maanantai 4. tammikuuta 2010
Jonkinlainen
dead line oli määritelty elokuun alkuun, kun kustantamon väki palailisi
lomiltaan. Annoin siis itselleni aikaa työstää kirjaa heinäkuun loppuun.
Luettuani tekstin hiukan kursorisesti mutta kuitenkin läpi, totesin siinä olevan pulmia. Tai täydennettävää ja paranneltavaa kuitenkin. Koska lukuja oli reilut kaksikymmentä, päättelin luku/vuorokausi -tahdin olevan sopiva.
Aloin ylläpitää sitä. Luin iltaisin vanhan pohjatekstini ja kirjoittelin muistiinpanoja, tein yliviivauksia ja sananviilauksia, vedin lenkkejä lauseiden ympärille ja siirtelin niitä kynänvedoilla paikasta toiseen sekä kirjoitin kokonaan uusia lauseita ja kappaleita. Kymmeniä tunteja kulutin iltaisin kunkin luvun tietolähteiden etsimiseen, varmisteluun ja valitsemiseen.
Aamupäivällä kirjoitin sitten tekstin kokonaan läpi tehden nämä uudistustyöni. Tauon jälkeen kävin taas käsiksi seuraavaan lukuun, jota työstin käsipelillä usein seuraavaan aamuyöhön saakka.
Ympärilläni oli tietysti se kuitenkin tärkein: oma perheeni, viisi muuta persoonaa minun lisäkseni. Minun onnekseni vaimoni oli tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa ja luvannut huoltaa perhettä koko tämän ajan, kun minä nojailin taiteellisesti poskeeni ja huokailin luomisen tuskaani.
Ruokahalu kasvoi syödessä ja urakka tuntui vain kasvavan ja kasvavan. Pysyin kuitenkin jotakuinkin hahmottelemassani aikataulussa, ja työ edistyi koko ajan.
Toki heinäkuuhun kuului muutakin. Äitini täytti pyöreitä vuosia ja yhtenä sunnuntaina ajoimme täältä Kellikseltä reilussa kahdessa tunnissa Raisioon Krookilan kotiseutumuseoon, jossa äiti juhli jälkeläistensä kanssa (läsnä olivat hänen lapsensa, lapsenlapsensa ja lapsenlapsenlapsensa vanhimman poikani perhettä lukuunottamatta) pitopöydässä.
Krookilasta ajoin Turun Kaupunginsairaalaan, jossa isäni oli. Hän oli halunnut nähdä "entisen perheensä" tänä juhlapäivänä, koskei voinut itse osallistua tapahtumaan paikan päällä. Illalla ajoimme takaisin Kellokoskelle.
Seuraavana tiistaina pakattiin auto täyteen varavaatteita ja muu perhe lähti mummolaan jättäen minut täyteen rauhaan. Sikäli kätevää, ettei tarvinnut nyt tuntea edes muodollista huonoa omaatuntoa?
Saman viikon lauantaina olin lähdössä hakemaan perhettä kotiin mummolasta, kun äiti soitti Turusta: isä oli juuri kuollut.
Luettuani tekstin hiukan kursorisesti mutta kuitenkin läpi, totesin siinä olevan pulmia. Tai täydennettävää ja paranneltavaa kuitenkin. Koska lukuja oli reilut kaksikymmentä, päättelin luku/vuorokausi -tahdin olevan sopiva.
Aloin ylläpitää sitä. Luin iltaisin vanhan pohjatekstini ja kirjoittelin muistiinpanoja, tein yliviivauksia ja sananviilauksia, vedin lenkkejä lauseiden ympärille ja siirtelin niitä kynänvedoilla paikasta toiseen sekä kirjoitin kokonaan uusia lauseita ja kappaleita. Kymmeniä tunteja kulutin iltaisin kunkin luvun tietolähteiden etsimiseen, varmisteluun ja valitsemiseen.
Aamupäivällä kirjoitin sitten tekstin kokonaan läpi tehden nämä uudistustyöni. Tauon jälkeen kävin taas käsiksi seuraavaan lukuun, jota työstin käsipelillä usein seuraavaan aamuyöhön saakka.
Ympärilläni oli tietysti se kuitenkin tärkein: oma perheeni, viisi muuta persoonaa minun lisäkseni. Minun onnekseni vaimoni oli tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa ja luvannut huoltaa perhettä koko tämän ajan, kun minä nojailin taiteellisesti poskeeni ja huokailin luomisen tuskaani.
Ruokahalu kasvoi syödessä ja urakka tuntui vain kasvavan ja kasvavan. Pysyin kuitenkin jotakuinkin hahmottelemassani aikataulussa, ja työ edistyi koko ajan.
Toki heinäkuuhun kuului muutakin. Äitini täytti pyöreitä vuosia ja yhtenä sunnuntaina ajoimme täältä Kellikseltä reilussa kahdessa tunnissa Raisioon Krookilan kotiseutumuseoon, jossa äiti juhli jälkeläistensä kanssa (läsnä olivat hänen lapsensa, lapsenlapsensa ja lapsenlapsenlapsensa vanhimman poikani perhettä lukuunottamatta) pitopöydässä.
Krookilasta ajoin Turun Kaupunginsairaalaan, jossa isäni oli. Hän oli halunnut nähdä "entisen perheensä" tänä juhlapäivänä, koskei voinut itse osallistua tapahtumaan paikan päällä. Illalla ajoimme takaisin Kellokoskelle.
Seuraavana tiistaina pakattiin auto täyteen varavaatteita ja muu perhe lähti mummolaan jättäen minut täyteen rauhaan. Sikäli kätevää, ettei tarvinnut nyt tuntea edes muodollista huonoa omaatuntoa?
Saman viikon lauantaina olin lähdössä hakemaan perhettä kotiin mummolasta, kun äiti soitti Turusta: isä oli juuri kuollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti