Tänäänssä, tässässä ja nytssä

Aloitin tämän blogin kustantajan toiveesta, vihjeestä tai miksi sitä nyt voisi kutsua, mutta kiinnostuin aika äkkiä itsekin tästä, koska tämä blogi antoi itselleni tilaisuuden kirjata melko tuoreeltaan muistikuvia, jotka liittyivät kirjan kirjoittamiseen. Se kun on jonkinlainen haave kuitenkin ollut takavuosina.

Samalla kuitenkin laajensin vähitellen perspektiiviä hieman isompienkin kiikarien hahlolla katsottavaksi ja kehittelin erilaisia osioitakin tänne.

Lukijoitakin oli kohtuullisesti, ja muutamat jopa jaksoivat kommentoida postauksiani. Keväällä 2013 ajoin kuitenkin Niukkis-blogin alas ja lopulta poistin kaikki tiedostotkin. Olen sairaalloisuuteen saakka epäileväinen näissä verkkoasioissa, ja juuri silloin taisi jotakin olla mediassa pinnalla ja blogin lokitiedoissa olin näkevinäni outoa liikettä.

Ehkä olin tässä toimessani hätäinen?

Suurin osa teksteistä oli kuitenkin tekstitiedostoina jäljellä, ja olen niitä nyt postannut yhden päivässä sadankahdeksan perättäisen päivän ajan. Alkuperäinen postauspäivä näkyy kunkin tekstin alussa, ja se toivottavasti selvittää hieman sitä, miksi kaikki jutut eivät ole kovin ajankohtaisia tahi niissä viitataan jo muutaman vuoden takaisiin tapahtumiin.

Enpä tiedä, onko näillä teksteillä isoakaan merkitystä tässä universumissamme, mutta toki itselleni ne ovat osoitus jonkin liikkuvan. Tässä vaiheessa en ole kovin varma, jatkanko tällä foorumilla uusien tekstien kanssa vai en. Olen muutaman uuden (ilkeämmän) kirjoituksen laittanut toiseen blogiini Ihmistieteitä, ihmiskokeita. Pari Niukkis-tekstiäkin siellä on mukana, ja itse asiassa juuri niitä laittaessani tuli tämän vanhan blogin palauttaminen mieleen.

Avautuminen

maanantai 14. marraskuuta 2011

Kirjoitin erään kirjani esipuheessa...no, myönnetään, yksi niitä kirjoja vain on, siis tämä Niukkis (tahi 'Pedis' tuttavien kesken; paino d-kirjaimella...). Joka tapauksessa, kirjoitin Niukkiksen esipuheessa jotakuinkin tähän tapaan: "Jos omakotitalon rakentaminen on kohtalaisen varma tie avioeroon, niin hyvänä kakkosena saattaa tulla kirjan kirjoittaminen." (s. 10: rivit 8-10)

Tämä yhdyslause sisälsi kätketyn viestin. (Mikäli sen lukee väärinpäin 45 kierrosta minuutissa, saattaa lukija saada kosmisen yhteyden.) Tai sanoisinko sisäpiirivitsin.

Ei järin railakasta vitsiä, mutta sellaisen kaskun nyt kumminkin, että kirjoituskesänä meillä oli kunnalta tontti ostettuna ja puolen metrin pino talobroshyyrejä olohuoneen lattialla. Erinäistenkin sattumusten takia itse rakentamisen makuun ei -Luojan kiitos- päästy toki tuona kesänä, eikä seuraavanakaan, mutta aie oli tukevasti ilmassa kuitenkin.

Selostamatta tässä sen koommin seikkaperäisesti niin rakentajayhtiön valitsemisproseduuria kuin rakentamisen aikana tapahtuneita kommelluksiakaan (niitähän voi jokainen lukea suomi24 -tyyppisiltä palstoilta sielunsa ja vähemmän hienostuneiden osiensa kyllyydestä), voidaan todeta, että eräs pohjois-pohjanmaalainen, tuhansia muuttovalmiita taloja rakentanut firma rakennutti meille määräajassa ja määrähintaan avaimet käteen -talon. Avaimet tulivat postin mukana itse asiassa käteen, ennen kuin edes aloituskuoppaa oli kaivettu, mistä saimme tietenkin aihetta muutamaankin koomiseen kaskuun.

