Eikä siinä vielä kaikki!

torstai 14. tammikuuta 2010

"Nykyajan kasvatus ei ole enää kaavoihin kangistunutta pakkokasvatusta. Kukin yksilö otetaan yksilönä ja hänessä olevasta rakennusaineesta muovaillaan rakkaudella ja ymmärtämyksellä se, mikä hänessä muovailtavissa on. Opettajan ja oppilaan väli ei enää ole yksipuolisesti sellainen, että opettaja antaa ja oppilas ottaa nöyrästi  vastaan. Vuorovaikutus on molemminpuolinen."

Näin kirjoittaa Eero Salola kirjassaan 'Ilman fritsaria'.

Tässä kirjoituksessa on kaksi pointtia.

Pointti nro 1

Kirja on julkaistu vuonna 1929. 1929! Kuinka monta kertaa pyörä onkaan keksitty sen jälkeen yhä uudelleen ja uudelleen. Kansakoululaitos oli kirjan ilmestyessä tuskin sisäänajettu ja Suomikin vasta toisella kymmenellä. Ja sen jälkeen on tullut monta uutta ajattelijaa tämän saman omaperäisen idean kanssa.

Pointti nro 2

Eero Salola on isoisäni. Isäni puolelta opettajuus on aika ohuella pohjalla, mutta äidin puolelta löytyy jo tällaistakin sukuvikaa. 'Ilman fritsaria' -kirjan isoisä kirjoitti alle kolmekymppisenä Malmin koulun opettajana ja ehti sittemmin paljoon muuhunkin.

'Ilman fritsaria' on toki varsin mielenkiintoinen tapaus ihan kirjanakin. Isoisän kirjoittaessa sitä oli teos epäilemättä jossakin määrin arveluttava. Sisälsihän se juttuja "katupoikakielellä" kuten alaotsikko asian ilmaisi. Siis vanhalla stadinslangilla. Se ei ollut tuohon aikaan ihan tavallisinta kirjallisuutta, eikä varmasti salonkikelpoista. Nykyiseen murrebuumiin tai sen jälkimaininkeihin teos sensijaan istuisi oikeinkin hyvin. Itse asiassa siitä otettiin taannoin (v. 1991) uusintapainos pilapiirtäjä Kari'n kuvittamana.

Ehkäpä isoisäkin aavisti, minkälaisen alatyylisen kulttuuriteon hän aikanaan teki, koska kirjassa oli peräti kaksi selittävää alkupuhetta ja vielä koko teoksen päättävä lopputoivotus (käsky?):

LOPPULAUSE POJILLE.

Tämä kirja pois ja suomen kielen kielioppi käteen!

Isoisä valmistui kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarin viimeiseltä hospitanttiluokalta keväällä 1924 ja päätyi jo samana kesänä Suomen Kuvalehden kesätoimittajaksi. Hän olisi voinut jatkaa tässä toimessa kesän jälkeenkin, mutta samaan aikaan hänelle tarjottiin opettajanvirkaa Helsingin maalaiskunnan Malmin pohjoisessa kansakoulussa. Käytiin keskusteluja Kuvalehden päätoimittajan kanssa ja syntyi kompromissi: kesät isoisä oli kesätoimittajana ja muut sesongit opettajana. Malmilla syntyi siis tuo 'Ilman fritsaria' -kirja, johon isoisä keräsi materiaalia opettajantyössään. Hän väitti itse tarinoidenkin olleen tosia viimeistä tarinaa lukuunottamatta. Malmilla isoisä oli opettajana vuosina 1924-1931 ja sittemmin Kalliossa v. 1931-1945.

Ura olisi ollut siis tämmöisenäkin kunniakas, mutta isoisä oli monen toimen mies. Yksi isoimmista varmaan se, että sotavuosina hän toimi Päämajan Viihdytystoimiston Ohjelmatoimiston päällikkönä alaisinaan muun muassa viihdytyskiertueet, sotateatterit ja tivolit. Sodan jälkeen isoisää pyydettiin Teatterikoulun puheilmaisun opettajaksi. Hän toimi itsekin lausujana, oli perustamassa mm. Helsinki-seuraa ja Suomen Lausujain Liittoa, kirjoitti ja toimitti lehtiä sekä lukuisia kirjoja (muun muassa isäni kanssa 'Lukutunnin kirja' -kirjasarjan), opetti Helsingin Työväenopistossa, teki kymmeniä radio-ohjelmia ja niin edespäin. Helsingin yliopistossa hän oli puhetaidon opettajana vuodesta 1939 ja opettajakorkeakoulussa vuodesta 1947.

