torstai 5. toukokuuta 2011
1
Kyky tuntea häpeää...
Me taantumuksen ja kaikkinaisen pysähtyneisyyden perikuvat huomaamme, että maailma on muuttunut kovin kummalliseksi paikaksi. Se ei ole enää niin siedettävä kuin se maailma, johon kotouduimme nuoruudessa tiedostavina vuosina. Todennäköisesti silloinkin senaikuisia oloja arvosteltiin ankaralla kädellä ja muisteltiin onnellisia sotavuosia?
Kaikkea ei kuitenkaan pitäisi heittää pesuveden mukana joka kerta viemäriin. Ei voi olla aina niin, että kaikki entinen on iankaikkisen pölyistä ja rikki, ja kaikki vanhat totuudet vanhenenevat, ja että vanhan kannattaminen olisi vääjäämättä vakava taantumuksen ja jämähtämisen merkki. Että perinteeseen uskominen on ennenaikainen aivokuolema.
Maan on väitetty kiertävän aurinkoa ja onpa joskus tuputettu totuutena, että yksi plus yksi on kaksi. Paitsi jos kysytään filosofeilta. Mutta ehkä ymmärrätte silti rautalankamallin pointin?
Puhutaan vapautumisesta ja vedotaan yksilöllisyyteen, kun ihmiset kulkevat sällimäisissä vetimissä päiväaikaan. Huudetaan yksilönvapauksia ja oikeuksia, kun käyttäydytään meluisasti ja juopotellaan ja liataan talonseinustat virtsalla ja räikeillä maaleilla. Piiloudutaan anonyymiuden taakse, kun isketään vyön alle ja vieläkin alemmas netin loputtomissa suonsilmäkkeissä. Ja käydään päälle ylimielisyyttään, ylivoimaisuuttaan, piittaamattomuuttaan, sekopäisyyttään... Uhreina lapsi, nainen, nuori, vanhus, vammainen, mies, satunnainen vastaantulija...
Silloin lähdetään liikkeelle ihmisestä, jolla on vahva minäkuva. Eikä hänellä muuta sitten olekaan.
Naulasin kuutisen vuotta sitten opettajainhuoneen kaappini oveen lapun, jossa luki:
KYKY TUNTEA HÄPEÄÄ ON KADONNUT.
Mallioppimisen ansiosta nuoret eivät tiedä, että on olemassa asioita, joita olisi syytä hävetä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti