tiistai 20. joulukuuta 2011
14
Koiran karvat
Nojailin eilen Järvenpään Prismakeskuksen käytävän seinään. Aika tuntui pysähtyneen; olin kaiketi jossakin aikapoimussa, sillä itse olin jotakuin varma, että odotukseni kesti vähintäin tunnin ellei kahtakin, kun taas lopulta paikalle palannut loppuperhe esitti mielestään osuvamman arvion, joka oli lähempänä puolta tuntia ellei vähemmänkin.
Yhtä kaikki; siinä on ajankulukseen keksittävä jonkinlaista tointa, kun nojailee joutilaana kauppakeskuksen seinävierellä. A) että oma aika tosiaan kuluu ja B) ettei joudu sekoitetuksi maleksivaan nuorisoon (tämä vaara on ehkä tällä iällä vähäisempi?).
Perustoimi tällaisessa tilanteessa (siis tilanteessa, jossa muu perhe hypistelee ja shoppailee lasiseinän takana puodissa, jonka nimeä en tässä yhteydessä viitsi mainita. Sanottakoon vain siis sen verran, että sen nimi alkaa Teellä ja loppuu iimariin). Perustoimi tällaisessa tilanteessa on ihmisten tarkkailu. Se toimii aina.
Jouluostosesonki on parhaimmillaan ja uudistetun Prisman kassat olivat hyvin miehitetty. Tai oikeastaan näin vain yhden mieskassan, mutta sama periaate.
Kassalinjoilta lähti ahnaita putkia, joiden välityksellä alipaine imaisi rahasäiliön jos toisenkin yläilmoihin.
Äkkiä minua kohti tuli määrätietoisin askelin vanhempi mieshenkilö. Tai mistä minä tiedän, vaikka hän olisi ikätoverini, mutta enemmän elämää nähnyt. Miehellä oli yllään keltainen hihaton paita, avonainen takinreuhu, hyvä vatsavarustus ja vielä komeampi naamakarvoitus. Siis aivan todella muhkeat viikset ja ruokkoamaton parta. Miestä ympäröi auran lisäksi lievä hien- sekä alkoholintuoksu.
Minut hän valitsi. Olin valittu. Seula ei kai ollut alun perinkään ollut kovin tiheä, koskapa olin nähdäkseni ainoa joutilas aikuinen koko satametrisen käytävän varrella.
Mies kosketteli heti herkimpiä tuntojani kehaisemalla terhakkaa olemustani ja valpasta katsettani.
Olin havainnut hemmon (tai mikä hänen oikea nimensä nyt lieneekään) jo parikymmentä minuuttia aiemmin hänen ottaessaan tilan haltuun kävelemällä käytävää vastakkaiseen suuntaan iso pullo oikeasta takintaskusta roikkuen. Olin jopa ehtinyt tehdä pikaisen analyysin miekkosesta ja siitä kuinka mieluisaa olisi kohdata hänet jossakin hämärässä kadunkulmassa.
Siinä hän nyt oli pelinavauksineen. Ja juttu jatkui. Hän uskoi vakaasti, että minä järvenpääläisenä (!) osaisin opastaa hänet sellaiseen säläliikkeeseen, jossa myytäisiin lunta satavia lasipalloja. Suomalaisessa kirjakaupassa ei kuulemma ollut. Ehdin jo vinkata peukalolla selkäni taakse, kun hän totesi, ettei huoli nykyisiä litkuja ja muovihiutaleita, vaan glyseriiniä ja lyijylastuja sisältäviä aitoja myrkkypalloja.
Tästä ei isoa keskustelua niin muodoin sukeutunut, mutta ehdimme seuraavien tuokioiden aikana käydä läpi polttoaineen hinnanmuodostuksen (+ miten isolla säteellä silloin kannattaa palloa lähteä autoillen hakemaan), miten autolla ajaminen antaa huiman hyvänolon tunteen, närästyksen (joka nousee vihantunteista mutta jota voi onneksi lääkitä sormustimellisella alkoholia), närästyksen (joka kumpuaa jostakin esi-isiemme henkiinjäämismekanismeista), närästyksen (jonka voi saada myös syömällä), ferominit (joita japanilaiset suihkuttavat kauppoihinsa ilmastoinnin välityksellä) ja mitä niitä olikaan.
ENNAKKOLUULOT PITÄVÄT MEIDÄT HENGISSÄ, MUTTA KAVENTAVAT YHTÄ VARMASTI
TIETOISUUTTAMME.
Perheen lopulta pelastaessa minut pinteestä, kysyi vaimoni soveliaan matkan päässä: - Mitä asiaa Joulupukilla oli sinulle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti