Turun OKL - Opetusoppien otteessa

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Pääsin siis aika lailla säälipleijareitten kautta opiskelemaan opettajuutta. Muut olivat luultavasti jo ehtineet ryhmäytyä, ennen kuin itse astuin Nummenmäen hiekkakuoppien reunalla keikkuvaan huteraan puutaloon, jossa laitoksemme legendaarisimmat luentosalit muun muassa sijaitsivat. Luulisin kuitenkin, että varsinaiseen ryhmäytymiseen ei 70-luvulla juuri painoa laitettu, ryhmädynamiikka hoiti asian itsekseenkin. Ja sen puutekin.

En ollut kuitenkaan kuin viikon verran myöhässä muista, joten itse asiaosaamisessa ei ollut ehtinyt syntyä isoakaan aukkoa. Sen verran vain, että olen sitä yhä kuromassa kiinni.

Vuosikurssimme istui ensimmäisenä vuonna isossa kokoonpanossa ilman erityistä yhteenkuuluvuuden tunnetta yhteisillä luennoilla ja parissa illanvietossa. Meidät oli kuitenkin jaettu myös hieman pienempiin ryhmiin ilmeisesti aakkosjärjestyksen mukaan ja niissä kontakteja tietysti syntyi helpomminkin. Porukka muodostui jos ei läheiseksi, niin luontevaksi kuitenkin. Hiukan liikuimme yhdessä luennoilla ja luentojen välissäkin toisinaan.

Erikoistumisopintojen myötä tämä ryhmätunne tietysti jossakin määrin vakiintui. Tuohon aikaan meidän piti ottaa kolme erikoistumisainetta; itse päädyin yhdistelmään matematiikka-kuvaamataito-käsityö. Kellään muulla ei tainnut olla juuri täsmälleen tuota samaista kombinaatiota, mutta muutamien kanssa olin kuitenkin parissa samassa ryhmässä. Matista tuli rehtori Turkuun ja Veli siirtyi Steinerkouluun ja... Emme ole oikeastaan pitäneet yhteyttä millään lailla opiskelujen jälkeen. Tai tässä todistan tietenkin vain omasta puolestani. Muut saattavat olla toistensa sylikummeja ja ruumiinpesijöitä ja mitä muuta nyt sydänystävät toisilleen ovatkin?

Itse asiassa nyt vasta herään huomaamaan, että en tosiaan ole tuntenut tarvetta pitää heihin minkäänlaista yhteyttä. Ehkä jotakin on jäänyt aikuisen elämästäni puuttumaan? Vaikka en yrittämälläkään keksi, mitä kummaa se voisi olla.

(Sivuhuomiona tuli mieleen, että kun googlailin tuoretta kirjaani, niin törmäsin yllätyksekseni Facebookissa olevaan Jyri Kontturiin. Koska en itse on FB:ssa, niin tämän täytynee merkitä sitä, että on olemassa joku toinenkin Jyri Kontturi? Merkillistä!)

On kuitenkin myönnettävä, että olisi hauska tietää, mitä kuuluu Laineen Masalle. Hänen kanssaan puhuttiin naisen mysteeristä, käytiin pelailemassa lätkää Turun ulkojäillä ja iskemässä aamukohmeista tennistä Masan hääpäivänä ja tätä rataa. Hmm. Elämä tosiaan yhdistää ja elämä erottaa.

Masa valvoo silittämistäni kuviksen erikoistumisryhmässämme.

Taannoisessa postauksessa mainitsin, että jotakuinkin ainoa asia, josta halusin kirjassani pitää ehdottomasti kiinni, oli sen nimi: Niukkuuden pedagogiikka. Tämä on etäinen sisäpiirikosto. Ensimmäisenä opintovuotena piti istua hämärillä luennoilla ja tenttiä toinen toistaan kummallisempia, vaikeaselkoisempia ja tylsempiä kirjoja, joita yhdisti hyvän kasvattajan ja opettajan toiminnan teoreettinen tarkastelu. Selvisin jokaisesta tentistä lopulta, mutta aina rimaa hipoen ja tuolloin tällöin sen pudottaenkin. Syvä kauhu ja vastenmieleisyys tuollaisia kirjoja kohtaan syntyi varhain. Minulle joka kuitenkin pääsääntöisesti arvostan kirjaa pelkästään esineenäkin.

Ja nyt. Ja nyt on olemassa virallisesti julkaistu kirja, jonka kannessa komeilevat sanat PEDAGOGIIKKA ja KONTTURI! O tempora, o mores!

P.S. Olin aavistuksen yllättynyt, kun kirjan julkaisua seuraavana päivänä ei makuuhuoneeni ikkunan alla ollutkaan satapäistä opettajaksi opiskelevien nuorten sekakuoroa virittelemässä laulua 'Ja, må han leva', ei opetusministeriä pimpottamassa ovikelloa kukkapuska kädessään eikä edes aamun Hesarissa taloussivulla kohu-uutista "Suomi lähti eilen uuteen nousuun".