torstai 9. kesäkuuta 2011
10
Jokapäiväinen leipämme
On vaikea keksiä mitään työpaikkaa, missä leipääntyminen ei vaanisi ja missä se ei olisi myös kohtalokasta. Työstä pitäisi löytää mielenkiinto ja työhön pitäisi tuntea intohimoa. Kun tämä katoaa, katoaa arjelta pohja ja edessä on tappavan pitkä matka vanhuuteen.
Kyse voi olla yhtä lailla niin muurarista kuin junankuljettajastakin, mutta johduin tätä ajatusta pohtimaan, koska näin kesällä on aikaa istuskella leikkipuistojen penkeillä. Puistoissa on meitä huoltajia, perhepäivähoitajia ja välillä kokonaisia päiväkotiryhmiäkin. Ilmassa lentää pakollisia varoituksia, kieltoja ja uhkailuja. Kasvoille kohoaa hymy, joka sammuu samalla hetkellä, kun lapsi poistuu. Ja tätä rataa. Näitä samanlaisia päiviä on jo nähty ja niitä on leegio vielä edessä...
Opettajan työssä idealismin vähittäinen katoaminen ja kyynisyyden hiipiminen tilalle on todella varteenotettava uhkakuva. Tai enemmän kuin uhkakuva: se on äärimmäisen todennäköinen skenaario. Vahvalla ammattitaidolla ja rutiinilla pystyy kyllä tekemään ne pakolliset väsymyksen ja kyllästymisen tunnit, joita väistämättä lukuvuoden aikana tulee. Siksihän tässä alan ammattilaisia ollaan. Mutta jos jokainen päivä ja jokainen tunti on lopulta väkisin, vastentahtoisesti ja vain viran vuoksi puurtamista, on elämä aika karua ja lääkityksenkin tulee olla kohdillaan. Sellainen työpäivä on oman elämän henkistä itsemurhaa eikä ole totisesti myöskään koulun etu. Hmmm... oppilaista nyt puhumattakaan.
LEIPÄÄNTYMINEN ON VAARALLISTA JA VAARALLISINTA JUURI ITSELLE.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti