Avautuminen

maanantai 14. marraskuuta 2011

Kirjoitin erään kirjani esipuheessa...no, myönnetään, yksi niitä kirjoja vain on, siis tämä Niukkis (tahi 'Pedis' tuttavien kesken; paino d-kirjaimella...). Joka tapauksessa, kirjoitin Niukkiksen esipuheessa jotakuinkin tähän tapaan: "Jos omakotitalon rakentaminen on kohtalaisen varma tie avioeroon, niin hyvänä kakkosena saattaa tulla kirjan kirjoittaminen." (s. 10: rivit 8-10)

Tämä yhdyslause sisälsi kätketyn viestin. (Mikäli sen lukee väärinpäin 45 kierrosta minuutissa, saattaa lukija saada kosmisen yhteyden.) Tai sanoisinko sisäpiirivitsin.

Ei järin railakasta vitsiä, mutta sellaisen kaskun nyt kumminkin, että kirjoituskesänä meillä oli kunnalta tontti ostettuna ja puolen metrin pino talobroshyyrejä olohuoneen lattialla. Erinäistenkin sattumusten takia itse rakentamisen makuun ei -Luojan kiitos- päästy toki tuona kesänä, eikä seuraavanakaan, mutta aie oli tukevasti ilmassa kuitenkin.

Selostamatta tässä sen koommin seikkaperäisesti niin rakentajayhtiön valitsemisproseduuria kuin rakentamisen aikana tapahtuneita kommelluksiakaan (niitähän voi jokainen lukea suomi24 -tyyppisiltä palstoilta sielunsa ja vähemmän hienostuneiden osiensa kyllyydestä), voidaan todeta, että eräs pohjois-pohjanmaalainen, tuhansia muuttovalmiita taloja rakentanut firma rakennutti meille määräajassa ja määrähintaan avaimet käteen -talon. Avaimet tulivat postin mukana itse asiassa käteen, ennen kuin edes aloituskuoppaa oli kaivettu, mistä saimme tietenkin aihetta muutamaankin koomiseen kaskuun.

Kun talo oli muutoin valmis, pidettiin lopputarkastus ja tehtiin asianomaisia reklamaatioita viitisentoista kappaletta. Näitä puutteita korjattiin joltisenkin asianmukaisella aikataululla seuraavien viikkojen ajan. Paitsi yläkerran vessan lamppua. Valaisimen (ja muut kalusteet) oli toimittanut varsin suuri ja tunnettu alan toimija, mutta tätä meidän vessan lamppua yhtiö ei saanut millään asialliseen kuntoon. Olisimme voineet ehkä itsekin käväistä lähikaupan polttimohyllyltä etsimässä moisen putken, mutta toisaalta tuntui, että kun ostaa ihka uuden talon ja ihka uuden valaisimen, niin miniminä voi pitää sitä, että lamppu toimii ensi kertaa käyttöön otettaessa. Snobistista saivartelua kenties, mutta tällaisia hemmoteltuja mammanpoikia me 2000-luvun urbaanit talonrakentajat nyt vain olemme.

Otin neljästi työpäällikköön asian tiimoilta yhteyttä. Hän oli oikein pätevä kaveri, joka joka kerta toimitti marinan aiheeni ao. keittiökalustefirmalle. En ollut missään vaiheessa elätellyt harhaluuloa, että meidän asiamme olisi heidän toimenpidelistansa kärjessä, mutta hiukan tämä hiiskumattomuuden politiikka kummastutti, koska tällaisiin nyansseihinhan maine juuri perustuu. Miten viimeisen päälle asiat hoidetaan. Tahi tässä tapauksessa jätettiin hoitamatta. Viimeisen päälle.

Viimeisimmän viestini jälkeen laittoi työnjohtaja minulle palautetta, että johan on kumma, hän laittaa viestin eteenpäin tämän varsin suuren ja tunnetun alan toimijan toimitusjohtajalle. Jokohan alkaa tapahtua?

Ja alkoi kyllä. Samana päivänä puhelin soi ja tuntia myöhemmin tuli asentaja rajanaapurikunnasta, irrotti valaisimen suojakalvon, otti vanhan lampun pois ja kiersi uuden tilalle ja -vot- tuli valkeus meidänkin ikkunattomaan yläkerran vessaamme.

Asentaja rupesi käärimään kamppeitaan kasaan yläkerran aulassa ja aloitti samalla parinkymmenen minuutin yksinpuhelun, jonka kärki kohdistui rakennusalaa ja sitä kautta hyvä veli -verkoston välityksellä koko Suomea ja Suomen talouden ydintä nävertävään virolaistyövoimaongelmaan. Jonkinlainen osinkosalaliitto murentaa jo viidessä vuodessa suomalaisen hyvinvoinnin ja amiksessa suomalaiset opiskelevat suoraan kortistoon. Ja meidän eläkkeitämme ei maksa kukaan.

Asentaja käveli portaat alakertaan ja aloitti tuulikaapissamme uuden teeman, jonka päälause kiersi ajatusta koulukiusaamisesta. Tässä tapauksessa koko pienen kyläkoulun opettajakunnan harjoittamasta yhteen oppilaaseen (hänen poikaansa) kohdistamasta koulukiusaamisesta.

Juttu sisälsi monia käänteitä, enemmän tahi vähemmän salaa nauhoitettuja puheluita sekä hyvä veli -verkoston, jonka ketju kattaa koko pienen kyläyhteisön ja jatkuu jotakuinkin kunnan ylimpään johtoon saakka. Silmäätekevät suojelevat omiaan, ja opettajatkin ovat aina luokissaan huoltajina olevien kansanedustajien ja lakimiesten koteihin mielin kielin ja ylenkatsovat siksi väistämättä duunariporrasta.

Asentaja mainitsi nimeltä kunnan, koulun, koulun rehtorin ja muita henkilöitä. Tarinaan kuului kohtaus, jossa rehtorin poika tuli rehtorin luokkaan, jossa tämä opetti tokaluokkalaisia. Poika laittoi veitsen rehtorin kurkulle ja vaati rahaa, jota onneksi rehtorilla oli mukana. Pojan poistuttua rehtori kielsi oppilaita puhumasta asiasta, ja kun siitä nyt kuitenkin sitten puhuttiin, niin kyläläiset hyssytettiin yhteisön joukkovoimalla. Poliisit olivat joutuneet tulemaan myös yhteisössä asuvan rehtorin kotiin tämän miehen takia, mieheltä oli otettu metsästysaseet pois, poika oli ajanut koulun pihassa useita kertoja lujaa ja kerran posauttanut siellä päin puuta toisen autolla. Ja muuta tämäntyyppistä perhe-elämän kuvausta.

Tätä ventovieraalle esitettyä asentajan synkkää yksinpuhelua kesti varsin pitkään. Moniakin ajatuksia ehti päässäni käydä. Itsestäänselvästi toki se, että pitäisikö ohimennen mainita, että omakotirakentamisen ohella siviiliammattini on luokanopettaja? En katsonut asiaa kuitenkaan mainitsemisen arvoiseksi.

Toisena pohdin kertomuksen uskomattomia käänteitä. Voiko tuollaista edes tapahtua tässä maailmassa. Olen nähnyt vuosien varrella jokusen sekä kirjallisen että elokuvallisen ajatusleikin suljetusta kyläyhteisöstä, joka musertaa ulkopuolisen, mutta...

Ja jos tuo kaikki oli totta, miksei siitä oltu nostettu edes jossakin käänteessä melua? Miten voi olla, että kukaan ei ollut koskaan livauttanut puolta sanaa kenellekään ulkopuoliselle? Tahi medialle? Vähäisemmistäkin asioista on lööppejä väritetty paksulla keltaisella kynällä.

Ai niin, se itse itseään suojeleva hyvä veli -verkosto. Siihenhän juttu kiertyi yhä uudelleen.

Myös poliittinen p-kortti vedettiin hihasta. Tai se vedettiin kertomuksen aikana neljä-viisi kertaa. Asentaja aikoi lähteä politiikkaan mukaan omalla paikkakunnallaan. Ja 'olla piikkinä lihassa'. Uskon hänellä olevan siihen juuri sopivia ominaisuuksia.