tiistai 5. tammikuuta 2010
Oikeasti
minusta piti tulla lakimies. Elämäni suunnan näytti jo 1960-luvulla Perry
Mason -niminen miekkonen, joka ratkoi ällistyttävällä älyllä ja
ylimielisesti hymähdellen rikoksia oikeussalissa. Sittemmin minulle paljastui,
että kaikki mitä televisiossa esitetään, ei olekaan välttämättä
kirjaimellisesti totta, mutta uskoni Masoniin ja oikeusjärjestelmään säilyi
silti horjumattomana.
Äiti osti minulle oikeustieteellisen pääsykoekirjat ylioppilaskeväänäni. Kävin pari valmistavaa kurssia, yhden Turussa ja yhden Helsingissä. Ja pyrin sitten lopulta tiedekuntaan. Suunnitelma oli aukoton. Paitsi että minua ei huolittu opiskelemaan lakia. Pääsyni ei ollut edes hilkulla, vaan jäin ihan selvästi valitsematta.
Toinen, ehkä 1970-luvulla syntynyt intohimoni oli teologia. Varasuunnitelmana olin päättänyt pyrkiytyä sitä opiskelemaan, jos oikeustiede jostakin syystä ei toteutuisikaan. Lisätäkseni (tarpeettomasti) vaikeuskerrointa päätin pyrkiä samantien kertakaikkiaan Åbo Akademi'in sitä opiskelemaan tavoitteenani oleminen syksyllä Teologiska fakulteten'nin iloisessa opiskelijajoukossa. Matka tyssääntyi jo kielikokeessa. Hivuttavinta oli se, olin kirjoittanut ainoan ylioppilaslaudaturini kautta aikain juuri ruotsista!
Kaksi uraa menetettynä, ennen kuin elämä oli kohdallani edes kunnolla alkanut!
"Niukkuuden pedagogiikka" -kirjani Kiitokset-osiossa kertomani juttu on pääpiirteissään tosi. Valmistautuessani oikeustieteelliseen menoon, kysäisi isä, että tuoko hän minulle hakupaperit opekorkeaan. Ynisin jotakin vastaukseksi, paperit tuotiin ja vietiin ja lähdin kiertelemään junalla Suomea.
Yhtäkkiä pääsinkin joltakin varasijalta hakemaan pääsykokeisiin. Koe ei mennyt suoraan opettajainkoulutuksen jälkipolville säilytettyyn historiaan. Pisteeni eivät itse asiassa riittäneet edes sisällepääsyyn. Siinä meni kolmas urani.
Vaan elämä heittelee. Koulut alkoivat syksyllä ja olin ilman opiskelupaikkaa. Muun tekemisen puutteessa ilmoittauduin autokouluun, ja puhelin soi heti perään: olin noussut jostakin varasijojen pohjamudista yhtäkkiä pinnalle ja voisin ilmoittautua seuraavana aamuna Nummenpakalle opiskelemaan muun vuosikurssin kanssa.
Äiti osti minulle oikeustieteellisen pääsykoekirjat ylioppilaskeväänäni. Kävin pari valmistavaa kurssia, yhden Turussa ja yhden Helsingissä. Ja pyrin sitten lopulta tiedekuntaan. Suunnitelma oli aukoton. Paitsi että minua ei huolittu opiskelemaan lakia. Pääsyni ei ollut edes hilkulla, vaan jäin ihan selvästi valitsematta.
Toinen, ehkä 1970-luvulla syntynyt intohimoni oli teologia. Varasuunnitelmana olin päättänyt pyrkiytyä sitä opiskelemaan, jos oikeustiede jostakin syystä ei toteutuisikaan. Lisätäkseni (tarpeettomasti) vaikeuskerrointa päätin pyrkiä samantien kertakaikkiaan Åbo Akademi'in sitä opiskelemaan tavoitteenani oleminen syksyllä Teologiska fakulteten'nin iloisessa opiskelijajoukossa. Matka tyssääntyi jo kielikokeessa. Hivuttavinta oli se, olin kirjoittanut ainoan ylioppilaslaudaturini kautta aikain juuri ruotsista!
Kaksi uraa menetettynä, ennen kuin elämä oli kohdallani edes kunnolla alkanut!
"Niukkuuden pedagogiikka" -kirjani Kiitokset-osiossa kertomani juttu on pääpiirteissään tosi. Valmistautuessani oikeustieteelliseen menoon, kysäisi isä, että tuoko hän minulle hakupaperit opekorkeaan. Ynisin jotakin vastaukseksi, paperit tuotiin ja vietiin ja lähdin kiertelemään junalla Suomea.
Yhtäkkiä pääsinkin joltakin varasijalta hakemaan pääsykokeisiin. Koe ei mennyt suoraan opettajainkoulutuksen jälkipolville säilytettyyn historiaan. Pisteeni eivät itse asiassa riittäneet edes sisällepääsyyn. Siinä meni kolmas urani.
Vaan elämä heittelee. Koulut alkoivat syksyllä ja olin ilman opiskelupaikkaa. Muun tekemisen puutteessa ilmoittauduin autokouluun, ja puhelin soi heti perään: olin noussut jostakin varasijojen pohjamudista yhtäkkiä pinnalle ja voisin ilmoittautua seuraavana aamuna Nummenpakalle opiskelemaan muun vuosikurssin kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti