Tässä tämä

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Omalta kohdaltani ajattelin jättäessäni Niukkuuden pedagogiikan 'lopullisen' versioni kustantajalle heinäkuussa 2009, että nyt työni on tehty. Kirja on valmis ja voi alkaa miettiä muita asioita. Ja niinhän se henkisesti olikin. Itse käsikirjoitusta voisi näköjään toki nyhrätä sieltä täältä loputtomasti. Aina löytyy uusia sanontoja ja lauseita ja sanamuotoja ja tätä tällaista. Ehkä joku ajatuskin, jonka voisi vielä puristaa tekstin lomaan. Kirjailijan työ olisi tässä mielessä varmasti samalla sekä kiehtovaa että  turhauttavaa?

Mutta itse asiassa työ ei tietenkään loppunut 'Lähetä'-painikkeen painamiseen, vaan -kuten olen aiemmin jo kuvannutkin- se jatkui ja jatkui tarkan ja pätevän kustannustoimittajani pommittamilla meileillä koko alkusyksyn.

No, siihen saatiin piste sitten. Vaan ei. En ollut ottanut lainkaan lukuun, että kirjaan voisi liittyä jonkinlainen 'julkisuuskampanjakin'. Sain muutamia yhteydeottoja toimittajilta, mikä oli äärimmäisen hämmentävää ja osin hankalaakin. Olin työntänyt projektin jo taakse, mutta nyt siitä tehtiin kysymyksiä, joihin minulla ei ollut kummoisiakaan vastauksia.

Nyt näyttää tämäkin osuus saaneen vihdoin päätöksensä, kun tuoreessa Opettaja-lehdessä on viime syksynä tehty juttu. Toki omakin osuus täytyy lukea läpi (vaikka näinkin tekstin tuoreeltaan jo ennen joulua...) , mutta todellisuudessa kiinnostavinta antia kirjoittajalle on se osuus, jossa kaksi minulle tuntematonta opettajaa arvioi lehdessä teostani.

Olen saanut satunnaista palautetta työtovereilta ja tuttavilta sekä myös muutaman kommentin täysin ventovierailta ihmisiltä. Kaikki ne ovat lämmittäneet mieltäni, mutta erityisen kannustavilta ovat tuntuneet nuo viimeksi mainitut, koska niistä puuttuu tämä sosiaalinen tuttuuselementti. Kiitos niistä kaikista! Mikäli joku oheisen Opettaja-lehden jutun tai muun syyn vuoksi eksyy näille sivuille, niin vinkiksi: kommenttia voi lähettää kirjasta tai opettajuudesta tai vanhemmuudesta jne. minulle.

Opettaja-lehden juttu löytyi aikoinaan netistäkin; olleeko nykyään jossakin arkistoissa?

KIRJAN SYNTY 14: The Final Frontier

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Kustantaja siis "julkisti" Niukkuuden pedagogiikan Kirjamessuilla. Todennäköisesti he hieman pohtivat, mitä heillä itse asiassa oli käsissään. (Sitä oli varmaan pohdittu kyllästymiseen asti toimitusvaiheessa?)

Paradoksaalista kyllä, samaa pohdin minäkin. Jos olisin alunperin tiennyt kirjan avaavan ja olevan osa Opettajan ääni -sarjaa, olisin luultavasti kirjoittanut hieman toisenlaisen teoksen. Kirjan joka olisi vastannut enemmän sarjan otsikkoa. En tiedä täsmällisesti, miten se olisi poikennut nykyisestä, mutta tiedän, että otsikko olisi ohjannut tekstiäni aavistuksen toisella tavalla.

Nyt se tuli selkäytimestä ja kirjallisista kikkailuista.

Kustantaja teki päätöksensä ja julkaisi kirjastani lehdistötiedotteen.

https://www.ps-kustannus.fi/tiedostot/mediarekisteri/lehdistotiedotteet/niukkuuden_pedagogiikka_mediatiedote.pdf

Tarkoituksena herättää mielenkiintoa ja myydä kirjaa.

Mielenkiinto heräsi ainakin paikallisen lehtemme, Keski-Uusimaan, taholta. Marraskuun alkupuolella sieltä otti Anne Kanerva yhteyttä ja ehdotti jutun tekoa. Samana päivänä otti myös Tarja Kovanen Keskisuomalaisen konsernin Juttupankki Stoorista yhteyttä ja ehdotti puhelinhaastattelua. 

Jälkimmäinen sovittiinkin saman viikon torstaille klo 15:een heti käsityötuntien jälkeen.
Tarja osoittautui puhelimessa hyvin asioista perilläolevaksi toimittajaksi, ja hän teki osuvia kysymyksiä ja huomioita. Itse tilanne oli kuitenkin hieman vaivaannuttava, koska en ole juuri puhelinmiehiä.

Keski-Uusimaan toimittaja puolestaan tuli seuraavan viikon tiistaina koulupäivän jälkeen ja vietimme puolitoistatuntisen luokassani, missä Anne kirjoitti lehtiöönsä muistiinpanoja sekä näppäsi lopuksi pari kuvaa minusta istumassa opettajanpöytäni päällä. Rekvisiitaksi hän antoi kirjani käteen selailtavaksi, mikä oli jälleen aavistuksen vaivaannuttavaa. En silti kieltäytynyt.

Jo seuraavana päivänä oli sähköpostissani juttu läpilukemistani varten. Se oli otsikoitu 'Koulun on vaikea kilpailla elämyskrääsän kanssa'. Juttu oli koottu asiallisesti, mutta se sisälsi sekaisin sekä haastatteluun perustuvaa materiaalia että kirjasta irrotettuja lauseita ilman, että niitä olisi eritelty. 

Kaikki oli kuitenkin minun "tekstiäni", joten tein vain pari tarkennusta sanamuotoihin.

Kuinka ollakaan, samana päivänä tuli postiin myös Tarja Kovasen juttu luettavaksi otsikolla 'Opettaja pärjää perusasioilla'. Tarjan jutussa jäin maistelemaan vain yhtä sanaa.

Keski-Uusimaan juttu ilmestyi vielä samalla viikolla Lapsen oikeuksien päivänä lehdessä, jota jaettiin ainakin Kellokosken postilaatikoihin. Lehteä oli luettu kaikesta päätellen myös joissakin Tuusulan koulujen opettajainhuoneissa, koska sain siitä hieman palautettakin eri puolilta maalaiskuntaamme.

Myöhemmin löysin netistä ainakin yhden lehden, jossa Juttupankki Stoorin kirjoitus oli ollut.

http://www.sjl.fi/web/pdf/201002_ke/sjl13p16.pdf

Joulukuun alussa tuli vielä Päivi Arvosen teksti Opettaja-lehteen tarkistettavaksi. Päivi oli saanut siihen mahtumaan hirmuisen määrän asioita haastattelusessiosta. Koska hän oli käyttänyt sekä kirjallisia muistiinpanoja että haastattelunauhuria tuokiomme aikana, oli aika vaikea kiistää sanojaan, mutta pientä hienosäätöä sentään ehdotin muutamaan kohtaan.

KIRJAN SYNTY 13: Se on ohi nyt

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Syysloman jälkeisessä euforiassa päätin yhtäkkiä perjantaiaamuna kouluun ajellessani, että julkistan kuitenkin kirjauutiseni myös työpaikalla kertaheitolla. Kurvasin siis Järvenpään Citymarketiin ja ostin muutaman laatikollisen pusuja, joilla kuvittelin voitelevani kanssatyöläiseni. Heikoimmassa tapauksessa jättäväni ainakin hiukan ällön mutta kuitenkin hyvän maun suuhun?

Kävin lataamassa herkut opehuoneen pöydälle ennen keskipäivän "pitkää välkkää" ja jätin myös kirjaseni pöydän reunalle nojalleen. Kaapinoveen laitoin pikkujulisteen ja ilmoituksen kirjanjulkkareista.

Kun palasin tunnilta virallisemmin hiukan myöhemmin, oli keittiönurkkauksen seinään ilmestynyt lista, johon sai merkitä nimensä, jos halusi tilata kirjan kimppatilauksena. Olipa hieno ele!

Lähes jokainen kollegoista tuli välitunnilla onnittelemaan ja kyselemään asioita kirjani tiimoilta ja silloin tunsin jälleen sen varsin kouriintuntuvasti: meidän opettajainhuoneessa on rautaisia ammattilaisia ja mahtavia työtovereita!

Iltapäivällä listassa oli jo reilut kolmekymmentä kirjatilausta ja alkuviikosta tuli vielä kymmenkunta lisää... Mitä siihen voi sanoa? (Ehkä sen, että Brunberg tekee hyvää työtä?)

Seuraava keskiviikko olikin sitten puolestaan varsin ankara. Ensin kahdeksasta viiteentoista oppitunteja ja sen jälkeen tuli Päivi Arvonen tekemään haastattelua Opettaja-lehteä varten. Päivi viihtyi lähes kaksi tuntia kysellen kirjasta ja ajatuksistani ja niistä oli yhtä hämmentävä kertoa kuin aiemminkin. Tunsin olevani varsin tönkkö ja sekava ajatuksenjuoksultani, mutta se ei näkynyt Päivistä lainkaan. Hän oli muutoinkin todellinen ammatti-ihminen, joka antoi vaikutelman, että haastateltava kiinnosti häntä vilpittömästi. Lopuksi hän antoi kameransa laulaa ja totesi minun päässeen arvovaltaiseen seuraan: kameran muistikortilla oli vielä kuvia Egyptin reissulta, jolloin Päivi oli kuvannut mm. presidentti Tarja Halosta.

Käteltyäni Päivin koulun parkkipaikalla muistin vasta, että opettajanpöytäni laatikossa oli jonglööripallot. Niistä olisi saanut mukavan asianmukaisen kuvan Niukkuuden pedagogiikkaan.

Illalla oli vuorossa vielä Väestöliiton vanhempainilta koulullamme. Olikohan meitä kymmenen henkeä paikalla mukaanluettuna luennoitsija ja opettajat? Hyvää asiaa silti.

KIRJAN SYNTY 12: Niukkuuden pedagogiikka

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Syyslomaviikolla satoi maahan hiukan lunta, käväisimme Turussa edes ja takaisin ja posti toi litteän paketin. Kaksi tekijänkappalettani Niukkuuden pedagogiikka -kirjaa saapuivat Kellokosken asiamiespostiimme.

Olin joskus miehuusvuosinani arvellut repiväni kuumeesta kiihkein koprin tällaisen paketin auki ja lukevani sen kädet täristen palavin silmin sivu sivulta, kunnes teksti on katseestani puhki. Mitään tällaista ei tapahtunut. Söin välipalaa ja teimme kotihommia ja aukaisin jossakin vaiheessa laihanlaisen pakettini. Ei kovin vaikuttavan näköinen kirja.

Nuuhkaisin sentään tuoreen kirjan tuoksua; uuden kirjan painomuste ja paperi tuoksuvat yleensä vastustamattomalta, eikä tämäkään kirjanen tuottanut pettymystä tässä suhteessa. Mutta muuten tarkkailin sivusta reaktioitani ja hiukan yllätyin. Tässäkö tämä oli? Tässä tämä oli. Oli ja meni.

Karkea analyysini on: kyllästyneisyys. Olin käynyt tekstin liian monta kertaa läpi sekä heinäkuussa että nyt syksyn oikoluvussa. Minua tympi oma lennokkuuteni.

Perjantaina 23.10. käväisin Helsingin Kirjamessuilla, kun kustantaja oli lähettänyt lipun. Se oli varsin hämmentävä kokemus. Poikkesin ensin divaripuolella ja sivelin vanhoja lapsuuteni sarjakuvalehtiä, ennen kuin menin kirjamessupuolelle. Se oli todellinen järkytys. Kymmeniä ja taas kymmeniä ständejä ja satoja uusia ja tuhansia vähän vähemmän tuoreita kirjoja tiskit täynnä. Kuka näitä tarvitsee? Kuka näitä kustantaa? Ja kuka näitä ostaa? Tajusin tehneeni virheen: miksi minäkin olin tässä mukana. Miksi minäkin olin pöyhkeydessäni kuvitellut olevan tarpeellista kirjoittaa kirjan?

Ei tässä ole mitään järkeä.

Joka kulmalla ja torilla istui kirjailija tai julkkis tai joku, joka puffasi omaa kirjaansa. Mistään ei saanut selvää eikä kukaan oikeastaan kuunnellut ketään. Sarkasmilla olisi paljon työstettävää täällä.

Kirjailijat istuivat yksikseen nimikirjoituspöytiensä ääressä. Tai ehkä ne isot tähdet vetivät jonkun luokseen, mutta muuten...

Kävelin turistina PS-Kustantamon kojun ohi. Tiskillä oli korkea pino Niukkuuden pedagogiikkaa. Pino tulisi tuskin alenemaan näiden messujen aikana. Toisella kierroksella kävin esittäytymässä ja tapasin muiden muassa kustantamon Pomon.

Päätin lopuksi vielä maleksia hetken muillakin käytävillä ja lopulta minulla roikkuikin molemmissa käsissä kangaskassit täynnä kirjoja. Enimmäkseen lastenkirjoja kotiin viemisiksi, mutta ostin myös yhden osan Suomen Kansallisfilmografiaa sekä yhden Kauko Röyhkän kirjan nimmarilla. Reissun kohokohta oli se, kun Kauko itse asteli tuttu iloisesti yllättynyt virne naamallaan eräällä käytävällä vastaan katsellen messujen ihmeitä. Kannatti sentään käydä!