Moni ei ehkä tiedä, että isoisä on kirjoittanut muun muassa sellaiset teokset kuin 'Seitsemän veljestä', 'Kalevala' tai 'Robinson Crusoe'. Tuohon maailmanaikaan oli nimittäin tapana tarjota maailmanluokan kirjallisuutta myös lapsille, mutta kirjoja lyhenneltiin ja sensuroitiin ja isoisä teki lukuisia tällaisia nimikkeitä muiden kirjoitustöidensä ohella. Olihan hän myös Hölmölän Lönnrot keräten tähän tarinaperintöön kuuluvia juttuja yhteen.

Suvun opettajuus ei kuitenkaan lopu tähänkään, vaan isoisän isä, Fridolf Salola, valmistui Sortavalan seminaarista opettajaksi. Hänellekään "pelkkä" opettajuus ei riittänyt, vaan hän mm. suunnitteli laajan veistokalustosarjan Suomen kouluille, kirjoitti 'Kasvatusopillinen veisto-oppi' -kirjan ja hänet valittiin sittemmin Helsingin kansakoulujen veistonopetuksen johtajaksi. Hän oli myös perustamassa Saloon Koulukalusto-tehdasta, jonka toimitusjohtajanakin hän ehti toimia ennen varhaista kuolemaansa.

Kuvaan toki sopii, että sekä isoisäni että suurisoisäni vaimot olivat myös opettajia. Tätä perinnettä olen sentään itsekin pystynyt pitämään yllä...

Äidin sukuhaaraa edustava enoni on myös opettaja.

Jokohan se oli tässä?

P.S. Itsekkäästi en toki voi olla pohtimatta, että olisi ollut mukava ohimennen sujauttaa isoisänkin yöpöydälle 'Niukkuuden pedagogiikka' -pokkari lukemista odottamaan...

Turun OKL - Suuren isän varjo

maanantai 11. tammikuuta 2010

Isä oli jossakin määrin ylipainoinen - olen tässä suhteessa yrittänyt täyttää hänen talvisaapaansa parhaan kykyni mukaan ja olen mielestäni asiassa myös riittävässä mitassa onnistunut.

Muuta muutoin? Urakka on kovin suuri. Ennen siirtymistään varsinaiseen aikuisiän elämänuraansa ja Turkuun, isä ehti Helsingissä käydä partiolaisena jokseenkin kaikki tasot läpi, hiippailla nimettömissä avustajan rooleissa lukuisissa Suomalaisen Oopperan produktioissa, käydä opiskelemassa vastaperustetun Teatterikoulun ensimmäisellä vuosikurssilla (tovereinaan mm. sellaiset Thalian nimet kuin Aino Mantsas, Hilkka Kinnunen, Mauri Jaakkola, Matti Tapio, Ritva Arvelo, Marja Korhonen, Rauni Ikäheimo, Pia Hattara tai Tarmo Manni...), liittyä Ylioppilasteatteriin ja toimia siellä sekä näyttelijänä, ohjaajana että johtajana, opiskella Suomen Puheopistossa ja valmistua logonomiksi sekä kuulua sittemmin itsekin Puheopiston opettajakuntaan, toimia Ylioppilaiden kulttuuritoimikunnassa ja useita vuosia Uudenmaan Nuorisoseurain toiminnanjohtajana ja kierrellä ohjaamassa näytelmiä lukuisissa nuorisoseuroissa (myös Tuusulassa).

Sitten hänet lopulta valittiin Turun va. opettajakorkeakoulun suullisen esitystaidon lehtorin virkaan, josta hän aikanaan jäi eläkkeelle tiemmä pisimpään puheopin lehtorina toimineena.

Dilemma syntyi, kun minä pääsin sisään samaiseen opettajainvalmistuslaitokseen, muutamia päiviä myöhemmin muita opiskelutovereitani. Minä en ollut minä, minä olin Otro Kontturin poika. Tunsin sen itse ja joissain määrin olin tuntevinani sen paineena ympärilläni.

Jo kouluaikana oli ollut hieman vaivaannuttavaa, kun jotkut opettajat olivat kysyneet, olenko Otron poika. Tilanteesta selvisi toki valehtelemalla, mutta omat ongelmansa siitäkin syntyy sielulle. Isoa sherlockholmes'maisuutta ei tarvinnut kurssikavereidenkaan osoittaa, kun he aivan oikein päättelivät sukulaisuussuhteen. Asiaa saattoi jopa hieman helpottaa se, että isä tuolloin tällöin kyyditsi minut Nummenpakalle Volvo Amazonillaan.

Isän luennot olivat parhaimmillaan ratkihauskoja, hän veti ne vauhtiin päästessään stand up -tyylisesti. Ja mikä ettei, olihan se nimenomaan hänen aineensa. Itse en voinut niistä kuitenkaan nauttia sellaisenaan, vaan jouduin suodattamaan kaiken omien suotimieni läpi. Arvostelemaan, vähättelemään, dumppaamaan.

Naurettavaahan se oli, mutta kukapa olisi naurettavampi kuin rujonlaiha kahdeksantoistavuotias?

Toisaalta minulla ei ole vertailupohjaa itseäni enempää. Oliko minun vaikea hyväksyä isää, koska hän oli isä, vai koska hän oli aina jotakin muuta? Turkuun muutto ja viran saaminen kun eivät hänen tahtiaan hillinneet, päinvastoin. Lehtoriuutensa ohella hän opetti kauppakorkeakoulussa, sairaanhoito-oppilaitoksessa ja työväenopistossa. Hän kulki ympäri Suomea opettamassa kokoustekniikkaa ja puhetaitoa. Hän teki radio-ohjelmia ja avusti sanomalehtiä. Hän kirjoitti ja ohjasi vastaperustettuun Turun Pieni Teatteri -nimiseen revyyteatteriin. Hän oli tekemässä Lukutunnin kirja -sarjaa. Hän oli Turun Aleksis Kivi -kerhon hallituksessa ja ammattiyhdistystoiminnassa Turun TVK:n puheenjohtajana. Hän oli Turun Teatterikerhossa puheenjohtajana ja mukana perustamassa Samppalinnan kesäteatteria.

Tätä rataa. Jos jostakin olen oman isänmallini saanut, niin se oli lapsuudenkodistani. Tai juuri päinvastoin.

Isä ei ollut läsnä ja kun oli, oli hän usein väsymyksestä uupunut ja ärtyisä tai kirjoitti matkakirjoituskoneellaan yöt läpensä. Hyvin opettavaista. Sitäkin muistorikkaampia olivat hetket, kun hän innostui tekemään meille lapsille korttitemppuja tai riisisuklaata tai naksauttamaan nenäänsä.

Ehkä hänen kohtaamisensa yhteisessä opinahjossamme oli siksikin vaikeaa? Vaikeaa olla siksi se, kuka muuten olin. Tai olisin ollut? En oikeastaan saanut koskaan selville, millainen olisin ollut opiskelijana.

Toki homma toimii myös toisin päin. Arveluttiko, nolostuttiko, asettiko se paineita isälle, että hänen tontillaan, hänen työmaallaan lorvi toinen Kontturi?

Joka tapauksessa; oli ikävää, että isä ei ehtinyt nähdä Niukkuuden pedagogiikka -kirjaa valmiina. Uskoisin, että hän olisi nauttinut sen joistakin kohdista. Jos kohta arvioitavaakin olisi voinut olla

KIRJAN SYNTY 7: Heinäkuu, uuvuttava heinäkuu

maanantai 4. tammikuuta 2010

Jonkinlainen dead line oli määritelty elokuun alkuun, kun kustantamon väki palailisi lomiltaan. Annoin siis itselleni aikaa työstää kirjaa heinäkuun loppuun.

Luettuani tekstin hiukan kursorisesti mutta kuitenkin läpi, totesin siinä olevan pulmia. Tai täydennettävää ja paranneltavaa kuitenkin. Koska lukuja oli reilut kaksikymmentä, päättelin luku/vuorokausi -tahdin olevan sopiva.

Aloin ylläpitää sitä. Luin iltaisin vanhan pohjatekstini ja kirjoittelin muistiinpanoja, tein yliviivauksia ja sananviilauksia, vedin lenkkejä lauseiden ympärille ja siirtelin niitä kynänvedoilla paikasta toiseen sekä kirjoitin kokonaan uusia lauseita ja kappaleita. Kymmeniä tunteja kulutin iltaisin kunkin luvun tietolähteiden etsimiseen, varmisteluun ja valitsemiseen.

Aamupäivällä kirjoitin sitten tekstin kokonaan läpi tehden nämä uudistustyöni. Tauon jälkeen kävin taas käsiksi seuraavaan lukuun, jota työstin käsipelillä usein seuraavaan aamuyöhön saakka.

