torstai 31. maaliskuuta 2016

Niukkis: The Kymysys



keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Mikä on  nykyajan suurin ongelma?

Kysymys sinänsä on absurdi ja irrationaalinen ja kaikkea muutakin epäilyttävää ja mahdotonta. Mutta yhtä mahdollista on siihen myös vastata. Tällaistahan tämä nykyinen elämänmeno on. Teen mitä minua huvittaa.

Minulla on mielipide, mutta en kuitenkaan väitä sen olevan sen oleellisempi tai oikeampi kuin kenenkään muunkaan mielipide. Niin korskea en sentään ole. Mutta kääntäen: minulla on oikeus tähän omaan mielipiteeseeni.

Elämysshoppailu, kivanhaku ja lintuparvimainen luovuus ovat nousseet elämänarvoiksi ja ohjenuoriksi. Elämän räätälöinti ja yksilöllisyyden ihannointi on mennyt siihen pisteeseen, että käsitys yhteisöllisyydestä on hämärtynyt ja liudennut monessa tapauksessa jo lähes täysin. Yksilöllisyydessä ja vastavirtaan soutamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa an sich, mutta kun siitä tulee elämän pohja kaiken muun todellisuuden teflonmaisella kieltämisellä ja hylkimisellä, ollaan hukantiellä.

Me uskomme vielä nyt yhtenäiseen kulttuuriin ja perinteeseen Suomessa, mutta ei mene pitkiä aikoja eteenpäin, kun tilanne ei aidosti ole niin. Ihmisillä on oma yksilöllinen historiansa, identiteettinsä, käsityksensä ja toimintatapansa, joilla ei olekaan enää kuin marginaalisesti yhteneviä piirteitä naapurien kanssa. Suomalaiset, Suomi ja suomalaisuus tulevat pirstoutumaan lähitulevaisuudessa. Siihen tarvitaan vain yksi miesmuisti.

Ajatusleikin tasolla voisi pohtia, mihin se sitten johtaa, kun yhteinen pohja puuttuu meiltä oikeasti...

Edes peruskoulu ankkurina ja majakkana ei voi estää tätä muutoin vallalla olevaa kehityskulkua.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Turun OKL - Suuren isän varjo



maanantai 11. tammikuuta 2010

Isä oli jossakin määrin ylipainoinen - olen tässä suhteessa yrittänyt täyttää hänen talvisaapaansa parhaan kykyni mukaan ja olen mielestäni asiassa myös riittävässä mitassa onnistunut.

Muuta muutoin? Urakka on kovin suuri. Ennen siirtymistään varsinaiseen aikuisiän elämänuraansa ja Turkuun, isä ehti Helsingissä käydä partiolaisena jokseenkin kaikki tasot läpi, hiippailla nimettömissä avustajan rooleissa lukuisissa Suomalaisen Oopperan produktioissa, käydä opiskelemassa vastaperustetun Teatterikoulun ensimmäisellä vuosikurssilla (tovereinaan mm. sellaiset Thalian nimet kuin Aino Mantsas, Hilkka Kinnunen, Mauri Jaakkola, Matti Tapio, Ritva Arvelo, Marja Korhonen, Rauni Ikäheimo, Pia Hattara tai Tarmo Manni...), liittyä Ylioppilasteatteriin ja toimia siellä sekä näyttelijänä, ohjaajana että johtajana, opiskella Suomen Puheopistossa ja valmistua logonomiksi sekä kuulua sittemmin itsekin Puheopiston opettajakuntaan, toimia Ylioppilaiden kulttuuritoimikunnassa ja useita vuosia Uudenmaan Nuorisoseurain toiminnanjohtajana ja kierrellä ohjaamassa näytelmiä lukuisissa nuorisoseuroissa (myös Tuusulassa).

Sitten hänet lopulta valittiin Turun va. opettajakorkeakoulun suullisen esitystaidon lehtorin virkaan, josta hän aikanaan jäi eläkkeelle tiemmä pisimpään puheopin lehtorina toimineena.


Dilemma syntyi, kun minä pääsin sisään samaiseen opettajainvalmistuslaitokseen, muutamia päiviä myöhemmin muita opiskelutovereitani. Minä en ollut minä, minä olin Otro Kontturin poika. Tunsin sen itse ja joissain määrin olin tuntevinani sen paineena ympärilläni.

Jo kouluaikana oli ollut hieman vaivaannuttavaa, kun jotkut opettajat olivat kysyneet, olenko Otron poika. Tilanteesta selvisi toki valehtelemalla, mutta omat ongelmansa siitäkin syntyy sielulle. Isoa sherlockholmes'maisuutta ei tarvinnut kurssikavereidenkaan osoittaa, kun he aivan oikein päättelivät sukulaisuussuhteen. Asiaa saattoi jopa hieman helpottaa se, että isä tuolloin tällöin kyyditsi minut Nummenpakalle Volvo Amazonillaan.

Isän luennot olivat parhaimmillaan ratkihauskoja, hän veti ne vauhtiin päästessään stand up -tyylisesti. Ja mikä ettei, olihan se nimenomaan hänen aineensa. Itse en voinut niistä kuitenkaan nauttia sellaisenaan, vaan jouduin suodattamaan kaiken omien suotimieni läpi. Arvostelemaan, vähättelemään, dumppaamaan.

Naurettavaahan se oli, mutta kukapa olisi naurettavampi kuin rujonlaiha kahdeksantoistavuotias?

Toisaalta minulla ei ole vertailupohjaa itseäni enempää. Oliko minun vaikea hyväksyä isää, koska hän oli isä, vai koska hän oli aina jotakin muuta? Turkuun muutto ja viran saaminen kun eivät hänen tahtiaan hillinneet, päinvastoin. Lehtoriuutensa ohella hän opetti kauppakorkeakoulussa, sairaanhoito-oppilaitoksessa ja työväenopistossa. Hän kulki ympäri Suomea opettamassa kokoustekniikkaa ja puhetaitoa. Hän teki radio-ohjelmia ja avusti sanomalehtiä. Hän kirjoitti ja ohjasi vastaperustettuun Turun Pieni Teatteri -nimiseen revyyteatteriin. Hän oli tekemässä Lukutunnin kirja -sarjaa. Hän oli Turun Aleksis Kivi -kerhon hallituksessa ja ammattiyhdistystoiminnassa Turun TVK:n puheenjohtajana. Hän oli Turun Teatterikerhossa puheenjohtajana ja mukana perustamassa Samppalinnan kesäteatteria.

Tätä rataa. Jos jostakin olen oman isänmallini saanut, niin se oli lapsuudenkodistani. Tai juuri päinvastoin.

Isä ei ollut läsnä ja kun oli, oli hän usein väsymyksestä uupunut ja ärtyisä tai kirjoitti matkakirjoituskoneellaan yöt läpensä. Hyvin opettavaista. Sitäkin muistorikkaampia olivat hetket, kun hän innostui tekemään meille lapsille korttitemppuja tai riisisuklaata tai naksauttamaan nenäänsä.

Ehkä hänen kohtaamisensa yhteisessä opinahjossamme oli siksikin vaikeaa? Vaikeaa olla siksi se, kuka muuten olin. Tai olisin ollut? En oikeastaan saanut koskaan selville, millainen olisin ollut opiskelijana.

Toki homma toimii myös toisin päin. Arveluttiko, nolostuttiko, asettiko se paineita isälle, että hänen tontillaan, hänen työmaallaan lorvi toinen Kontturi?

Joka tapauksessa; oli ikävää, että isä ei ehtinyt nähdä
Niukkuuden pedagogiikka -kirjaa valmiina. Uskoisin, että hän olisi nauttinut sen joistakin kohdista. Jos kohta arvioitavaakin olisi voinut olla

tiistai 29. maaliskuuta 2016

KIRJAN SYNTY 8: Vihdoin pois käsistä!



keskiviikko 6. tammikuuta 2010

Muutamista luppopäivistä huolimatta (tai niiden takia?) aikatauluni lopulta päti. Käsikirjoitus valmistui läpikirjoitettuna 29. heinäkuuta. Olin käynyt jokaisen luvun jokaisen sanan läpi. Lopulta aikaa jäi jopa niin, että luin ja korjasin vielä korjatunkin tekstin eräiltä osin uuteen kuosiin. Vaikka olinkin aika kyllästynyt tekstiini, tunsin hienoista tyytyväisyyttä: käsittääkseni tulos oli parempi kuin kuukautta aiemmin.

30. heinäkuuta postitin uuden version kustantamoon:

Hei!

Olen käynyt heinäkuun aikana läpi koko käsikirjoitukseni kirjoittamalla sen uudelleen läpi puoleentoista kertaan. Samalla tuli sekoitettua perhe-elämä myös...

Muutin osan otsikoista yksinkertaisemmiksi, siirsin joitakin kappaleita yhteen eri luvuista ja koetin ylipäänsä tehdä tekstistä helpommin aukeavan ja sitä kautta lukijaystävällisemmän lisäämällä niihin lauseenjäseniä tai kirjoittamalla ne kokonaan uuteen kuosiin. Kovin monta yksittäistä kappaletta tuskin jäi täysin entiselleen? Olen tehnyt myös sekä poistoja että lisäyksiä.

Kirjoittaessani käsikirjoitusta läpi pohdin esittämiäsi korjausnäkökantoja. Mietin samalla kuitenkin myös sitä "omaa ääntäni" ja kirjoitustyyliäni sekä koko kirjan perusideaa. Tämä ei ole kaunokirjallinen teos, mutta se ei ole myöskään mikään tutkielma tai väitöskirja, joka pohjautuisi runsaisiin kirjallisiin lähteisiin. Alkuperäinen ajatus oli "perusopettajan puheenvuoro".

Uudelleenkin kirjoittaessani pidin kiinni omasta tyylistäni ja esittämistavastani (jollakin lailla ymmärsin myös sen olleen yksi syy miksi käsikirjoitukseni herätti mielenkiintoa?), jotta se olisi läpi kirjan mitenkään yhteneväinen. Kirjoittaessani ja lukiessani havaitsin, että siihen kuuluu kyllä keinona esim. ne yksilauseiset kappaleet sekä retoriset (tai todelliset) kysymykset. (Ne eivät ole luullakseni kuitenkaan ainoat keinoni...!) Ne ovat siis tyylikeinoja läpi tekstin ja uskoisin lukijan "ostavan" sen, jos kirjan kokonaisuus muuten kantaa.

Olen kuitenkin kirjoitusprosessin edetessä jonkin verran poistanut kumpiakin, muunnellut niitä ja jossakin määrin vastaillutkin omiin kysymyksiini niitä seuraavassa tekstissä.

Kirjan ytimessä on kuitenkin se ajatus, että myös opettajan pitää ajatella omilla aivoillaan eikä ottaa vastaan sellaisenaan sulattelematta toisten ajatuksia! Siis vaikka "Niukkuuden pedagogiikassa" on minusta ideaa, hyväksyn ilman muuta sen, että joku muu ajattelee samoista asioista täysin toisella tavalla.

Kuten aiemmin jo sanottu, olen jonkin verran siirrellyt kappaleita toisiin lukuihin yms., mutta sikäli kuin ajatusta on ollut mielestäni tarpeen kehitellä toisessa yhteydessä eteenpäin, olen maininnut sen uudelleen. Kaikki liittyy kaikkeen!

Tässä siis omia tausta-ajatuksiani kirjoitusprosessin takaa.


sähköttää

Jyri Koo

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Turun OKL - eräänlaista elämää



tiistai 5. tammikuuta 2010

Oikeasti minusta piti tulla lakimies. Elämäni suunnan näytti jo 1960-luvulla Perry Mason -niminen miekkonen, joka ratkoi ällistyttävällä älyllä ja ylimielisesti hymähdellen rikoksia oikeussalissa. Sittemmin minulle paljastui, että kaikki mitä televisiossa esitetään, ei olekaan välttämättä kirjaimellisesti totta, mutta uskoni Masoniin ja oikeusjärjestelmään säilyi silti horjumattomana.

Äiti osti minulle oikeustieteellisen pääsykoekirjat ylioppilaskeväänäni. Kävin pari valmistavaa kurssia, yhden Turussa ja yhden Helsingissä. Ja pyrin sitten lopulta tiedekuntaan. Suunnitelma oli aukoton. Paitsi että minua ei huolittu opiskelemaan lakia. Pääsyni ei ollut edes hilkulla, vaan jäin ihan selvästi valitsematta.

Toinen, ehkä 1970-luvulla syntynyt intohimoni oli teologia. Varasuunnitelmana olin päättänyt pyrkiytyä sitä opiskelemaan, jos oikeustiede jostakin syystä ei toteutuisikaan. Lisätäkseni (tarpeettomasti) vaikeuskerrointa päätin pyrkiä samantien kertakaikkiaan Åbo Akademi'in sitä opiskelemaan tavoitteenani oleminen syksyllä Teologiska fakulteten'nin iloisessa opiskelijajoukossa. Matka tyssääntyi jo kielikokeessa. Hivuttavinta oli se, olin kirjoittanut ainoan ylioppilaslaudaturini kautta aikain juuri ruotsista!

Kaksi uraa menetettynä, ennen kuin elämä oli kohdallani edes kunnolla alkanut!

"
Niukkuuden pedagogiikka" -kirjani Kiitokset-osiossa kertomani juttu on pääpiirteissään tosi. Valmistautuessani oikeustieteelliseen menoon, kysäisi isä, että tuoko hän minulle hakupaperit opekorkeaan. Ynisin jotakin vastaukseksi, paperit tuotiin ja vietiin ja lähdin kiertelemään junalla Suomea.

Yhtäkkiä pääsinkin joltakin varasijalta hakemaan pääsykokeisiin. Koe ei mennyt suoraan opettajainkoulutuksen jälkipolville säilytettyyn historiaan. Pisteeni eivät itse asiassa riittäneet edes sisällepääsyyn. Siinä meni kolmas urani.

Vaan elämä heittelee. Koulut alkoivat syksyllä ja olin ilman opiskelupaikkaa. Muun tekemisen puutteessa ilmoittauduin autokouluun, ja puhelin soi heti perään: olin noussut jostakin varasijojen pohjamudista yhtäkkiä pinnalle ja voisin ilmoittautua seuraavana aamuna Nummenpakalle opiskelemaan muun vuosikurssin kanssa.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Vieläkö puuttuu?



maanantai 4. tammikuuta 2010

Niukkuuden pedagogiikka - Perusasioiden opettamisen puolesta

(Klikkaa kokeeksi tuosta alapuolelta:)

https://www.ps-kustannus.fi/kampanja/tuote/Jyri_Kontturi/Niukkuuden_pedagogiikka/403030800.html


Uno Cygnaeuksen viitoittamalla tiellä: jotakin uutta, jotakin vanhaa, jotakin sinistä ja jotakin lainattua...