja kotiin viemisiksi, mutta ostin myös yhden osan Suomen Kansallisfilmografiaa sekä yhden Kauko Röyhkän kirjan nimmarilla. Reissun kohokohta oli se, kun Kauko itse asteli tuttu iloisesti yllättynyt virne naamallaan eräällä käytävällä vastaan katsellen messujen ihmeitä. Kannatti sentään käydä!

KIRJAN SYNTY 11: Erään kirjan synty

tiistai 2. helmikuuta 2010

1.10. tupsahti sähköpostin mukana kirjan kansiehdotus. Samalla sain tiedon, että Niukkuuden pedagogiikka -kirjani avaa uuden Opettajan ääni -sarjan. Kannessa komeili aiemmin puheena ollut Uno Cygnaeus -vainaa mp3-luurit korvissaan. Kannen teki Marja Junnila. Kun näytin kuvaa myöhemmin vaimolleni, hän totesi, että "Kuka tuo ukko on? Ei se näytä yhtään sinulta!"

Laitoin tämän yhtenä palautekommenttina kustantamoonkin, vaikka siinä ehkä annos sarkasmia olikin. Yhtä kaikki, muutamia päiviä myöhemmin tuli uusi versio, jossa kuvaan oli lisätty sanat Uno Cygnaeus 09. Itse olisin laittanut sen selkeäksi nimikyltiksi kuvan alle...

2.10. tuli taas postia ja postin liitteenä lopullinen taittoversio kirjasta. Selailin sitä ja sain kommenteille dead line'n 6.10. mennessä. Alitin ajan päivällä ja tein vain pari pientä huomiota. Suurenmoinen kustannustoimittajani vastasi saman tien ja sanoi kannen lähtevän tänään ja taiton huomenna painoon. Samana päivänä singahteli useitakin viestejä edes takaisin. Jokohan voisin alkaa uskoa, että tämä kirja tosiaan toteutuu?

Seuraavina päivinä tulivat ajankohtaisiksi sekä kustannussopimuksen tekeminen että mediaa varten annettavat kirjailijan yhteystiedot. Omia tietojani en halunnut juuri julkistaa. (Olin kohtalaisen varma, että vähemmänkin nokkela henkilö löytää pienen googletuksen avulla riittävän todennäköisen Jyri Kontturin, jos haluaa minut saada kiinni...). 7.10. viestit liikkuivat taas sähäkästi kustantamon ja minun väliä (9 kpl).

Ja vihdoin 16.10. tuli tieto, että kirja oli nyt painettu ja saatavilla. Se olisi esillä 'ensi kertaa' Helsingin Kirjamessuilla PS-kustantamon osastolla. Kustantamo lähetti minulle messuliput.

Lapsen Maailma -lehden juttu oltiin tehty siis jo elokuun lopussa, mutta kuvaaja, Kirsi Tuura, otti yhteyttä lokakuun alussa. Hän oli palaamassa Ruandasta pitkältä kuvausreissulta ja lehden dead line lähestyi. Sovimme kuvauksen lokakuiseksi maanantaiksi koulupäivän jälkeen.

Kirsillä oli melkoinen arsenaali kuvausvälineitä pakaasissaan ja hän mallasi kuvakulmia, valoja, sävyjä jne. sekä käskytti minua puolisentoista tuntia sekä koulun ala-aulassa, sisäpihalla että koulun viereisten kivien päällä. Kontrasti Afrikan helteestä Suomen ensimmäiseen syksyn räntäsateeseen oli ilmeinen. Mahtava etuoikeus saada seurata tällaisen kuvauksen ammattilaisen työtä. Epäselväksi ei jäänyt, että hän hallitsi hommansa.