Tänäänssä, tässässä ja nytssä

Aloitin tämän blogin kustantajan toiveesta, vihjeestä tai miksi sitä nyt voisi kutsua, mutta kiinnostuin aika äkkiä itsekin tästä, koska tämä blogi antoi itselleni tilaisuuden kirjata melko tuoreeltaan muistikuvia, jotka liittyivät kirjan kirjoittamiseen. Se kun on jonkinlainen haave kuitenkin ollut takavuosina.

Samalla kuitenkin laajensin vähitellen perspektiiviä hieman isompienkin kiikarien hahlolla katsottavaksi ja kehittelin erilaisia osioitakin tänne.

Lukijoitakin oli kohtuullisesti, ja muutamat jopa jaksoivat kommentoida postauksiani. Keväällä 2013 ajoin kuitenkin Niukkis-blogin alas ja lopulta poistin kaikki tiedostotkin. Olen sairaalloisuuteen saakka epäileväinen näissä verkkoasioissa, ja juuri silloin taisi jotakin olla mediassa pinnalla ja blogin lokitiedoissa olin näkevinäni outoa liikettä.

Ehkä olin tässä toimessani hätäinen?

Suurin osa teksteistä oli kuitenkin tekstitiedostoina jäljellä, ja olen niitä nyt postannut yhden päivässä sadankahdeksan perättäisen päivän ajan. Alkuperäinen postauspäivä näkyy kunkin tekstin alussa, ja se toivottavasti selvittää hieman sitä, miksi kaikki jutut eivät ole kovin ajankohtaisia tahi niissä viitataan jo muutaman vuoden takaisiin tapahtumiin.

Enpä tiedä, onko näillä teksteillä isoakaan merkitystä tässä universumissamme, mutta toki itselleni ne ovat osoitus jonkin liikkuvan. Tässä vaiheessa en ole kovin varma, jatkanko tällä foorumilla uusien tekstien kanssa vai en. Olen muutaman uuden (ilkeämmän) kirjoituksen laittanut toiseen blogiini Ihmistieteitä, ihmiskokeita. Pari Niukkis-tekstiäkin siellä on mukana, ja itse asiassa juuri niitä laittaessani tuli tämän vanhan blogin palauttaminen mieleen.

Riku Korhonen ja minä

tiistai 23. marraskuuta 2010

Alunperin aloitin tämän blogin kahdesta syystä.

Ensimmäinen oli oma ihmettely siitä, että miten Niukkuuden pedagogiikka oikeastaan syntyi. Halusin käydä sen läpi ja kirjata eri vaiheet muistiin itseäni varten. Vaikka sitten jälkikäteen (kuten sen sitten tein).

Toinen oli taas kustantajan vihje siitä, että tällaistakin harrastetaan. Tämä vihje ei tullut sentään punaisella korostuskynällä merkattuna, mutta tuli kuitenkin ja toi, ehkä, tämän ajatuksen päähäni. 'Sosiaalisiin medioihin' en tunne tarvetta seota, mutta bloggailu edustaa kyllin epäsosiaalista mediaa minun makuuni.

Kun kirja-asia oli puitu loppuun, oli blogikin lopussa ja jätin sen telakalle vastoin kaikkia bloggaamisen perusideoita.

Noh, päätöksethän tehdään pyörrettäviksi.

Luullakseni Niukkiksen kirjoittaminen ei ollut silkkaa narsismia, vaan kirjoittaessani uskoin myös jonkin ajatuksentyngän tarttuvan paperille. Lokakuun alkupuolella 2009 sain kustantajalta postia. Tulevaa kirjaani oli vilautettu toiselle kustantamon kirjailijalle taittovaiheessa koeluontoisesti, ja hän oli kommentoinut tekstiä mm. näin:

"Tosi mielenkiintoinen ja
kirkasjärkinen teos!...

...Tätä kirjaa on odotettu!"

No niin, aihetta narsismille oli siis kuitenkin. Itseluottamukseni nousi kohisten ja vähän ylikin. Kuten olen aiemminkin taaempana tässä blogissa todennut, olen saanut palautetta harvakseltaan, mutta kuitenkin sitä on tullut. Omaksi yllätyksekseni kirjalle tuntui olleen niiden perusteella tilausta ja teksti oli resonoinut mukavasti. Harrastelijakynäilijälle tämä oli tietysti hienoa. Olen säilönyt kaikki viestit omaan kansioonsa ja arvostan luonnollisesti niitä kaikkia.

Heinäkuun lopussa 2010 tuli vielä yksi palaute, josta olen erityisen mielissäni. Vaikka olin itse ollut talvella aloitteellinen, niin oli iso yllätys, kun isosti arvostamani ammattikirjailija, Riku Korhonen, laittoi sähköpostiviestiä minulle. Viestissä hän kiitti kirjeestäni yms., enkä tässä aiokaan siteerata henkilökohtaisia viestejä muutoinkaan, mutta yhden lauseen kuitenkin:

"Olen lukenut riittävästi kasvatustieteen kaapuun vaatetettua korkealentoista hölynpölyä ja arvostan sitä, että joku osaa muotoilla koulumaailman ja yhteiskunnan nykyongelmia suorasukaisesti ja kaunistelematta." 

Uskomatonta mutta totta! Joku tosiaan oli ymmärtänyt motiivini täysin oikein. Jos kirja lähti osittain vaatimattomasta vitsistä liikkeelle, niin loppuun piiskaava syy oli juuri tämä: minä ja traumaattiset kasvatustieteen opintoni...

Rikulla (kuinka sujuvasti häntä nyt Sinuttelenkaan!) on toki opettajataustaakin, mutta kyllä hän on täysverinen kirjailija ja noista ystävällisistä sanoista täysin riippumatta hänen tuotantonsa lukemista pystyy suosittelemaan. Ensiapuna siihen sanan säilän käyttöön käyvät myös esimerkiksi Hesarin kolumnit, joista yksi klassisia on 'Varsinais-Suomen miehet' joulukuulta 2009. Kirjallinen napakymppi.
 

Itse asiassa juuri tuo mainittu kirjoitus sai minut vihdoin antamaan palautetta Korhoselle.

Kirjoitus on taso, jolle en itse pääse, mutta jota kuitenkin ymmärrän arvostaa.

Tässä tämä

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Omalta kohdaltani ajattelin jättäessäni Niukkuuden pedagogiikan 'lopullisen' versioni kustantajalle heinäkuussa 2009, että nyt työni on tehty. Kirja on valmis ja voi alkaa miettiä muita asioita. Ja niinhän se henkisesti olikin. Itse käsikirjoitusta voisi näköjään toki nyhrätä sieltä täältä loputtomasti. Aina löytyy uusia sanontoja ja lauseita ja sanamuotoja ja tätä tällaista. Ehkä joku ajatuskin, jonka voisi vielä puristaa tekstin lomaan. Kirjailijan työ olisi tässä mielessä varmasti samalla sekä kiehtovaa että  turhauttavaa?

Mutta itse asiassa työ ei tietenkään loppunut 'Lähetä'-painikkeen painamiseen, vaan -kuten olen aiemmin jo kuvannutkin- se jatkui ja jatkui tarkan ja pätevän kustannustoimittajani pommittamilla meileillä koko alkusyksyn.

No, siihen saatiin piste sitten. Vaan ei. En ollut ottanut lainkaan lukuun, että kirjaan voisi liittyä jonkinlainen 'julkisuuskampanjakin'. Sain muutamia yhteydeottoja toimittajilta, mikä oli äärimmäisen hämmentävää ja osin hankalaakin. Olin työntänyt projektin jo taakse, mutta nyt siitä tehtiin kysymyksiä, joihin minulla ei ollut kummoisiakaan vastauksia.

Nyt näyttää tämäkin osuus saaneen vihdoin päätöksensä, kun tuoreessa Opettaja-lehdessä on viime syksynä tehty juttu. Toki omakin osuus täytyy lukea läpi (vaikka näinkin tekstin tuoreeltaan jo ennen joulua...) , mutta todellisuudessa kiinnostavinta antia kirjoittajalle on se osuus, jossa kaksi minulle tuntematonta opettajaa arvioi lehdessä teostani.

Olen saanut satunnaista palautetta työtovereilta ja tuttavilta sekä myös muutaman kommentin täysin ventovierailta ihmisiltä. Kaikki ne ovat lämmittäneet mieltäni, mutta erityisen kannustavilta ovat tuntuneet nuo viimeksi mainitut, koska niistä puuttuu tämä sosiaalinen tuttuuselementti. Kiitos niistä kaikista! Mikäli joku oheisen Opettaja-lehden jutun tai muun syyn vuoksi eksyy näille sivuille, niin vinkiksi: kommenttia voi lähettää kirjasta tai opettajuudesta tai vanhemmuudesta jne. minulle.

Opettaja-lehden juttu löytyi aikoinaan netistäkin; olleeko nykyään jossakin arkistoissa?

Pöytälaatikkokirjailijan paluu

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Kirjallisuutta voisi kutsua yhdeksi pääharrastuksekseni. Miten harrastukset sitten ikinä määritelläänkään? Harrastus alkoi, kun opin lukemaan. En ollut mikään varhaisnero siinä asiassa, vaan opin kikan aikanaan vasta, kun äitini ei jaksanut enää lukea 'Kiviset ja Soraset' -ohjelman käännöstekstejä. Tai niin ainakin legenda väittää ja miksi emme painaisi legendaa tässäkin tapauksessa.

Lapsuuteni ja nuoruuteni kotikirjasto kasvoi tasaista tahtia. Sekä vanhempani että esim. isoisäni (jolla olikin kätevästi omat suhteensa Valistukseen!) antoivat usein lahjaksi kirjoja. No, vanhemmiltani sain yhtenä jouluna myös punaisen viiden kilon kuulan lahjaksi. En ole vieläkään keksinyt mitään käyttöä sille. Ehkäpä lapset sitten aikanaan vierittelevät sitä?

Lapsuuden vahva lukukokemus oli 'Pikku Pelle Puputti' -kirja, joka ilmestyi klassisessa Tammen Kultaiset Kirjat -sarjassa. Se luultavasti on ohjannut elämääni salaviisaasti siitä lähtien. Kirjan clou on siinä, että Pelle Puputilta arvuutellaan, mikä hänestä tulee isona. ISÄ!

Kaksitoistavuotiaana tartuin isän iloksi kiveenhakattuun 'Seitsemän veljestä' -romaaniin eikä tämä lukukokemus ole siitä pitäen hellittänyt minusta otettaan. Maaginen kirja vaikka kai siinäkin on omat heikkoutensa. Missäpä ei olisi?

Se ei ollut oikeastaan juuri tämä kirja, vaan jokin vanha viisikymmenluvun dekkari, joka innoitti minut kirjoittamaan ensimmäisen täyspitkän kirjani. Liimailin muutaman vihkon yhteen ja rullasin ne järeän kirjoituskoneen telan alle ja ryhdyin naputtelemaan kasaan ensimmäistä romaaniani '15 murhaa'.

Hieman yltiöpäistä, myönnettäköön, mutta muuten idea oli hallussa. Jotakuinkin tarkkana kopiona, vaikka alkuperäisessä kirjassa ei ollutkaan ihan näin monta murhaa. Jäljittelyn taide on kiehtovaa.

Sain äidiltä erittäin hyvän palautteen teoksestani ja sillä tiellä kai ollaan yhä? (Tosiasiassa hän luultavasti näki aikuisen silmin kirjani hieman toisin, mutta ei antanut sen haitata pääasiaa.)

Nuorena lukiolaisena ja jumalana aloin kirjoittaa myös runoja, mutta en osannut päättää tiukan täydellisen loppusoinnun ja vapaamuotoisen lyriikan välillä. Kutsuinkin tuotoksiani jyriikaksi.

Kirjoitin elokuva-arvioita Turkulaiseen ja valmistuin ammattiini. Kävin armeijan Upinniemen Rannikkojääkäripataljoonassa, jossa palvelin puolet ajastani hammasjääkärinä. Toimin siis hammaslääkärin apulaisena ja sodin loppusotani vanupuikkojen ja sondien avulla. Koko ajan tekstiä syntyi tasaiseen tahtiin. Hakkasin kaksi ja puoli kirjoituskonetta tärviölle varhaisiin opettajanvuosiini mennessä.

Kokeilin onneanikin parilla käsikirjoituksella. Jossakin muuttolaatikoissa kaiketi on vieläkin jäljellä ne monistetut kirjeet, jotka sain palautteeksi. Toiseen käsikirjoitukseen tosin erään keskisuuren kustantamon kustannustoimittaja hieman reagoi ja tarkoitus oli kehitellä aihiotani, mutta sitten sekin jäi.

Ja minä kasvoin kirjallisista haaveista ulos. Koko ajan kartutin tosin kirjakokoelmiani aina yhä uusille sataluvuille ja pidin peruskirjoitustaitoa yllä. Kuten isäni, uskon myös minä, että sekin pysyy yllä vain jatkuvalla harjoituksella. Tein joitakin satoja pakinoita paikalliseen lehteen ja muutamia muuallekin.

Lopulta löin pisteen näillekin.

KIRJAN SYNTY 14: The Final Frontier

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Kustantaja siis "julkisti" Niukkuuden pedagogiikan Kirjamessuilla. Todennäköisesti he hieman pohtivat, mitä heillä itse asiassa oli käsissään. (Sitä oli varmaan pohdittu kyllästymiseen asti toimitusvaiheessa?)

Paradoksaalista kyllä, samaa pohdin minäkin. Jos olisin alunperin tiennyt kirjan avaavan ja olevan osa Opettajan ääni -sarjaa, olisin luultavasti kirjoittanut hieman toisenlaisen teoksen. Kirjan joka olisi vastannut enemmän sarjan otsikkoa. En tiedä täsmällisesti, miten se olisi poikennut nykyisestä, mutta tiedän, että otsikko olisi ohjannut tekstiäni aavistuksen toisella tavalla.

Nyt se tuli selkäytimestä ja kirjallisista kikkailuista.

Kustantaja teki päätöksensä ja julkaisi kirjastani lehdistötiedotteen.

https://www.ps-kustannus.fi/tiedostot/mediarekisteri/lehdistotiedotteet/niukkuuden_pedagogiikka_mediatiedote.pdf

Tarkoituksena herättää mielenkiintoa ja myydä kirjaa.

Mielenkiinto heräsi ainakin paikallisen lehtemme, Keski-Uusimaan, taholta. Marraskuun alkupuolella sieltä otti Anne Kanerva yhteyttä ja ehdotti jutun tekoa. Samana päivänä otti myös Tarja Kovanen Keskisuomalaisen konsernin Juttupankki Stoorista yhteyttä ja ehdotti puhelinhaastattelua. 

Jälkimmäinen sovittiinkin saman viikon torstaille klo 15:een heti käsityötuntien jälkeen.
Tarja osoittautui puhelimessa hyvin asioista perilläolevaksi toimittajaksi, ja hän teki osuvia kysymyksiä ja huomioita. Itse tilanne oli kuitenkin hieman vaivaannuttava, koska en ole juuri puhelinmiehiä.

Keski-Uusimaan toimittaja puolestaan tuli seuraavan viikon tiistaina koulupäivän jälkeen ja vietimme puolitoistatuntisen luokassani, missä Anne kirjoitti lehtiöönsä muistiinpanoja sekä näppäsi lopuksi pari kuvaa minusta istumassa opettajanpöytäni päällä. Rekvisiitaksi hän antoi kirjani käteen selailtavaksi, mikä oli jälleen aavistuksen vaivaannuttavaa. En silti kieltäytynyt.

Jo seuraavana päivänä oli sähköpostissani juttu läpilukemistani varten. Se oli otsikoitu 'Koulun on vaikea kilpailla elämyskrääsän kanssa'. Juttu oli koottu asiallisesti, mutta se sisälsi sekaisin sekä haastatteluun perustuvaa materiaalia että kirjasta irrotettuja lauseita ilman, että niitä olisi eritelty. 

Kaikki oli kuitenkin minun "tekstiäni", joten tein vain pari tarkennusta sanamuotoihin.

Kuinka ollakaan, samana päivänä tuli postiin myös Tarja Kovasen juttu luettavaksi otsikolla 'Opettaja pärjää perusasioilla'. Tarjan jutussa jäin maistelemaan vain yhtä sanaa.

Keski-Uusimaan juttu ilmestyi vielä samalla viikolla Lapsen oikeuksien päivänä lehdessä, jota jaettiin ainakin Kellokosken postilaatikoihin. Lehteä oli luettu kaikesta päätellen myös joissakin Tuusulan koulujen opettajainhuoneissa, koska sain siitä hieman palautettakin eri puolilta maalaiskuntaamme.

Myöhemmin löysin netistä ainakin yhden lehden, jossa Juttupankki Stoorin kirjoitus oli ollut.

http://www.sjl.fi/web/pdf/201002_ke/sjl13p16.pdf

Joulukuun alussa tuli vielä Päivi Arvosen teksti Opettaja-lehteen tarkistettavaksi. Päivi oli saanut siihen mahtumaan hirmuisen määrän asioita haastattelusessiosta. Koska hän oli käyttänyt sekä kirjallisia muistiinpanoja että haastattelunauhuria tuokiomme aikana, oli aika vaikea kiistää sanojaan, mutta pientä hienosäätöä sentään ehdotin muutamaan kohtaan.