tiistai 1. joulukuuta 2009
Kirjan idea syntyi (ehkä?)
kuusi-seitsemän vuotta sitten. Alku oli enemmänkin vitsi kuin mikään syvälle
luotaava opetusoppi. No jaa. Itse asiassa tämä loppukin taitaa olla enemmän
vitsi kuin...
Joka tapauksessa vuosien hämmennyksen jälkeen sain rustattua yhden lauseen. Aika epämääräisen ja sitä rataa, mutta kuitenkin suunnilleen sisällöltään tämänkaltaisen:
Joka tapauksessa vuosien hämmennyksen jälkeen sain rustattua yhden lauseen. Aika epämääräisen ja sitä rataa, mutta kuitenkin suunnilleen sisällöltään tämänkaltaisen:
"Kun lapset ovat täynnä kaikkia
niitä
mahtavia elämyksiä ja kokemuksia
(, joita me isät ja äidit -tottakai!-
haluamme lapsillemme tarjota),
niin millä me sitten koulussa pystymme
siihen vastaamaan?
EMME MILLÄÄN!"
Tarkkaan
ottaen tuossa ei tainnutkaan olla vain yksi lause?
Yhtä kaikki, kirjasin tuon ajatuksen lopulta paperille ja enää kirjasta puuttui 175 sivua tekstiä.
Puhuin ideastani, lauseesta, seinänaapurilleni Ovaskaisen Jussille, joka vaihtoi pihalla autoon renkaita. Juttelimme aina silloin tällöin niitä näitä maan ja ylemmän ilmakehän väliltä. Jussi oli, paitsi naapuri, niin myös Radio Novan tuottaja ja hän tarttui tähän ideaan ylipäänsä ja lupasi, että jos joskus kirjoitan siitä kirjan, niin hän hommaa haastattelun radioon.
Viidentoista minuutin julkisuus! Kukapa sitä voisi vastustaa?
Aloitin kirjoittamisen hahmottelemalla luvut paikoilleen ja naputtelemalla aloituslauseita sinne tänne. Sekä miettimällä aforismeja. Tietenkin.
Mutta mutta. Sitten tuli tärkeämpääkin tekemistä. Perheeseen syntyi kolmas lapsi ja syntyi neljäs lapsi ja tämä kotopiiri ohitti ilman muuta tällaiset muut pyrinnöt. Niinpä "Niukkis" sitten hautautui sellaisen uuden keksinnön kuin tietokone uumeniin.
Kesällä 2008, muun tekemisen puutteessä, klikkasin ikonin auki heinäkuisenä yönä ja mietin, että tuokin jäi silloin kesken. Aika tuttu tunne tässä elämässä? Huvikseni lukaisin luvuntynkiä ja naputtelin hiukan täydennyksiä ja eikös vain tekstiä alkanut taas tulla. Humalluin taidostani; siis siitä, että teksti oli osin asiallisen näköistä. Pakinoita olin kirjoittanut jo satamäärin, mutta tämä näytti asialliselta!
Kiinnostava havainto. Ja jokseenkin odottamaton...
Saatuani tekstin kuosiin ja arkit ojennukseen lähetin tulosteeni kustantajalle. Aikaa kului ja vettä virtasi Tuusulanjoessa entiseen tahtiin ja tulihan vastaus lopulta kiirehtimättäkin.
"Kiitämme kustantamoamme kohtaan osoitetusta luottamuksesta, mutta valitettavasti käsikirjoituksesi ei sovi ohjelmaamme." Näitähän on nähty. Lupaavilla kirjailijanaluilla on näitä monistettuja kirjeitä kultaraamein kehystettyinä satamäärin makuuhuoneiden seinillä ympäri Suomea. Tai ainakin minulla on.
Yhtä kaikki, kirjasin tuon ajatuksen lopulta paperille ja enää kirjasta puuttui 175 sivua tekstiä.
Puhuin ideastani, lauseesta, seinänaapurilleni Ovaskaisen Jussille, joka vaihtoi pihalla autoon renkaita. Juttelimme aina silloin tällöin niitä näitä maan ja ylemmän ilmakehän väliltä. Jussi oli, paitsi naapuri, niin myös Radio Novan tuottaja ja hän tarttui tähän ideaan ylipäänsä ja lupasi, että jos joskus kirjoitan siitä kirjan, niin hän hommaa haastattelun radioon.
Viidentoista minuutin julkisuus! Kukapa sitä voisi vastustaa?
Aloitin kirjoittamisen hahmottelemalla luvut paikoilleen ja naputtelemalla aloituslauseita sinne tänne. Sekä miettimällä aforismeja. Tietenkin.
Mutta mutta. Sitten tuli tärkeämpääkin tekemistä. Perheeseen syntyi kolmas lapsi ja syntyi neljäs lapsi ja tämä kotopiiri ohitti ilman muuta tällaiset muut pyrinnöt. Niinpä "Niukkis" sitten hautautui sellaisen uuden keksinnön kuin tietokone uumeniin.
Kesällä 2008, muun tekemisen puutteessä, klikkasin ikonin auki heinäkuisenä yönä ja mietin, että tuokin jäi silloin kesken. Aika tuttu tunne tässä elämässä? Huvikseni lukaisin luvuntynkiä ja naputtelin hiukan täydennyksiä ja eikös vain tekstiä alkanut taas tulla. Humalluin taidostani; siis siitä, että teksti oli osin asiallisen näköistä. Pakinoita olin kirjoittanut jo satamäärin, mutta tämä näytti asialliselta!
Kiinnostava havainto. Ja jokseenkin odottamaton...
Saatuani tekstin kuosiin ja arkit ojennukseen lähetin tulosteeni kustantajalle. Aikaa kului ja vettä virtasi Tuusulanjoessa entiseen tahtiin ja tulihan vastaus lopulta kiirehtimättäkin.
"Kiitämme kustantamoamme kohtaan osoitetusta luottamuksesta, mutta valitettavasti käsikirjoituksesi ei sovi ohjelmaamme." Näitähän on nähty. Lupaavilla kirjailijanaluilla on näitä monistettuja kirjeitä kultaraamein kehystettyinä satamäärin makuuhuoneiden seinillä ympäri Suomea. Tai ainakin minulla on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti