maanantai 25. lokakuuta 2010
1970-luvun alussa Turusta kuului
kummia. Ehkäpä moneltakin taholta mutta Turun Kaupunginteatterista nyt ainakin.
Jälkeenpäin tämä aika nimettiin "Kotkien kaudeksi". Näitä
kotkia olivat tietenkin johtajakaksikko Kalle Holmberg ja Ralf
Långbacka. He loivat jälkikäteen arvioiden aika tukun kelpo
teatteriesityksiä. Kumpikin omalla, erikoisella tyylillään, mutta tässä tapauksessa
toinen toisiaan upeasti täydentäen.
Pahaakin verta herätettiin sekä vuodatettiin niin teatterin taustavoimissa kuin teatterissa ja katsomossakin. Johtokaksikko sai sananmukaisesti kuraa niskaansa, kun eräät hengenjättiläiset nähdessään miehistä kuvia lehdessä, pyyhkivät siihen takamuksensa ja lähettivät tuloksen teatterille. Avoimen vasemmistolaisesti ajatteleville ohjaajille laitettiin kapuloita rattaisiin kaupungin oikealta laidalta ja heitä piestiin kaksin käsin teräpuolella. Linjasta taisteltiin, esityksistä taisteltiin ja rooleista taisteltiin. Politiikka ja rahakin olivat omissa osissaan näissä näkymättömissä näytelmissä. Lopulta kotkat poistuivat pyrstö koipien välissä. Vai palkittuina? Ainakin Holmberg esitti varsin kitkeriä kommentteja: "Turkulaisuus on karmea käsite. Vitsiä siitä voi vääntää, mutta kun se alkaa raapia selkäpiitä vitsit ovat vähissä. Ralfia lyötiin minulla ja minua Ralfilla. Yhteisesti meitä hutkittiin kuin vierasta sikaa." Toisaalta: pari sivua myöhemmin Holmberg kirjoittaa: "Kaipaan usein Turun aikaa. Köyhä olisin ilman vaarojen vuosia Vartiovuorella." (Kalle Holmberg: Vasen suora (1999))
Tavallinen rivikatsoja eli kuitenkin hyviä hetkiä, kun näyttämölle marssitettiin kiinnostavia esityksiä toisensa jälkeen. Saatiin Jääkärin morsian ja Välskärin kertomuksia, klassikkoja Shakespearelta, Strindbergiltä, Gorgilta ja Kiveltä, damatisointeja Joel Lehtoselta, Veijo Mereltä ja Paavo Haavikolta ja niin edespäin. Ohjelmisto pysyi kiinnostavana.
Klassisin esitys tältä ajalta on kenties 'Seitsemän veljestä'. Ja onkin. Alkuperäinen romaani on Aleksis Kiven, mutta kyllä Ritva Holmbergin dramatisointi ja Kalle Holmbergin ohjaus tekivät siitä yhden ainutlaatuisimmista esityksistä suomalaisessa teatterissa kautta aikain. Olen itsekin nähnyt sen pohjalta tehtyjä mainioita esityksiä useita vuosien varrella (esimerkiksi Pyynikin kesäteatterissa oli kesällä 1971 Vilho Siivolan hieno ohjaus, jossa Juhania esitti Kalevi Haapoja komeasti), mutta lopulta kaikki kiertyy takaisin Turkuun.
Esitys syntyi onnellisten tähtien alla. Edellä lueteltujen keskeisten tekijöiden lisäksi Kaj Chydenius sävelsi siihen vastaansanomattomasti useita Kiven tekstejä (niin 'Seitsemästä veljeksestä' kuin muualtakin otettuja) ja näyttämön yläkulmassa elävä orkesteri soitti niitä. Kaj Puumalainen lavasti pelkistetyn mutta iättömästi toimivan näyttämönäkymän ja Måns Hedström puvusti veljekset uutta etsivällä tavalla. Mikään ei tuntunut menneen pieleen, eikä heikkoa lenkkiä löytynyt. Käsittämätöntä.
Ja sitten vielä itse miehitys. Turun Sanomat teki näytelmän harjoituksista ennakkojutun, jossa veljeksiä näyttelevät nuorehkot miehet peuhasivat yhdessä ja hakivat ryhmätunnetta. Se kaikitenkin myös löytyi ja välittyi lopulta katsomoon saakka ensi-illastaan joulukuussa 1972 lähtien ja hämmästyttävällä tavalla magia piti yhä vuosia myöhemmin.
Veljesten lisäksi oli näyttämölle värvätty teatterin isoimmat voimat laidasta laitaan. Siellä oli naisenergiaa: Rose-Marie Precht, Heidi Krohn, Marja Packalén, Leena Takala, Maikki Länsiö, Kaarina Vahtonen ja Maija-Leena Soinne (siis tämä Salkkareista tuttu Taalasmaan Ulla veljesten kaihon kohteena, Venlana!).
Remmissä oli myös teatterin kokenut miesväki kuten: Risto Saanila, Esko Vettenranta, Mauri Heikkilä, Paavo Tuominen, Olavi Levula tai Matti Ijäksen luottonäyttelijä Esko Pesonen. Ja monia muita.
Ja sitten ne veljekset. Kaupunginteatterin "omista" näyttelijöistä nimiosaan pääsi Heikki Alho, joka esitti poikamieheksi jäävää Simeonia, Arno Virtanen, joka irrotteli Timon roolissa sekä Ilari Paatso, joka oli televisiossakin vetänyt silloisen Liisa-vaimonsa kanssa 'Sopukka'-nimistä ohjelmaa, jota kuvattiin Turun Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä (Sopukassa). Kukin heistä oli jo lunastanut paikkansa kotiteatterissaan.
Helsingin herrat toivat muassaan koko joukon uusia näyttelijöitä. He miehittivät tässä esityksessä loput nimiosista. Tuomaan roolissa aloitti Juha Hyppönen, mutta hänen siirryttyä myöhemmin Helsinkiin, hyppäsi Tuomaksen nuttuun huilumies Vesa-Matti Loiri. Veskulta ilmestyi samoihin aikoihin albumi 'Veskunoita', jonka sisäkannen kuvituksena oli näkymiä artistista puhaltelemassa huiluaan Turussa Suomen Joutsen taustanaan. Myös ensimmäinen Uuno Turhapuro -elokuva kuvattiin tässä saumassa. Loiri esiintyi Kaupunginteatterin lavalla vakavassa pääosassa näytelmässä 'Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet'. joka päätyi myös Veli-Matti Saikkosen ohjauksena tv-elokuvaksi. Loiri esitti myöhemmin yhdeksi syyksi 'Veljesten' lopettamispäätökseen sen, että teatterin muut näyttelijät olivat kateellisia veljeksille, jotka veivät kaiken huomion.
Aapon knallin alta löytyi Heikki Kinnunen, 'Ällitälli'-ohjelmassa juuri koomista suosiota saanut nuori näyttelijä, joka sai monenlaisia rooleja näyteltäväkseen Turussa. Kinnunen kertoi myöhemmin Holmbergin ohjeistaneen häntä, että "Aapo vedättää muita veljiä".
Piskuista hännänhuippua Eeroa esitti juuri teatterikoulusta päässyt Juha Muje käsittämättömän laaja-alaisella ja oivaltavalla tekniikalla. Nuorukainen oli kertaheitolla uransa huipulla ja aivan ansaitusti. Verbaliikka ja mimiikka olivat kunnossa ja aivan uskomaton oli Mujeen juoksu ylös pystysuoraa ovea pitkin.
Porukan itseoikeutettuna johtajana, veljesten vanhimpana, Juhanina touhusi Esko Salminen, joka kuului myös ohjaaja Holmbergin lähipiiriin. Salminen näytteli näinä vuosina kuutena iltana viikossa raskaita pääosia toinen toisensa jälkeen putkeen. Raskas työ vaatii raskaat huvit, joita myös Holmberg kuvasi yllämainitussa kirjassaan. Salminen hiukan vähätteli taannoisessa televisiohaastattelussa kosteuden määrää, mutta Hämeenkadulla asunut kurssikaverini kertoi kyllä ajoittain railakkaasta elämästä, jota vietettiin samassa porraskäytävässä olleessa teatterin asunnossa.
Salminen oli täysin suvereeni omassa roolissaan Juhanina. Hän pystyi vaihtamaan tempoaan ja ilmaisuaan lyhyessä hetkessä näyttämökuvan vaatimusten mukaan ja ainakin itse olisin valmis antamaan oman ääneni Salmisen puolesta, jos joku järjestää Suomen paras näyttelijä -äänestyksen. Kuunnelkaa Salmisen äänenkäyttöä!
Holmberg sai siis itse vastaanottaa aikamoista kuraa Turun vuosinaan. Postipaketeista löytyi ihmisulosteita ja politiikan toiselta laidalta vähäteltiin hänen työtään ja asetettiin esteitä. Silti. Holmberg taatusti tiesi saavansa jotakin aikaan ja tekevänsä merkittävää työtä. Siinä luultavasti piilee ensimmäinen vastaus, miten ja miksi opettaja jaksaa työssään?
Näin esityksen kolmasti ja poistuin aina virkistyneenä, adrenaliinia veressä, innoittuneena.
Yksi näyttelijä on vielä mainitsematta tästä esityksestä. Hän on jumalainen Kapo Manto. Manto oli pitkän linjan turkulainen, mutta hän sai myös Kotkien kaudella esitettäväkseen isoja päärooleja (mm. 'Galileo Galileissä' ja 'Kuningas Learissa'). 'Veljeksissä' hänellä, kuten useimmilla muillakin sivurooleissa, oli parikin hahmoa esitettävänään. Niisä komein ja ikimuistoisin oli lukkarin rooli. Manto mustissaan ja silinterissään oli uskottavan uhkaava hahmo (vaikka voisin kuvitella hänen myös suhtautuneen huumorilla tähän rooliin?).
Veljesten sovintokohtauksessa Manto pääsee näyttämään parasta osaamistaan. Hän on selin katsomoon ja nostaa nyrkkinsä pystyyn ja jylisee kovalla äänellä:"Perkele!" Tauko (jonka aikana yleisö ehtii aprikoimaan, että kiroileeko lukkari tosiaan, onko Holmberg mennyt liian pitkälle jne.?). "...joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura puhallellen myrkkyä maailmaan, on myös näiden naapuristen sydämessä sytyttänyt vihan ja vainon liekin."
Ja hetkeä myöhemmin:, kun lukkari on julistanut yksipuolisesti omalla mahtikäskyllään toukolalaiset ja jukolalaiset ystäviksi keskenään, hän sanoo:" Tämä on Jumalan tahto". Pieni tauko. "Ja tämä on myös minun tahtoni!" Mikä nerokkuus Kiveltä, mikä nerokkuus Holmbergeiltä! Hienosti kirjoitettu, ohjattu ja näytelty kohtaus. Tehoa ja huumoria. Asiaa ja ironiaa.
Ja siinä kohtauksessa sain samalla luultavasti ensimmäisen merkittävän pedagogisen ohjeeni, ohjeen jota olen sitten kantanut työssäni läpi kolmikymmenvuotisen sod... uran. Harhauta ensin, herätä siis huomio ja ota yleisösi, ennen kuin käyt kunnon hyökkäykseen esittämällä, miten asiat todella ovat. Kapo Manto sen minulle opetti pienessä mutta äärimmäisen merkittävässä roolissaan lukkarina tässä esityksessä. Se auttaa jaksamaan, tekemään näitä tuhansia ja taas tuhansia tunteja peruskoulun iäisyydessä.
Pahaakin verta herätettiin sekä vuodatettiin niin teatterin taustavoimissa kuin teatterissa ja katsomossakin. Johtokaksikko sai sananmukaisesti kuraa niskaansa, kun eräät hengenjättiläiset nähdessään miehistä kuvia lehdessä, pyyhkivät siihen takamuksensa ja lähettivät tuloksen teatterille. Avoimen vasemmistolaisesti ajatteleville ohjaajille laitettiin kapuloita rattaisiin kaupungin oikealta laidalta ja heitä piestiin kaksin käsin teräpuolella. Linjasta taisteltiin, esityksistä taisteltiin ja rooleista taisteltiin. Politiikka ja rahakin olivat omissa osissaan näissä näkymättömissä näytelmissä. Lopulta kotkat poistuivat pyrstö koipien välissä. Vai palkittuina? Ainakin Holmberg esitti varsin kitkeriä kommentteja: "Turkulaisuus on karmea käsite. Vitsiä siitä voi vääntää, mutta kun se alkaa raapia selkäpiitä vitsit ovat vähissä. Ralfia lyötiin minulla ja minua Ralfilla. Yhteisesti meitä hutkittiin kuin vierasta sikaa." Toisaalta: pari sivua myöhemmin Holmberg kirjoittaa: "Kaipaan usein Turun aikaa. Köyhä olisin ilman vaarojen vuosia Vartiovuorella." (Kalle Holmberg: Vasen suora (1999))
Tavallinen rivikatsoja eli kuitenkin hyviä hetkiä, kun näyttämölle marssitettiin kiinnostavia esityksiä toisensa jälkeen. Saatiin Jääkärin morsian ja Välskärin kertomuksia, klassikkoja Shakespearelta, Strindbergiltä, Gorgilta ja Kiveltä, damatisointeja Joel Lehtoselta, Veijo Mereltä ja Paavo Haavikolta ja niin edespäin. Ohjelmisto pysyi kiinnostavana.
Klassisin esitys tältä ajalta on kenties 'Seitsemän veljestä'. Ja onkin. Alkuperäinen romaani on Aleksis Kiven, mutta kyllä Ritva Holmbergin dramatisointi ja Kalle Holmbergin ohjaus tekivät siitä yhden ainutlaatuisimmista esityksistä suomalaisessa teatterissa kautta aikain. Olen itsekin nähnyt sen pohjalta tehtyjä mainioita esityksiä useita vuosien varrella (esimerkiksi Pyynikin kesäteatterissa oli kesällä 1971 Vilho Siivolan hieno ohjaus, jossa Juhania esitti Kalevi Haapoja komeasti), mutta lopulta kaikki kiertyy takaisin Turkuun.
Esitys syntyi onnellisten tähtien alla. Edellä lueteltujen keskeisten tekijöiden lisäksi Kaj Chydenius sävelsi siihen vastaansanomattomasti useita Kiven tekstejä (niin 'Seitsemästä veljeksestä' kuin muualtakin otettuja) ja näyttämön yläkulmassa elävä orkesteri soitti niitä. Kaj Puumalainen lavasti pelkistetyn mutta iättömästi toimivan näyttämönäkymän ja Måns Hedström puvusti veljekset uutta etsivällä tavalla. Mikään ei tuntunut menneen pieleen, eikä heikkoa lenkkiä löytynyt. Käsittämätöntä.
Ja sitten vielä itse miehitys. Turun Sanomat teki näytelmän harjoituksista ennakkojutun, jossa veljeksiä näyttelevät nuorehkot miehet peuhasivat yhdessä ja hakivat ryhmätunnetta. Se kaikitenkin myös löytyi ja välittyi lopulta katsomoon saakka ensi-illastaan joulukuussa 1972 lähtien ja hämmästyttävällä tavalla magia piti yhä vuosia myöhemmin.
Veljesten lisäksi oli näyttämölle värvätty teatterin isoimmat voimat laidasta laitaan. Siellä oli naisenergiaa: Rose-Marie Precht, Heidi Krohn, Marja Packalén, Leena Takala, Maikki Länsiö, Kaarina Vahtonen ja Maija-Leena Soinne (siis tämä Salkkareista tuttu Taalasmaan Ulla veljesten kaihon kohteena, Venlana!).
Remmissä oli myös teatterin kokenut miesväki kuten: Risto Saanila, Esko Vettenranta, Mauri Heikkilä, Paavo Tuominen, Olavi Levula tai Matti Ijäksen luottonäyttelijä Esko Pesonen. Ja monia muita.
Ja sitten ne veljekset. Kaupunginteatterin "omista" näyttelijöistä nimiosaan pääsi Heikki Alho, joka esitti poikamieheksi jäävää Simeonia, Arno Virtanen, joka irrotteli Timon roolissa sekä Ilari Paatso, joka oli televisiossakin vetänyt silloisen Liisa-vaimonsa kanssa 'Sopukka'-nimistä ohjelmaa, jota kuvattiin Turun Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä (Sopukassa). Kukin heistä oli jo lunastanut paikkansa kotiteatterissaan.
Helsingin herrat toivat muassaan koko joukon uusia näyttelijöitä. He miehittivät tässä esityksessä loput nimiosista. Tuomaan roolissa aloitti Juha Hyppönen, mutta hänen siirryttyä myöhemmin Helsinkiin, hyppäsi Tuomaksen nuttuun huilumies Vesa-Matti Loiri. Veskulta ilmestyi samoihin aikoihin albumi 'Veskunoita', jonka sisäkannen kuvituksena oli näkymiä artistista puhaltelemassa huiluaan Turussa Suomen Joutsen taustanaan. Myös ensimmäinen Uuno Turhapuro -elokuva kuvattiin tässä saumassa. Loiri esiintyi Kaupunginteatterin lavalla vakavassa pääosassa näytelmässä 'Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet'. joka päätyi myös Veli-Matti Saikkosen ohjauksena tv-elokuvaksi. Loiri esitti myöhemmin yhdeksi syyksi 'Veljesten' lopettamispäätökseen sen, että teatterin muut näyttelijät olivat kateellisia veljeksille, jotka veivät kaiken huomion.
Aapon knallin alta löytyi Heikki Kinnunen, 'Ällitälli'-ohjelmassa juuri koomista suosiota saanut nuori näyttelijä, joka sai monenlaisia rooleja näyteltäväkseen Turussa. Kinnunen kertoi myöhemmin Holmbergin ohjeistaneen häntä, että "Aapo vedättää muita veljiä".
