maanantai 11. lokakuuta 2010
Nuori Ridley
Scott ohjasi yllättäin kaksi scifi-genren elokuvaa, jotka ovat uhmanneet
aikaa kauniisti. Tässä vaiheessa niitä voisi jo kutsua lajityyppinsä
merkkiteoksiksi, ja kun aikaa vielä vähän kuluu, kukapa tietää, vaikka
klassikoiksi? Kyse on tietysti elokuvasta Alien (1979), jossa oli
jälkikäteenkin arvoiden loistocasting keulahahmonaan sittemmin rooliaan
useamminkin toisintanut Sigourney Weaver. Scotin toinen lajityypin täysosuma oli
Harrison Fordin tähdittämä Blade Runner (1982), jonka noste oli
tietysti oman osansa velkaa Philip K. Dickin alkuperäisteokselle Do
Androids Dream of Electric Sheep?. Ja päinvastoin.
Kävin katsomassa mainitun alkuperäisen Alien-elokuvan tuoreeltaan Helsingin silloin suurimmalta kankaalta lapsuudenystäväni, dokkariohjaaja Jouko Aaltosen kanssa. Joukosta tässä vain sen verran, että jos ei ole nähnyt hänen ihmeellistä Kusum-elokuvaansa (2000) (puhumattakaan luonnollisesti esimerkiksi sitä seuranneista elokuvista Kenen joukoissa seisot (2006) sekä Punk - Tauti joka ei tapa (2008)), ei voi puhua olevansa kummoinenkaan elokuvaentusiasti! Joku voisi puoliterävästi todeta, että mielipiteeni saattaa olla aavistuksen subjektiivisuuden räikeällä sävyllä väritetty... Niinhän se onkin, eikö kaikki taiteen kokeminen ole subjektiivista? Mutta yhtä kaikki: en ole juuri tässä nimenomaisessa mielipiteessäni sentään yksin. Joukon verstaan seinähyllystä löytyy Jussi-patsasta lukuisten muiden tunnustusten joukossa.
Back to business. Alien-elokuvan alkukohtaus palasi jostakin syystä mieleeni, kun syyskuussa availin taas kerran sähköpostiani. Elokuvahan alkaa siitä, että avaruusalus herää varoittamatta eloon horroksestaan, johon se on vaipunut ja jossa sen oli tarkoitus ollakin.
Minun Nostromo-alukseni on tietysti Niukkuuden pedagogiikka -kirja. Tässä vaiheessa olin jättänyt sen jo taakseni. (Sananmukaisesti jätin sillä myös Ruotsin taakseni, sillä teimme tekijänpalkkioilla kesällä reissun naapurimaahan koko porukka! Innoituksen matkaan antoi Victorian ja Danielin hurmaava hääjuhla, naturligtvis.). En voi väittää, että olisin täysin pyyhkinyt kirjan muististani, mutta kyllähän se ylipäänsä oli jo menneen talven lumia. En enää lehteillyt sitä kolmesti päivässä.
Sitten siis syttyivät valot äkkiarvaamatta aluksen monitoreihin, ja miehistöä alettiin herätellä koomastaan. Samalla viikolla tuli itse asiassa kaksikin viestiä, jotka olivat inspiroituneet opuksestani tai ainakin se oli jonkinlainen osasyy niihin. Ensimmäinen tuli Meidän Perhe -lehdestä. Mervi Jussila kysyi mahdollisuutta tehdä kanssani juttua peruskoulun nykymenosta. Vastasin tuttuun tyyliin, että en ehkä ole oikea henkilö vastaamaan näin vaativiin kysymyksiin, koska pidän itseäni tavallisena peruskoulun perusopettajana, en niinkään guruna, jolta saa valaistuksen. (Senhän saa sinänsä jokaisesta sähköliikkeestä.)
Mervi ei tästä lannistunut, vaan lähetti hieman spesifimmän listan alustavista kysymyksistä. Karkeasti tiivistäen esityslistalla oli seuraavanlaisia asioita:
- Miten koulu on muuttunut?
- Millainen on nykykoulun todellisuus?
- Mikä opettajia uuvuttaa?
- Miksi monet opettajat pitävät nykyvanhempia sekopäinä ja pelottavina?
- Mitä selviytymisoppeja minulla olisi opettajille, vanhemmille ja oppilaille?
Mervi oli pyytänyt juttuun toiseksi haastateltavaksi Aino Kontulan, joka tunnetaan mm. esikoiskirjastaan Rexi on homo ja opettajat hullui (2006). 30 vuotta bilsan maikkana oli epäilemättä valmistanut Kontulaa tähän materiaaliin. Kontulan katalogissa on useampiakin omia teoksia, mutta vuonna 2010 häneltä ilmestyi teos Opettajan selviytymisoppi - Vinkkejä vanhemmille, mikä sitten luultavasti tekee hänestä eittämättömän gurun näissä yllekirjatuissa kysymyksissä.
