Syveen tai saveen

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Terveisiä yhtenäiskoulupäiviltä!

Oma kouluni aloitti tänä syksynä viidennen vuotensa yhtenäiskouluna - emme ole enää noviiseja muttemme myöskään kumaraselkäisiä veteraaneja.

Yhtenäiskoulujen perusideassa on paljon hyvää (on kai oltavakin, kun kerran tavoitteita on valtiovaltaa myöten asetettu tälle saralle?). Opettajan (ala- tahi yläkoulun) kannalta arjessa on väistämättä myös elementtejä, joita puhtaasti toiseen tai toiseen painottuvassa koulussa ei olisi.

Itselleni mainittu Syve-seminaari (Suomen yhtenäiskouluverkosto) oli neitsytkertainen kokemus. Koska tapahtumapaikkana oli tänä vuonna Turku (tai ollakseni täsmällinen: Kaarina ja Turku; tässä järjestyksessä), tunsin lähes velvollisuudekseni tietenkin olla paikalla. No, samalla pystyi sukuloimaan. (Niin no joo, oikeasti minun olisi pitänyt olla raksalla kyhäämässä autokatosta eikä luutia kyliä.)

Syve-seminaari muodostui perjantain pajapäivästä sekä lauantain luentopäivästä.

Syven logosta en saanut selvää, mutta iskulauseena oli 'School's in forever' ja Alice Cooperilta ei voinut tietenkään välttyä tämän päiväparin aikana. Vaikka eihän siinä mitään vikaa.

Pajoja oli keväällä etukäteen valittavana useita kymmeniä. Itse valikoiduin ensin 'Yhtenäiskoulun arki' -pajaan. Arvelin, että siellä puhutaan ehkä yhtenäiskoulun arjesta. Tämä einsteinilainen ajatukseni osoittautui lopulta oikeaksi. Kolmen rehtorin alustuksen jälkeen jakauduttiin ryhmiin (sic!) ja keskusteltiin... niin, yhtenäiskoulun arjesta. Jänne omassa ryhmässäni oli Tuusulasta Rovaniemelle, mutta koko lailla samankaltaisten asioiden parissa sitä näköjään puuhaillaan. Ehkä se oli anti sekin. Erityisiä vastauksia ei jaettu, mutta Leelian lepotuolina tuo toki puolsi paikkaansa? Luullakseni tämä täytti myös verkostoitumisen tuntomerkit, joskaan en itse enää muista kumppaneideni nimiä. (Vaikka yksi heistä oli maajoukkuetasoinen voimistelija...)

Kouluruuan jälkeen olin ottanut jotakuinkin tietoisen riskin: kahden pajan mittaisen 'Matikkamaa'-pajan. Innostunut ja miellyttävästi varsinaissuomalaisella aksentilla pakiseva opettaja veti pajaa, jossa tutustuimme toiminnalliseen matematiikkaan mm. murtokakkujen sekä unkarilaisten laskusauvojen kanssa. Asiassa oli ideaa, mutta en tullut täyteen uskoon kuitenkaan. Jouduin myös ikäväksi yllätyksekseni tunnustelemaan selkäpuolelta ventovieraan opettajan sormia aistihavaintodemonstraatiossa.

Ehkäpä päivän parhaaksi anniksi jäi kohdata ruohonjuuritason toimijoita, tavallisia opettajia? Outoa kyllä, niin komea kuin Kotimäen koulu olikin, näin siellä koko päivän aikana vain noin parisenkymmentä oppilasta. Parikymmentä erittäin hyväkäytöksistä yläkoululaista, muuten.

Iltajuhla oli Turun perinteikkäällä VPK-talolla. Tyypillinen ilta, jolloin korviin sattuu musiikiksi kutsuttu melu ja keskustella voi vain huutamalla.

Lauantai alkoi lähes yhtä perinteikkäällä Turun Konserttitalolla. Muistan itsekin käyneeni lapsena täällä katsomassa Nalle Puh'ia, ennen kuin Kaupunginteatterin uusi talo valmistui Aurajoen rantaan. Tai käyneeni useissakin Meri Kutsuu -näyttelyissä, ilman että meri olisi erityisesti kutsunut.

Viikonlopun kohokohta -noin seminaarimielessä- olikin heti kättelyssä, kun Kaarinan luokiolaisten soitin- ja lauluryhmä veti kaksi biisiä Konserttitalon lavalla. Vastaansanomattoman upeaa ja energistä. Tämä on se syy, miksi tätä hommaa tehdään!

Sitten seurasikin kavalkadi korkealentoisia ja osin haahuileviakin luentoja, joita pitivät epäilemättä pätevät tiedemiehet. Professoritasoisia. Ainoa vain, että minun  vaatimattoman pääni yli mainitut ajatukset lentelivät yksittäisiä huulia lukuunottamatta. Esitysten päälausekin jäi osassa ymmärtämättä. Komediapuhuja Krisse oli minulle uusi tuttavuus, mutta hänetkin oli lavalle ostettu esiintymään. Krisse oli sinänsä hauska ja oivaltava esiintyjä, mutta itseltäni jäi oivaltamatta, että mitä kummaa hän teki yhtenäiskouluseminaarissa? Tai jos hän oli vain kevennys, niin mihin sitä sitten tarvittiin? Vai oliko hänet tarvittu siksi ainoaksi syyksi, miksi ihmiset osallistusivat koko peijakkaan seminaariin?

Henkilötasolla eniten kolahti tieto, että meille luennoinut professori Kimmo Lehtonen oli ollut vuonna 1975 Aurajoen lukiossa musiikinopettajan sijaisena. Vain vuotta myöhemmin kuin olin itse sieltä lähtenyt! Aivan hyödytön ja mitätönkin tieto, mutta toki kosketuspinta löytyi näinkin.

Se, mikä noviisia jäi mietityttämään, oli se, että kukaan, yksikään puhuja, ei tarjonnut yhtenäiskoulun ilosanomaa. Pulmia, ongelmia, opettajuutta ja kaikenlaista muuta kyllä, mutta yhtään perustelua ja positiivista palautetta ei kuulunut. Ehkä se oli kaikille niin itsestäänselvä asia? Tai sitten en vain kuullut?