Piskuista hännänhuippua Eeroa esitti juuri teatterikoulusta päässyt Juha Muje käsittämättömän laaja-alaisella ja oivaltavalla tekniikalla. Nuorukainen oli kertaheitolla uransa huipulla ja aivan ansaitusti. Verbaliikka ja mimiikka olivat kunnossa ja aivan uskomaton oli Mujeen juoksu ylös pystysuoraa ovea pitkin.
Porukan itseoikeutettuna johtajana, veljesten vanhimpana, Juhanina touhusi Esko Salminen, joka kuului myös ohjaaja Holmbergin lähipiiriin. Salminen näytteli näinä vuosina kuutena iltana viikossa raskaita pääosia toinen toisensa jälkeen putkeen. Raskas työ vaatii raskaat huvit, joita myös Holmberg kuvasi yllämainitussa kirjassaan. Salminen hiukan vähätteli taannoisessa televisiohaastattelussa kosteuden määrää, mutta Hämeenkadulla asunut kurssikaverini kertoi kyllä ajoittain railakkaasta elämästä, jota vietettiin samassa porraskäytävässä olleessa teatterin asunnossa.
Salminen oli täysin suvereeni omassa roolissaan Juhanina. Hän pystyi vaihtamaan tempoaan ja ilmaisuaan lyhyessä hetkessä näyttämökuvan vaatimusten mukaan ja ainakin itse olisin valmis antamaan oman ääneni Salmisen puolesta, jos joku järjestää Suomen paras näyttelijä -äänestyksen. Kuunnelkaa Salmisen äänenkäyttöä!
Holmberg sai siis itse vastaanottaa aikamoista kuraa Turun vuosinaan. Postipaketeista löytyi ihmisulosteita ja politiikan toiselta laidalta vähäteltiin hänen työtään ja asetettiin esteitä. Silti. Holmberg taatusti tiesi saavansa jotakin aikaan ja tekevänsä merkittävää työtä. Siinä luultavasti piilee ensimmäinen vastaus, miten ja miksi opettaja jaksaa työssään?
Näin esityksen kolmasti ja poistuin aina virkistyneenä, adrenaliinia veressä, innoittuneena.
Yksi näyttelijä on vielä mainitsematta tästä esityksestä. Hän on jumalainen Kapo Manto. Manto oli pitkän linjan turkulainen, mutta hän sai myös Kotkien kaudella esitettäväkseen isoja päärooleja (mm. 'Galileo Galileissä' ja 'Kuningas Learissa'). 'Veljeksissä' hänellä, kuten useimmilla muillakin sivurooleissa, oli parikin hahmoa esitettävänään. Niisä komein ja ikimuistoisin oli lukkarin rooli. Manto mustissaan ja silinterissään oli uskottavan uhkaava hahmo (vaikka voisin kuvitella hänen myös suhtautuneen huumorilla tähän rooliin?).
Veljesten sovintokohtauksessa Manto pääsee näyttämään parasta osaamistaan. Hän on selin katsomoon ja nostaa nyrkkinsä pystyyn ja jylisee kovalla äänellä:"Perkele!" Tauko (jonka aikana yleisö ehtii aprikoimaan, että kiroileeko lukkari tosiaan, onko Holmberg mennyt liian pitkälle jne.?). "...joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura puhallellen myrkkyä maailmaan, on myös näiden naapuristen sydämessä sytyttänyt vihan ja vainon liekin."
Ja hetkeä myöhemmin:, kun lukkari on julistanut yksipuolisesti omalla mahtikäskyllään toukolalaiset ja jukolalaiset ystäviksi keskenään, hän sanoo:" Tämä on Jumalan tahto". Pieni tauko. "Ja tämä on myös minun tahtoni!" Mikä nerokkuus Kiveltä, mikä nerokkuus Holmbergeiltä! Hienosti kirjoitettu, ohjattu ja näytelty kohtaus. Tehoa ja huumoria. Asiaa ja ironiaa.
Ja siinä kohtauksessa sain samalla luultavasti ensimmäisen merkittävän pedagogisen ohjeeni, ohjeen jota olen sitten kantanut työssäni läpi kolmikymmenvuotisen sod... uran. Harhauta ensin, herätä siis huomio ja ota yleisösi, ennen kuin käyt kunnon hyökkäykseen esittämällä, miten asiat todella ovat. Kapo Manto sen minulle opetti pienessä mutta äärimmäisen merkittävässä roolissaan lukkarina tässä esityksessä. Se auttaa jaksamaan, tekemään näitä tuhansia ja taas tuhansia tunteja peruskoulun iäisyydessä.
Klaus Koszubatis/Studio Rajala ikuisti esityksen näyttämöltä kuvakirjaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti