perjantai 4. joulukuuta 2009
Syksy 2008
alkoi kääntyä viimeiselle kahdestoistaosalleen, kun jostakin vastaani tuli PS-kustannus.
Olin lehteillyt mainitun kustantamon kirjoja jo vuosia sitten, kun tein
ensimmäistä versiota "Niukkuuden pedagogiikkaa". Meillä oli
opehuoneen kirjahyllyssä useita kustantamon niteitä koirankorville selattuina.
Silloin olin leikitellyt ajatuksella, että lähetänkin käsikirjoitukseni PS-kustantamoon.
Asia oli kuitenkin unohtunut.
Nyt se
palautui mieleeni ja päähän aiemmin syksyllä osuneesta kirjebumerangista jotakuinkin
toipuneena ryhdyin uudelleen ajattelemaan hylättynä nurkassa surkeasti
nyyhkyttävää käsikirjoitustani. Mitä se maksaa, jos lähettäisin kyhäelmäni myös
tuonne kustantamoon. Vääntelin ja kääntelin asiaa melkein viisi sekuntia
mielessäni ja painin itseni kanssa. Itsetuntoni kanssa? Kuinka monta iskua
kaudessa ihminen kestää?
Ja eikun
lähettämään.
Kohtuullisen
pian ennen joulua tulikin kustantamon pomolta vastaus: "Tämä ei oikein sovi
linjaamme..." Kuinkas muuten! "Mutta se kiinnostaa silti..."
Joulu tuli
etuajassa. Kässärini herätti kiinnostusta. Se on kirjoittajalle sykähdyttävä
signaali. Vaikka olinkin ensisijaisesti kirjoittanut "Niukkuuden
pedagogiikkaa" vain itselleni, olin kuitenkin salasssa kaivannut pään
silitystä ja ehkä siankorvaa järsittäväkseni. Joku muukin näkee tekstissäni
joitakin salattuja mahdollisuuksia!
Sitten ei
kustantamosta kuulunutkaan enää mitään. Aikoihin. Vuosi vaihtui ja vaihtui
muotikin.
Mediassa
alettiin taas puhua kustantamojen ahdingosta, tietokirjallisuuden alasajosta,
lakkautuksista ja lomautuksista ja sisälläni aika ajoin asuva realisti alkoi
aavistella, mihin tämä kaikki johtaisi minun käsikirjoitukseni kohdalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti