keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Törmäsin
kaupalla tuttavaan. Aina kun kaksi pedagogia tapaa toisensa, kääntyy keskustelu
vääjäämättä samoihin aiheisiin: viiniin, lauluun ja naisiin ja sitten lopulta,
kuin muodon vuoksi, koulunpitoonkin.
No, kaveri on töissä eräässä toisessa kunnassa ja edellinen vuosi oli ollut koulussa merkillinen. Oli koottu uusi johtoryhmä, jossa alkoi ilmetä jonkinsortista skismaa rattaissa: rehtori ja uusi apulaisrehtori eivät olleet ollenkaan samalla aallonpituudella, eivät ehkä ihan samassa lähetyksessäkään. Asia kärjistyi lopulta eroon: rehtori lähti ja lähti varmuuden vuoksi koko kunnastakin kokonaan pois ja lähti hänen peräaalloissaan pari muutakin opettajaa.
Valittiin uusi rehtori, joka oli yllättäin samainen apulaisrehtori. Ja piti perustaa syyssesongin koittaessa uusi johtoryhmä. Tuttavaani kysyttiin siihen ja hänen vastauksestaan Risto Jarva teki jo vuonna 1975 elokuvansa 'Mies joka ei osannut sanoa ei'. Tämä oli siis tällainen tavallinen No-jos-ette-saa-ketään-muuta -tilanne, kuten Antero "Antti" Rokka toteaa samoin sanoin mutta eri tarkoitusperin 'Tuntemattoman sotilaan' pokkaripanoksessa sivulla 264. Tai versio 2.0 reilun viidentoista vuoden takaa: toinen tuttava soitteli ovikelloa ja tarjosi kissanpentua, "joka muuten pitäisi tappaa". - No, jos sä et löydä ketään muuta, joka sen huolii, niin mä otan sen sit... Kuuluisat viimeiset sanat. Mikäs siinä, hyvä kissa Jetro on nämä vuodet ollut.
Siinä kävi siis niin, että kaveri joutui haluamattaan johtoryhmään mukaan ja siitä alkoi samalla vapaa-ajan säätely: kokouksia, tiimejä ja koulutusta tähän suurenmoiseen tehtävään.
- Sinusta tulee tiiminvetäjä ja nyt me saamme siihen homaan koulutusta!
- Ensiksi teette porukastanne porinarymät, jossa aihetta pohjustetaan ja mietitte itsellenne sopivan roolin...
Jesta ja varjele! Eipä aikaakaan, kun tuttavani sai sitten suunsa auki ja totesi haluavansa pestistä pois, kun ei ole mitään annettavaa eikä ole minkäänlaista motivaatiotakaan.
Tällaisten ilmiöiden äärellä pakollinen sarkasmi nostaa pientä mutta terhakkaa päätään ja jonkinlainen aito hämmennys myös. Siis mikä se on koulun perustehtävä? Opettaa ja oppia. Kasvattaa ja kasvaa. Mihin näitä yritysoppeja ja sykkyrälle menneitä rautalankoja tarvitaan? Mihin tarpeeseen tulevat fläppitaulun ristiintaulukoinnit ja uuvuttavat PowerPointit? Opettajan työ voi olla vaativaa ja raskasta, mutta perusteiltaan se on koko lailla simppeliä, eikä sitä pidä ehdoin tahdoin mystifioida eikä opettajan sietotaakkaa muutoinkaan kasvattaa turhanpäiväisesti.
Tai. Joillekinhan tällainen sopii kuin finni nenänpäähän. Oli kaveri tehnyt tällaisenkin havainnon: yksi ihan tavallinen, mukava kollega valittiin uudeksi apulaisrehtoriksi ja kohta hänen ryhtinsä muuttui ja puheenparret vaihtuivat ja hänestä tuli pasteerailija.
No, kaveri on töissä eräässä toisessa kunnassa ja edellinen vuosi oli ollut koulussa merkillinen. Oli koottu uusi johtoryhmä, jossa alkoi ilmetä jonkinsortista skismaa rattaissa: rehtori ja uusi apulaisrehtori eivät olleet ollenkaan samalla aallonpituudella, eivät ehkä ihan samassa lähetyksessäkään. Asia kärjistyi lopulta eroon: rehtori lähti ja lähti varmuuden vuoksi koko kunnastakin kokonaan pois ja lähti hänen peräaalloissaan pari muutakin opettajaa.
Valittiin uusi rehtori, joka oli yllättäin samainen apulaisrehtori. Ja piti perustaa syyssesongin koittaessa uusi johtoryhmä. Tuttavaani kysyttiin siihen ja hänen vastauksestaan Risto Jarva teki jo vuonna 1975 elokuvansa 'Mies joka ei osannut sanoa ei'. Tämä oli siis tällainen tavallinen No-jos-ette-saa-ketään-muuta -tilanne, kuten Antero "Antti" Rokka toteaa samoin sanoin mutta eri tarkoitusperin 'Tuntemattoman sotilaan' pokkaripanoksessa sivulla 264. Tai versio 2.0 reilun viidentoista vuoden takaa: toinen tuttava soitteli ovikelloa ja tarjosi kissanpentua, "joka muuten pitäisi tappaa". - No, jos sä et löydä ketään muuta, joka sen huolii, niin mä otan sen sit... Kuuluisat viimeiset sanat. Mikäs siinä, hyvä kissa Jetro on nämä vuodet ollut.
Siinä kävi siis niin, että kaveri joutui haluamattaan johtoryhmään mukaan ja siitä alkoi samalla vapaa-ajan säätely: kokouksia, tiimejä ja koulutusta tähän suurenmoiseen tehtävään.
- Sinusta tulee tiiminvetäjä ja nyt me saamme siihen homaan koulutusta!
- Ensiksi teette porukastanne porinarymät, jossa aihetta pohjustetaan ja mietitte itsellenne sopivan roolin...
Jesta ja varjele! Eipä aikaakaan, kun tuttavani sai sitten suunsa auki ja totesi haluavansa pestistä pois, kun ei ole mitään annettavaa eikä ole minkäänlaista motivaatiotakaan.
Tällaisten ilmiöiden äärellä pakollinen sarkasmi nostaa pientä mutta terhakkaa päätään ja jonkinlainen aito hämmennys myös. Siis mikä se on koulun perustehtävä? Opettaa ja oppia. Kasvattaa ja kasvaa. Mihin näitä yritysoppeja ja sykkyrälle menneitä rautalankoja tarvitaan? Mihin tarpeeseen tulevat fläppitaulun ristiintaulukoinnit ja uuvuttavat PowerPointit? Opettajan työ voi olla vaativaa ja raskasta, mutta perusteiltaan se on koko lailla simppeliä, eikä sitä pidä ehdoin tahdoin mystifioida eikä opettajan sietotaakkaa muutoinkaan kasvattaa turhanpäiväisesti.
Tai. Joillekinhan tällainen sopii kuin finni nenänpäähän. Oli kaveri tehnyt tällaisenkin havainnon: yksi ihan tavallinen, mukava kollega valittiin uudeksi apulaisrehtoriksi ja kohta hänen ryhtinsä muuttui ja puheenparret vaihtuivat ja hänestä tuli pasteerailija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti