Kun melkein ajoin presidentti Niinistön päälle

Perheemme osti 1960-luvun alkupuolella kesämökin Luonnonmaan saaresta. Saari kuului Naantalin maalaiskuntaan, joka liitettiin vuonna 1964 Naantalin kaupunkiin. Joten periaatteessa mökille meneminen olikin vain toiseen kaupunkiin menemistä.

Luonnonmaan kuuluisimmat asukkaat eivät ole luonnonmaalaisia alkuasukkaita, vaan juuri meitä mökkeilijöitä. Maanviljelysneuvos Alfred Kordelin osti sieltä tontin vuonna 1906 ja rakennutti tilalle arkkitehti Lars Sonckin piirtämän 19-huoneisen graniittilinnan. Tontin nimi oli Kultaranta.

Kordelin murhattiin vuonna 1917 (mistä tapauksesta ohjaaja Jotaarkka Pennanen teki vuonna 1973 aavistuksen kuivakan elokuvan 'Mommilan veriteot 1917'; kävin katsomassa sen tuoreeltaan, eikä aika ole kullannut muistoja). Tila siirtyi erinäisten vaiheiden jälkeen vuonna 1922 valtion omistukseen ja siitä tehtiin eduskunnan päätöksellä tasavallan presidentin kesäinen virka-asunto.

Kaikki itsenäisen Suomen presidentit ovat viettäneet aikaansa Kultarannassa. Osa vain piipahtamalla, mutta viimeisinä vuosikymmeninä Kultarannan kesäkaudesta on tullut oikein  virallinen presidentillinen sesonki ja tapaus.

Tästä johtuen ei olekaan kovin erikoista, että näin lapsuuden kesinäni Urho Kekkosen hölkkäämässä ja Sylvi Kekkosen huristelemassa pikkuisella Morris Minillään toriostoksille. Kekkonen hallinnoi aktiivisesti vuosikaudet Suomea ja Kultarantaa.

Myöhemmin, jo muutettuani Turusta Tuusulaan, kävin useana kesänä auttelemassa isääni mökkitöissä ja näin silloin Mauno ja Tellervo Koiviston muun muassa pyöräilemässä Ukko-Pekan siltaa pitkin kohti Luonnonmaata adjutantin saattelemana.

Martti Ahtisaarta tai Tarja Halosta en harventuneilla käynneilläni onnistunut bongaamaan, mutta sisareni mukaan Pertti Arajärvi hölkkäsi useamman kerran mökkitiemme reittiä pitkin kunnon juoksulenksun.

Kesänä muutamana ajelin perheen kanssa Luonnonmaantietä pitkin kohti Saksilan tienhaaraa, kun näin tienposkessa siniverkkarisen miehen koirineen. Mies näytti olevan aikeissa ylittää Luonnonmaantietä suojatien kohdalta, kenties. Autoilijana tein nopean tilannearvion ja toimintasuunnitelman, joka perustui erityisesti sekä auton että miehen että koiran oletettuun vauhtiin. Ajoin pysähtymättä ja tilaa antamatta miehen ohi. Nopea vilkaisu ja toteamus: "Peijakas, sehän on Sauli!" Sauli Niinistö siinä ulkoilutti Lennua muina miehinä. Hänellä on perimätiedon mukaan hieman huono tapa poltella savuke salaa näillä lenkeillään, mutta nyt paperossia ei suupielessä näkynyt.

Harmitus siitä, että en antanut presidentille tilaa suojatielle piinasi vuosikaudet, kunnes tarina useampien kertomiskertojen jälkeen alkoi muovautua muotoon "Silloin kun meinasin ajaa Niinistön päälle". Ei ollut lähelläkään, mutta juuri näin syntyy folkloristiikka.

Samana iltana (22.07.2015) joku soitti Naantalista Ylen 'Luontoiltaan'.

- Siellä on meillä soittovuorossa Sauli, moi.

- No hei hei, hyvää iltaa, ja kiitos hienosta ohjelmasta.

Tänäänssä, tässässä ja nytssä

Aloitin tämän blogin kustantajan toiveesta, vihjeestä tai miksi sitä nyt voisi kutsua, mutta kiinnostuin aika äkkiä itsekin tästä, koska tämä blogi antoi itselleni tilaisuuden kirjata melko tuoreeltaan muistikuvia, jotka liittyivät kirjan kirjoittamiseen. Se kun on jonkinlainen haave kuitenkin ollut takavuosina.

Samalla kuitenkin laajensin vähitellen perspektiiviä hieman isompienkin kiikarien hahlolla katsottavaksi ja kehittelin erilaisia osioitakin tänne.

Lukijoitakin oli kohtuullisesti, ja muutamat jopa jaksoivat kommentoida postauksiani. Keväällä 2013 ajoin kuitenkin Niukkis-blogin alas ja lopulta poistin kaikki tiedostotkin. Olen sairaalloisuuteen saakka epäileväinen näissä verkkoasioissa, ja juuri silloin taisi jotakin olla mediassa pinnalla ja blogin lokitiedoissa olin näkevinäni outoa liikettä.

Ehkä olin tässä toimessani hätäinen?

Suurin osa teksteistä oli kuitenkin tekstitiedostoina jäljellä, ja olen niitä nyt postannut yhden päivässä sadankahdeksan perättäisen päivän ajan. Alkuperäinen postauspäivä näkyy kunkin tekstin alussa, ja se toivottavasti selvittää hieman sitä, miksi kaikki jutut eivät ole kovin ajankohtaisia tahi niissä viitataan jo muutaman vuoden takaisiin tapahtumiin.

Enpä tiedä, onko näillä teksteillä isoakaan merkitystä tässä universumissamme, mutta toki itselleni ne ovat osoitus jonkin liikkuvan. Tässä vaiheessa en ole kovin varma, jatkanko tällä foorumilla uusien tekstien kanssa vai en. Olen muutaman uuden (ilkeämmän) kirjoituksen laittanut toiseen blogiini Ihmistieteitä, ihmiskokeita. Pari Niukkis-tekstiäkin siellä on mukana, ja itse asiassa juuri niitä laittaessani tuli tämän vanhan blogin palauttaminen mieleen.

Yhteisöllisyydestä

lauantai 18. toukokuuta 2013

Tänään oli taas se aika vuodesta, kun  piti tehdä ajankäyttöä koskeva valinta: tehdäkö jokakeväistä lukuvuosiarviointia vai mennä Kellokosken 19. Kalastuskauden avajaisiin.

Nytpä kerron Kalastuskauden avajaisista.

(Tämä aloitus on mukaelma vanhasta esimerkistä, miten ainekirjoituksessa pitää pysyä otsikossa -> Aiheena oli 'Junarata'. Kirjoittaja aloitti aineensa: "Junarataa pitkin pääsee Helsingistä Lappiin. Nytpä kerron, mitä tiedän Lapista...)

Säät ovat hellineet etelä-suomalaisia; eilen meni kotimainen helleraja rikki ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Säät ovat hellineet myös meitä kuuma-kuntalaisia. Jos suunniteltu kasikunta toteutuu, niin ihmeiden aika ei totisesti ole ohi. Mutta hyvän sään sen varmasti takaisi ainakin johonkin nurkkaan uutta pöhökuntaamme. Jo pelkästään tämä loisi vahvan kuntaidentiteetin ja yhteenkuuluvaisuuden tunteen.

(Olipa suurkuntamme sitten kolmen, neljän tai vaikka kahdeksan kauppa, niin pulmia on heti näköpiirissä esimerkiksi koulunpidon kannalta. Uusi opsi tekee tuloaan ja sen puitteissa tehtävät kuntakohtaiset päätökset tuntimääristä ovat perinteiseen tapaan ajateltu aivan eri tavoin naapurikunnissamme. Ja yhtä perinteisesti on turha varmaankin ajatella niiden synkronointia nytkään? Siinähän sitten yhdistytään ja ihmetellään, kenen nuoteilla mennään.)

Nykyisen kuntamme kunnanjohtaja (nimi ei tule nyt mieleen...) oli lähettänyt tervehdyksensä tapahtumaan:

"Tätä tervehdystä kirjoittaessani toivon, että kalastuskauden tapahtumaa vietetään lämpimässä ja aurinkoisessa kevätsäässä. Kelistä riippumatta uskon, että patoaltaassa ovat siimat kireällä."

No, taivas oli miellyttävällä tavalla pilvessä ja hetken aikaa sataa tihuutti eikä kalaa meinannut mitenkään nousta kilpailuajan puitteissa, joten mikään kummoinen ennustaja tahi visionääri kunnanjohtaja ei ole. Tai, ehkä hän on nimenomaan visionääri par excellence, jolla ei ole sitten vastapainona mitään hajua reaalimaailmasta. Tai oikeammin: Der Mensch denkt und Gott lenkt.

(Tämä tuokin etsimättä heti mieleeni Riihikallion eilisen veso-päivän, jossa konsulttifirma arvioi kyselyynsä pohjaten koulumme henkilökunnan opettajainhuonehengen korkeimpaan huippuluokkaan, ja kehotti samalla laatimaan suuren kertomuksen visioksi kohti vuotta 2018, koska muuten tuhontie on edessämme. Esimerkiksi opettamiseen ja kasvattamiseen keskittyminen ei ole tällainen visio. Tällaisten firmojen perimmäinen ydin on tehdä itsensä oikeutetuksi, työllistää itsensä ja saada siitä säällinen korvaus. Tästä on joskus kirjoitettu jo aiemminkin; jutun nimi taisi olla 'Keisarin uudet vaatteet'.)

Tänä vuonna Männistön lavan perhekonserttitarjontana oli teeveestä tuttu duo Mimi & Kuku. Olemme nähneet kyseisen voimakaksikon lähivuosina jo kahdesti, joten äänestimme tällä kertaa jaloillamme: ei konserttiin. (Jaloilla äänestäminen on muuten aika kova temppu, jos ei ole voimistelutaustaa entuudestaan; asento on todella tukala.) Näimme toki Mimin ynnä Kukun, kun he konserttinsa jälkeen jalkautuivat markkina-alueelle itsekin. Valokuvasta, jossa poseeraan etualalla heidän kanssaan, tuli oikein hyvä.

Markkina-alue rajoittui kirkon puistoon, eikä se näin ollen ole suuren suuri. Kävely siellä kesti kuitenkin pitkään. Tervehdyksiä oikealle ja tervehdyksiä vasemmalle, pysähtymisiä rupattelemaan tuttujen ja puolituttujen kanssa. Siinä tämän tapahtuman kiteytys. Ja metrilakussa toki.

Kellis on riittävän pieni kylä, että täällä muodostuu verkkoja (pieni analogia kalastustapahtumaan!). Ihmiset tuntevat toisensa kasvoilta, naapuruudesta, kaupasta, harrastuspiireistä, Rivieran uimarannalta, pihatyömaalta, leikkipuistosta ja näin. Esimerkiksi minua työ ei sido tänne, mutta integraatio lasten koululuokkien kautta on voimakas.

Kalastuskauden avajaiset ovat vahva rupattelutapahtuma. Ihmiset tapaavat toisiaan ja vaihtavat kuulumisiaan, nauravat, huokailevat ja heittävät jalkoihin koiranpommeja. (En edes tiennyt, että niitä saa enää myydä, mutta yhdestä markkinakojusta sai kokonaisen askillisen koiranpommeja kahdella eurolla. Halpaa!)

Osa porukasta notkui koko tapahtuma-ajan karsinassa ravintola Patovahdin terassilla, mutta muuten porukka parveili kirkonmäellä eläväisesti. Terassin pilttuuseen nojaten näki sitä paitsi itse kisan aitiopaikalta.

 
Ja aivan huippua: kyläkoulumme (400 oppilaan alakoulu) vanhempainyhdistys oli pystyttänyt oman kojunsa muun markkinaväen keskelle (paikka oli pitänyt käydä varaamassa jo aamuseitsemältä) ja jakoi sieltä kahvia ja pullaa omatuntoa vastaan. Ja vielä lisää: opettajakunnan oma kuoro Visertäjät saapui myös paikalle ja esitti muutaman biisin kojun vieressä. (A-weema-weh, a-weema-weh, a-weema-weh, a-weema-weh. A-weema-weh, a-weema-weh, a-weema-weh, a-weema-weh.) Jos tämä ei ole kodin ja koulun yhteistyötä, niin mikäs sitten? (No joo, ehkä vanhempainvartit?)

Koulu oli keskellä yhteisöämme osallisena, yhtenä elementtinä.

Muutakin kulttuuria oli tarjolla: kylämme oma nuorisotaikuri Valtteri esiintyi charmantisti Kinuskilla-kahvilan terassilla ja Kellokosken soittokunta soitti patoalueella svengaavasti kajahtavaa torvimusiikkia. Olipa paikalle trailerilla rahdattu ihka oikea Kello-venekin Me Kellokoskelaiset -kotiseutuyhdistyksen toimesta! Oman ruukkimme huipputuote sen viimeisiltä vuosilta ennen tehtaan alasajoa.

Itsestään selvää on tietenkin, että Eija Vilpas oli natiivina punaisessa Pirre-tuulitakissaan juontamassa tapahtumaa ylipäätään ja kalastuskilpailua aivan erityisesti.

Antti, Eija ja torvisoittokunta (ei välttämättä tässä järjestyksessä)

Lähes yhtä itsestään selvästi juhlapuheen piti kansanedustaja, kellokoskelainen Antti Kaikkonen. Tämä kertoo kellokoskelaisuudesta oleellisen: ei väliä onko linnatuomiota tai ei, yhtä tervetullut ja pidetty kuin aina. Tällä kertaa Antti muistutti (ja muisti!), että hyvässä puheessa on alku ja siinä on loppu ja ne ovat mahdollisimman lähellä toisiaan.

Kunnanjohtajamme (nimi on tässä ihan kielenpäällä...) ennustus kireistä siimoista ei olisi voinut olla kauempana totuudesta. Edellisenä vuonna ei ehtinyt edes monnia sanoa, kun kymmenen kalaa oli jo puntarissa, mutta tänä vuonna pitkästyivät niin yleisö kuin kalastajatkin tyhjän pyytämiseen. Heitettiin ja heitettiin ja selviteltiin toisiinsa kiinni tarttuneita vieheitä irti, mutta kala ei vain noussut.

Eija kannusti mikrofoninsa ääressä, ja kertoi jokeemme istutetun tuhat kiloa kirjolohen poikasia. Olivatko yläjuoksulla sukuloimassa?

Patoaltaan äärellä tositoimissa

Vihdoin, reilun kymmenen puisevan minuutin kuluttua ensimmäinen kala nousi, ja nuori mies juoksutti sen Eijan ja tuomariston arvioitavaksi. Komea vonkale ja potki vielä haavissakin! Kirjolohi. Yleisön joukossa humahti pieni pettymyksen kohahdus, kun voittajan kotiseutua tivannut Eija sai vastaukseksi: - Järvenpää. Eija naurahti epäuskoisena itsekin, mutta onnitteli kuitenkin voittajaa.

Kovempi pala oli, kun seuraavakin kalastaja, kahdeksanvuotias tyttö, toimitti kalansa tiskille: - Järvenpää. Vasta kolmas, reilun kymmensenttisen hauen tuonut kalamies oli aito kellokoskelainen, ja hän saikin yleisöltä raikuvat paukutukset kämmenpohjista.

Paistettua muikkua, kalakukkoa ja lohisoppaa oli markkinoilla kyllä tarjolla, mutta raakaa kalaa ei. Piti Antin ja Satun mennä kyläkauppamme tuoretiskiltä sitä sitten ostamaan.

"Yhteisöllisyyden ja aktiivisuuden juuret juontavat lähes kasi sataa vuotta kestäneeseen ruukin aikakauteen. Suvaitsevaisuuteen kyläläiset ovat puolestaan kasvaneet naapurissa toimivan psykiatrisen sairaalan myötä. Nämä tekijät ovat muovanneet Kellokoskea ja kellokoskelaista elämää sellaiseksi kuin sen nykyään tunnemme."

Kunnanjohtaja

(nimi epäselvä)

Kirjoitusvirhettä lukuun ottamatta juurikin näin.

Hyvät uutiset ensin - 8

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Tällä viikolla mediaa on aika lailla hallinnut kovastikin mieliä kuohuttanut ja mielipiteitä jakanut asia:

Anna Erikssonin avautuminen Hesarin Kuukausiliitteessä "iskelmätaivaan supertähdestä joka kärsi joka hetki".

Pienemmälle huomiolle, mutta ei vallan osattomaksi, on jäänyt tapaus Antti Korhonen. Korhonenhan on erityisope, joka erotettiin hänen tönittyään koulunsa oppilasta ulos ruokalasta. Korhonen kun teki sen vielä mahdollisimman julkisesti eli yksityisellä kännykkävideolla.

Liian monta kysymysmerkkiä on ilmassa, jotta tähän kyseiseen tapaukseen voisi ottaa oikeasti kantaa. Ainakaan itselläni ei ole siitä niin todellista faktatietoa. En tunne näiden kahden pukarin persoonaa, en tunne keskinäistä historiaa ja kemiaa, en rehtorin ja open keskinäistä historiaa ja kemiaa, en kyseisen koulun ilmapiiriä ja toimintakulttuuria, en tapauksen alkujuurta, en mahdollista provosointia ja ansoitusta, en kaupungin ohjeistusta, en... En oikeastaan mitään niin oleellista, että voisin muodostaa aidon mielipiteen.

Se mikä tässä surkeassa tapauksessa on kuitenkin erinomaista, on Suomen kansa. Se on vastannut siinä määrin ahkerasti kyselyihin ja naputellut nimiään nettiadressiin, että Nelson Mandelakin voisi sitä kadehtia.

"Free Nelson Mandela! by Jerry Dammers"

Ylen barometri 9.4.2013

Ja on käyty ihan aitoa debattia ja lausuttu vahvasti artikuloituja sekä painokkaasti argumentoituja puheenvuoroja. Vakavasti eikä läpällä.

"Meidän vanhempien pitää ottaa tämä nyt vakavasti: jokaisella lapsella pitää olla mahdollisuus oppia ja oikeus turvalliseen kouluarkeen, jokaisella opettajalla pitää olla oikeus tehdä työtään niin että sitä arvostetaan."

( Vanhempainliiton toiminnanjohtaja Tuomas Kurttila)

"Yleisesti ottaen on hyvä, että esille nousee koulujen todellisuus.Opettajille vaikeita tilanteita tulee päivittäin tai viikottain. Aiheesta syntyy hyvä julkinen keskustelu."

(OAJ:n johtava lakimies Erkki Mustonen)

"Koulun pitäisi olla paikka, missä oppilaat opiskelevat ja missä opettajan on turvallista työskennellä. Tästähän me veronmaksajat maksamme."

(Lastenpsykiatrian dosentti Jari Sinkkonen Pelastakaa Lapset ry:stä)

Iltalehden barometri 9.4.2013

Voisi tulkita, että tämä on aika vahva kannanotto ja valtuutus kodeilta, vaikka otanta voikin olla jollakin tapaa vääristynyt. Koulukulttuurista ja siellä olevista arvoista ollaan oikeasti huolissaan.

Se lämmittää mieltä, että asiassa nähdään muutakin kuin yhden videon viimeiset sekunnit. Nähdään isompi, periaatteellinen kysymys, huoli ja asia, jolle halutaan tehdä jotakin.

Adressin tilanne 9.4.2013 illalla...

...ja 10.4.2013 iltapäivällä.

P.S. Ollessani tänään ulkovälkällä sisävalvojana kohtasin minäkin hidastellen ulos tepsuttelevan ja tönimistä anovan koiranleuan yläkoululaisten porukassa... Kyllä meillä periferiassakin suuren maailman trendejä seurataan.