Ympärilläni oli tietysti se kuitenkin tärkein: oma perheeni, viisi muuta persoonaa minun lisäkseni. Minun onnekseni vaimoni oli tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa ja luvannut huoltaa perhettä koko tämän ajan, kun minä nojailin taiteellisesti poskeeni ja huokailin luomisen tuskaani.

Ruokahalu kasvoi syödessä ja urakka tuntui vain kasvavan ja kasvavan. Pysyin kuitenkin jotakuinkin hahmottelemassani aikataulussa, ja työ edistyi koko ajan.

Toki heinäkuuhun kuului muutakin. Äitini täytti pyöreitä vuosia ja yhtenä sunnuntaina ajoimme täältä Kellikseltä reilussa kahdessa tunnissa Raisioon Krookilan kotiseutumuseoon, jossa äiti juhli jälkeläistensä kanssa (läsnä olivat hänen lapsensa, lapsenlapsensa ja lapsenlapsenlapsensa vanhimman poikani perhettä lukuunottamatta) pitopöydässä.

Krookilasta ajoin Turun Kaupunginsairaalaan, jossa isäni oli. Hän oli halunnut nähdä "entisen perheensä" tänä juhlapäivänä, koskei voinut itse osallistua tapahtumaan paikan päällä. Illalla ajoimme takaisin Kellokoskelle.

Seuraavana tiistaina pakattiin auto täyteen varavaatteita ja muu perhe lähti mummolaan jättäen minut täyteen rauhaan. Sikäli kätevää, ettei tarvinnut nyt tuntea edes muodollista huonoa omaatuntoa?

Saman viikon lauantaina olin lähdössä hakemaan perhettä kotiin mummolasta, kun äiti soitti Turusta: isä oli juuri kuollut.

Juuret

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Ihminen on sitä, mitä syö? Muulloinkin kun jouluna.

Itse synnyin vuoden 1955 loppupuolella. Laskettu aika oli seuraavana vuonna, mutta tässä kohtaa pidin kiirettä. Se kiire onkin sitten kostautunut, kun olen ollut omassa ikäluokassani aina se (lähes) nuorin ja tomppelein. Koulussakin tuntui, että opin aina vasta seuraavana vuonna edellisen vuoden asiat.

Synnyin Lääniinsairaalassa. Turussa on aste-ero syntyä Heidekenillä tai Lääninsairaalassa. Kaikki oikeat turkulaiset syntyivät Heidekenillä. Mitähän siitä pitäisi sitten ajatella, että Heidekenikin aikanaan lakkautettiin ison porun säestämänä ja kaikki synnytykset ohjattiin lopulta Lääninsairaalaan. (Oikeasti siis TYKS:iin, millä nimellä po. sairaala tietysti nykyään tunnetaan.)

Syntymäpaikastani huolimatta (vai juuri sen takia!) tunnen itseni nimenomaan turkulaiseksi, paljasjalaksi. Asuimme ensi vuoteni  Stålarminkadulla, mutta jo v. 1957 muutimme Kurjenkaivonkentän huimaan 9-kerroksiseen kivitaloon. Seinästä irrotettavan kiven heiton päähän Tuomiokirkosta. Voiko turkulaisempaa olla? Asua täl puol jokke?

Vai pitäisikö sittenkin ajatella sitä, että molemmat vanhempani ovat pesunkestäviä helsinkiläisiä Töölön suunnalta? Ovatko heidän tuomansa perinteet, kulttuuri ja katsantokannat helsinkiläisiä ja näitä he sitten siirsivät lapsilleen? Ja jos tälle tielle lähtee, monenteenko sukupolveen saa pysähtyä?

Ehkä olemme cocktaileja kaikki? Paitsi ne viidennen polven -friikit, jotka yhä asuvat samoilla asuinsijoilla kuin esivanhempansa.

Oma identiteettini on siis kuitenkin kaupunkilainen ja kaupungeista nimenomaan turkulainen. Yhtään ei haittaa, että en ole reiluun kolmeenkymmeneen vuoteen asunut Turussa, enkä edes käy siellä kuin pari kertaa vuodessa.

Kotona ei luonnollisista syistä puhuttu Turun murretta, mutta kun nyt sitä kuulen, tuntuu kotoisalta. Löydän jopa jonkinlaista intonaatiota itsestäni Turussa ollessani, vaikka se arkielämässä dumppautuukin jonnekin.

Kotona harrastettiin muun muassa kirjallisuutta, teatteria ja elokuvaa. Huomaan kantavani niitä mukanani. Ja kannan mukanani kaupunkilaisen sielua, sielua joka nauttii kaupungin äänistä ja tuoksuista. Kaupungin ideasta.