Kun talo oli muutoin valmis, pidettiin lopputarkastus ja tehtiin asianomaisia reklamaatioita viitisentoista kappaletta. Näitä puutteita korjattiin joltisenkin asianmukaisella aikataululla seuraavien viikkojen ajan. Paitsi yläkerran vessan lamppua. Valaisimen (ja muut kalusteet) oli toimittanut varsin suuri ja tunnettu alan toimija, mutta tätä meidän vessan lamppua yhtiö ei saanut millään asialliseen kuntoon. Olisimme voineet ehkä itsekin käväistä lähikaupan polttimohyllyltä etsimässä moisen putken, mutta toisaalta tuntui, että kun ostaa ihka uuden talon ja ihka uuden valaisimen, niin miniminä voi pitää sitä, että lamppu toimii ensi kertaa käyttöön otettaessa. Snobistista saivartelua kenties, mutta tällaisia hemmoteltuja mammanpoikia me 2000-luvun urbaanit talonrakentajat nyt vain olemme.

Otin neljästi työpäällikköön asian tiimoilta yhteyttä. Hän oli oikein pätevä kaveri, joka joka kerta toimitti marinan aiheeni ao. keittiökalustefirmalle. En ollut missään vaiheessa elätellyt harhaluuloa, että meidän asiamme olisi heidän toimenpidelistansa kärjessä, mutta hiukan tämä hiiskumattomuuden politiikka kummastutti, koska tällaisiin nyansseihinhan maine juuri perustuu. Miten viimeisen päälle asiat hoidetaan. Tahi tässä tapauksessa jätettiin hoitamatta. Viimeisen päälle.

Viimeisimmän viestini jälkeen laittoi työnjohtaja minulle palautetta, että johan on kumma, hän laittaa viestin eteenpäin tämän varsin suuren ja tunnetun alan toimijan toimitusjohtajalle. Jokohan alkaa tapahtua?

Ja alkoi kyllä. Samana päivänä puhelin soi ja tuntia myöhemmin tuli asentaja rajanaapurikunnasta, irrotti valaisimen suojakalvon, otti vanhan lampun pois ja kiersi uuden tilalle ja -vot- tuli valkeus meidänkin ikkunattomaan yläkerran vessaamme.

Asentaja rupesi käärimään kamppeitaan kasaan yläkerran aulassa ja aloitti samalla parinkymmenen minuutin yksinpuhelun, jonka kärki kohdistui rakennusalaa ja sitä kautta hyvä veli -verkoston välityksellä koko Suomea ja Suomen talouden ydintä nävertävään virolaistyövoimaongelmaan. Jonkinlainen osinkosalaliitto murentaa jo viidessä vuodessa suomalaisen hyvinvoinnin ja amiksessa suomalaiset opiskelevat suoraan kortistoon. Ja meidän eläkkeitämme ei maksa kukaan.

Asentaja käveli portaat alakertaan ja aloitti tuulikaapissamme uuden teeman, jonka päälause kiersi ajatusta koulukiusaamisesta. Tässä tapauksessa koko pienen kyläkoulun opettajakunnan harjoittamasta yhteen oppilaaseen (hänen poikaansa) kohdistamasta koulukiusaamisesta.

Juttu sisälsi monia käänteitä, enemmän tahi vähemmän salaa nauhoitettuja puheluita sekä hyvä veli -verkoston, jonka ketju kattaa koko pienen kyläyhteisön ja jatkuu jotakuinkin kunnan ylimpään johtoon saakka. Silmäätekevät suojelevat omiaan, ja opettajatkin ovat aina luokissaan huoltajina olevien kansanedustajien ja lakimiesten koteihin mielin kielin ja ylenkatsovat siksi väistämättä duunariporrasta.

Asentaja mainitsi nimeltä kunnan, koulun, koulun rehtorin ja muita henkilöitä. Tarinaan kuului kohtaus, jossa rehtorin poika tuli rehtorin luokkaan, jossa tämä opetti tokaluokkalaisia. Poika laittoi veitsen rehtorin kurkulle ja vaati rahaa, jota onneksi rehtorilla oli mukana. Pojan poistuttua rehtori kielsi oppilaita puhumasta asiasta, ja kun siitä nyt kuitenkin sitten puhuttiin, niin kyläläiset hyssytettiin yhteisön joukkovoimalla. Poliisit olivat joutuneet tulemaan myös yhteisössä asuvan rehtorin kotiin tämän miehen takia, mieheltä oli otettu metsästysaseet pois, poika oli ajanut koulun pihassa useita kertoja lujaa ja kerran posauttanut siellä päin puuta toisen autolla. Ja muuta tämäntyyppistä perhe-elämän kuvausta.

Tätä ventovieraalle esitettyä asentajan synkkää yksinpuhelua kesti varsin pitkään. Moniakin ajatuksia ehti päässäni käydä. Itsestäänselvästi toki se, että pitäisikö ohimennen mainita, että omakotirakentamisen ohella siviiliammattini on luokanopettaja? En katsonut asiaa kuitenkaan mainitsemisen arvoiseksi.

Toisena pohdin kertomuksen uskomattomia käänteitä. Voiko tuollaista edes tapahtua tässä maailmassa. Olen nähnyt vuosien varrella jokusen sekä kirjallisen että elokuvallisen ajatusleikin suljetusta kyläyhteisöstä, joka musertaa ulkopuolisen, mutta...

Ja jos tuo kaikki oli totta, miksei siitä oltu nostettu edes jossakin käänteessä melua? Miten voi olla, että kukaan ei ollut koskaan livauttanut puolta sanaa kenellekään ulkopuoliselle? Tahi medialle? Vähäisemmistäkin asioista on lööppejä väritetty paksulla keltaisella kynällä.

Ai niin, se itse itseään suojeleva hyvä veli -verkosto. Siihenhän juttu kiertyi yhä uudelleen.

Myös poliittinen p-kortti vedettiin hihasta. Tai se vedettiin kertomuksen aikana neljä-viisi kertaa. Asentaja aikoi lähteä politiikkaan mukaan omalla paikkakunnallaan. Ja 'olla piikkinä lihassa'. Uskon hänellä olevan siihen juuri sopivia ominaisuuksia.

Toisiaan hylkivät navat

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Törmäsin Nils Musteliniin ensimmäisen kerran 1970-luvun lopulla. En tietenkään oikeasti, mutta ihmeellisen kuvalaatikon kautta kuitenkin. Silloin Suomen televisioon tuotettiin Ruotsissa jo 1961 alkanut ohjelmaidea, 'Fråga Lund'. Vuonna 1978 alkoi Ruotsin TV:n ja Suomen TV:n yhteistuotantona ohjelmasarja, joka Suomessa sai kuitenkin nimen 'Professorsrundan' eli 'Professoreiden palaveri'.

Ohjelman isäntänä oli ruotsalainen Jan-Öjvind Swahn, Lundin yliopiston marinoima moniottelija ja kotimaisina 'professoreina' useitakin sanavalmiita ja selkeäkieleisiä fiksuja miehiä. Heistä erityisen mainittavia esimerkiksi professori ja biologi Harry Krogerus (1917-1999) tahi patologisen anatomian professori Harald Teir (1914-1992). Itselleni kuitenkin siis kolahti koviten heistä pari vuosikertaa nuorempi Nils Mustelin (1931-2004), tuolloin tittelillä filosofian tohtori, fyysikko ja matemaatikko.

Kuule vänskä. Mis sie tarvitset oikei hyvvii tieteen popularisoijia? Täs siul on sellasii.

                                                                                              
Mustelin oli lumoavan hyvä ja hänen osioitaan odotti aina. Yhtä niistä referoinkin Niukkiksen luvun 11. johdannossa. (Aiheena ohjelmassa oli mainitussa kohdassa kysymys siitä, miksi pyörä kaatuu paikalla seistessä; 22. lokakuuta 1979.) Jos joskus voidaan puhua sivistyksestä sen jaloimmassa merkityksessä, niin 'Professorsrundan' oli juuri sitä.

Musiikkia Nils Mustelin kutsui "onnettomaksi rakkaudekseen" ja se oli toinen forumi, jossa hän kiinnitti huomioni ja sai varauksettoman ihailuni. Kukapa voisi unohtaa hänen osuuttaan esimerkiksi yhteispohjoismaisessa 'Musikfrågan Kontrapunkt'-visailussa, jota itse yhä katselen vanhoilta videotallenteilta. Kontrapunkti oli jälleen osoitus, miten sivistyksestä voi nauttia upeasti ja luonnollisesti. Iso ansio ohjelmassa oli luonnollisesti sen vetäjällä Sixten Nordströmillä kuten myös aina positiivisella tuomarilla Jens Ostergaardilla. Mahtavaa briljeerausta!

Nils Mustelin oli tiedemies, joka tarkasteli maailmaa varsin laajakatseisesti. Hän julkaisi mm. kirjan 'Elämää maailmakaikkeudessa?', joka sai valtion tiedonjulkistamispalkinnonkin. Mustelin oli myös perustamassa vuonna 1987 Skepsis ry:tä, jonka puheenjohtajanakin hän toimi nelisen vuotta. Skepsiksen siivellä hän perusti sporalogian eli ratikkatieteen, jonka keskeinen sanoma oli se, että Helsingin raitiovaunujen liikkeet sekä aikataulut ennustavat ihmisen elämää yhtä tarkasti kuin planeettojen asemat ja niistä laaditut horoskoopitkin.

Kun Nils Mustelin täytti 70 vuotta vuonna 2001 sain idean onnitella häntä. Esittäydyin ja selvitin yhteisen tv-tuttavuutemme historian sekä pahoittelin sitä, että ilmaisin ajatukseni suomeksi ("Hoppas att det är OK?"). Koska minulla ei ollut tuolloin Mustelinin katuosoitetta tein tämän sähköpostilla. Eikä aikaakaan , kun sain pitkän vastauksen, jossa kommentoitiin kirjettäni kappale kappaleelta positiivisella, humoristisella ja vaatimattomalla sävyllä. ("Fullkomligt OK!")


Olin kirjoittanut paitsi sivistyksestä ja älystä, niin myös seuraavaa: "... siis, muistan selvästi sen innostuksen, joka valtasi minut, kun löysin 'Professorien palaverin' televisiosta. Olitte jo silloin yksi suosikkihahmoni monen muun oivan, ohjelmassa esiintyneen sanankäyttäjän joukossa. Siis jotakuinkin seuraava Batmanista." Ja Mustelin tähän: "Vau - kakkossijalla Batmanin jälkeen - ehdottomasti hienoin "ranking" jonka olen elämässäni saanut..."

Tästä yhteydenpitomme jatkui harvakseltaan, mutta kuitenkin seuraavien vuosien ajan. Siirryimme sinuttelemaan puolentoista vuoden tuttavuuden jälkeen ja tein kuin teinkin yhden kirjeen kokonaan ruotsiksi.

Talvella 2003-2004 tuli televisiosta 'Teos'-niminen sarja musiikista. Ohjelmaa veti Nils Mustelin pettämättömällä tyylillään ja kirjoitin hänelle kiitoksiani tammikuussa 2004. Vastaus tuli kahden päivän kuluttua. Mustelin kiitti lämmittävistä sanoista ja totesi sarjan jatkon hänen osaltaan riippuvan siitä, miten hänen terveydentilansa kehittyy lähikuukausina.

Huhtikuun lopulla Hesarissa oli Nils Mustelinin kuolinilmoitus ja nekrologi! Aikamoinen järkytys.

Kevättalvella 2003 olin linkannut itseni Nils Mustelinin sivuilta Skepsiksen sivuille ja samalla täyttänyt jäsenhakemuskaavakkeenkin. Olin pitänyt tuota yhdistystä lievästi elitistisenä pooppoona ja sellaiseksihan se sitten on osoittautunutkin... Mainitsin kuitenkin tästäkin toimestani Mustelinille. "Tervetuloa jäseneksi! Ja sinullekin voimia, innostusta ja elämäniloa - ensisijaisen tärkeitä ominaisuuksia sekä pienten lasten isälle että ala-asteen oppilaiden inspiroivalle opettajalle! Lähestyvän Ystävänpäivän merkeissä. Nils"

Tavaratalo J. Kärkkäinen Oy julkaisee 'Magneettimedia'-nimistä mainoslehteä. Täysin toivomatta ja tilaamatta se ilmestyy meidänkin postilaatikkoomme, vaikka lähin myymälä lienee Lahdessa. Mikäs siinä, mainoksia on aina hauska selata itseään valistaakseen. On hyvä tietää, mitä vailla on. Mutta. Lehden ensimmäiset sivut täyteään aina mielivaltaisilla joskin jossakin määrin johdonmukaisilla "artikkeleilla". Kärkkäisen nettisivuilla lehdestä sanotaan muun muassa seuraavaa: 

Magneettimedia on puolueeton ilmaisjakelu-mainoslehti, josta voi ostaa mainostilaa. Magneettimediassa julkaistaan myös juttuja, jotka poikkeavat aiheiltaan ja näkökulmiltaan valtavirrasta. Artikkeleista tulee olla lukijalle aidosti hyötyä.

Koska levikki on todella suuri, yli 330 tuhatta taloutta, on Magneettimedia mainostila hintaansa nähden erittäin tehokas ja edullinen mainostamistapa.(www.karkkainen.fi)

Jutut toisinaan tosiaan poikkeavat valtavirrasta, mikä sinänsä ei ole huono juttu. Mutta kun sisältö on sitten täysin arvaamatonta, on lukijoiden puolesta aika huolestuttavaa, että lehdellä on tuollainen levikki. Esimerkiksi tammikuussa lehden pääartikkeli oli seuraavan sisältöinen:

"Homeopatia ei ole lumelääke, ainakaan ranskalaisen virustutkija Luc Montagnierin mukaan. Hänen tutkimuksensa ovat todentaneet veden muistin.
Nobel-palkittu professori Luc Montagnier järkyttää homeopatian vastustajia kertomalla, että vedellä on muisti, joka säilyy monien laimennosten jälkeenkin.  Ajatus on yksi homeopatian toimivuuden perusta, sillä homeopatia perustuu lääkkeen laimentamiseen. Homeopatiassa lääkettä laimennetaan, kunnes lääkeaineen haittavaikutuksia ei enää ole. Montagnierin tutkimukset todentavat, että lukuisien laimennusten jälkeen lääkeaineen tehot eivät katoa.
Montaignier on virustutkija, joka on muun muassa löytänyt yhteyden HIVin ja AIDSin välillä..." (Magneettimedia 3. tammikuuta 2011)

Kirjoittajalla oli oikein tittelikin: "Kirjoittaja on diplomihomeopaatti Luontaislääkintäkeskuksesta."

Koska tällaiset artikkelit liippaavat varsin läheltä Skepsiksen toimenkuvaa ja taisteluterveisiä, niin vinkkasin toimitusta asiasta. Tuoreimmassa Skeptikko-lehdessä (1/2011) olikin pikkujuttu aiheen tiimoilta.

Elämme merkillisiä aikoja.

Riku Korhonen ja minä

tiistai 23. marraskuuta 2010

Alunperin aloitin tämän blogin kahdesta syystä.

Ensimmäinen oli oma ihmettely siitä, että miten Niukkuuden pedagogiikka oikeastaan syntyi. Halusin käydä sen läpi ja kirjata eri vaiheet muistiin itseäni varten. Vaikka sitten jälkikäteen (kuten sen sitten tein).

Toinen oli taas kustantajan vihje siitä, että tällaistakin harrastetaan. Tämä vihje ei tullut sentään punaisella korostuskynällä merkattuna, mutta tuli kuitenkin ja toi, ehkä, tämän ajatuksen päähäni. 'Sosiaalisiin medioihin' en tunne tarvetta seota, mutta bloggailu edustaa kyllin epäsosiaalista mediaa minun makuuni.

Kun kirja-asia oli puitu loppuun, oli blogikin lopussa ja jätin sen telakalle vastoin kaikkia bloggaamisen perusideoita.

Noh, päätöksethän tehdään pyörrettäviksi.

Luullakseni Niukkiksen kirjoittaminen ei ollut silkkaa narsismia, vaan kirjoittaessani uskoin myös jonkin ajatuksentyngän tarttuvan paperille. Lokakuun alkupuolella 2009 sain kustantajalta postia. Tulevaa kirjaani oli vilautettu toiselle kustantamon kirjailijalle taittovaiheessa koeluontoisesti, ja hän oli kommentoinut tekstiä mm. näin:

"Tosi mielenkiintoinen ja
kirkasjärkinen teos!...

...Tätä kirjaa on odotettu!"

No niin, aihetta narsismille oli siis kuitenkin. Itseluottamukseni nousi kohisten ja vähän ylikin. Kuten olen aiemminkin taaempana tässä blogissa todennut, olen saanut palautetta harvakseltaan, mutta kuitenkin sitä on tullut. Omaksi yllätyksekseni kirjalle tuntui olleen niiden perusteella tilausta ja teksti oli resonoinut mukavasti. Harrastelijakynäilijälle tämä oli tietysti hienoa. Olen säilönyt kaikki viestit omaan kansioonsa ja arvostan luonnollisesti niitä kaikkia.

Heinäkuun lopussa 2010 tuli vielä yksi palaute, josta olen erityisen mielissäni. Vaikka olin itse ollut talvella aloitteellinen, niin oli iso yllätys, kun isosti arvostamani ammattikirjailija, Riku Korhonen, laittoi sähköpostiviestiä minulle. Viestissä hän kiitti kirjeestäni yms., enkä tässä aiokaan siteerata henkilökohtaisia viestejä muutoinkaan, mutta yhden lauseen kuitenkin:

"Olen lukenut riittävästi kasvatustieteen kaapuun vaatetettua korkealentoista hölynpölyä ja arvostan sitä, että joku osaa muotoilla koulumaailman ja yhteiskunnan nykyongelmia suorasukaisesti ja kaunistelematta." 

Uskomatonta mutta totta! Joku tosiaan oli ymmärtänyt motiivini täysin oikein. Jos kirja lähti osittain vaatimattomasta vitsistä liikkeelle, niin loppuun piiskaava syy oli juuri tämä: minä ja traumaattiset kasvatustieteen opintoni...

Rikulla (kuinka sujuvasti häntä nyt Sinuttelenkaan!) on toki opettajataustaakin, mutta kyllä hän on täysverinen kirjailija ja noista ystävällisistä sanoista täysin riippumatta hänen tuotantonsa lukemista pystyy suosittelemaan. Ensiapuna siihen sanan säilän käyttöön käyvät myös esimerkiksi Hesarin kolumnit, joista yksi klassisia on 'Varsinais-Suomen miehet' joulukuulta 2009. Kirjallinen napakymppi.
 

Itse asiassa juuri tuo mainittu kirjoitus sai minut vihdoin antamaan palautetta Korhoselle.

Kirjoitus on taso, jolle en itse pääse, mutta jota kuitenkin ymmärrän arvostaa.