Lehden dead line'n takia sovimme haastattelun jo samalle viikolle (vk 38) ja Mervi tulikin Riihikallioon perjantaina varttia yli kolmen, kun omat tuntini olivat ohi. Olin hieman omassa meilissäni oudoksunut tuota kysymyksenmuotoilua, joka koski nykyvanhempia, koska se tuollaisena soti melko lailla omia kokemuksiani vastaan. Haastattelussa kuljettiinkin sitten muutenkin varsin väljiä väyliä ja tuon nimenomaisen kysymyksenkin muotoilu myötäili samaa. Ei sillä, kyllä 'Hankalat vanhemmat' on terminä tuttu, vaikkei omakohtaista kokemusta olisikaan.
Tarinaa riitti sen verran, että talo ehti hiljetä ja viikonloppu lähestyä, kun saattelin Mervin lopulta koulun parkkikselle. On aina arvoitus, millaisen vaikutelman toiselle jättää ja millaisia lauseita suusta ylipäätään tulee ulos, vaikka ne aina omassa päässä vielä hienoilta kuullostivatkin.
Aina on myös kyse painotuksista ja tulkinnoista, kun kommunikoimme keskenämme. Sanat ovat kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä. No, Mervi lähetti myöhemmin haastattelun tarkistettavaksi. Jotakin pientä halusin muuttaa ja hän lupasi tehdä paikkoheittoni. Annoin Merville myös käyttöön koulumme opon keväällä kokoaman kyselyn tulokset: kyselyssä yläluokkalaiset saivat itse vastata anonyymisti kysymykseen 'Miksi nuoriso on muuttunut niin paljon 2000-luvulla?'. Joukossa oli tosipaljon teräviä näkökantoja. Osittain yllättäen aika moni kulki samoja latuja kuin aikuinenkin oli arvellut... Mervi otti oman valikoimansa näistä asiantuntijakommenteista juttunsa lisukkeeksi.
Kuvaaja soitti viikolla 40 tiistaina ja sovimme tapaamisen jo muutaman tunnin päähän omien koulutuntieni jälkeen. Jaakko Lukumaa tuli mahtavan bägin kanssa, joka raahattiin miehissä koulumme yläkertaan, missä luokkahuoneeni sijaitsee. Jaakko viritteli valoja, käänteli kaihtimia, asetteli pulpetteja rykelmiin ja mallaili kuvakulmia. Sitten hän räiski vajaan tunnin kuvia, joissa istuin luokan pienimmässä pulpetissa imitoiden itseäni ja velttoa oppilasta. (Jaakko kyllä tähdensi hyvän ryhdin tärkeyttä valokuvissa, ja niinpä jouduin tuon tuostakin kohentamaan lysyä ryhtiäni paremmaksi.) Liitutaulun edessä otettiin lisää nojailukuvia ja lopulta nakkelin taulusientä kohti kuvaajaa. Jaakko kannusti koko ajan, että hyvää tulee ja miksipä ei? Hän on ammattilainen, minä amatööri. Kiinnostavaa nähdä, mitä niistä sitten lopulta tuli.
Samoihin aikoihin, kun Meidän Perhe -lehti otti yhteyttä, tupsahti sähköpostiini siis toinenkin yhteydenotto. Se tuli jossakin määrin vielä yllättävämmältä taholta: Äidinkielen Opettajain Liitolta. Sieltä tiedusteltiin minulta mahdollisuutta tulla Kirjamessuille luennoimaan heille opettajien työuupumuksesta.
Vaikka olin jossakin määrin imarreltu tietysti, torjuin ajatuksen heti; siksi ikäviä kokemuksia minulla itselläni on luennoista alkaen opettajankoulutuslaitoksen puuduttavista esityksistä ja jatkuen työuralla kohdalle sattuneisiin jaaritteluluentoihin saakka.
Sitten mietin toisen kerran tätä tilaisuutta. Kävin materiaalia läpi kaksi päivää päässäni ja jouduin lopulta toteamaan: tämä ei ole parasta vastinetta rahoille. Tarkoitan sitä, että jos joku vaivautuu paikalle kuuntelemaan ja hänelle tarjotaan hajanaisia huomioita sieltä täältä, niin se ei täytä kuluttajansuojalain vaatimuksia. Jouduin siis lopulta kieltäytymään kutsusta. Toivottavasti en vaikuttanut tylyltä tahi koppavalta? Yritin vain tunnustaa rajoitteeni ja pitää laadusta huolta.
Kävin katsomassa mainitun alkuperäisen Alien-elokuvan tuoreeltaan Helsingin silloin suurimmalta kankaalta lapsuudenystäväni, dokkariohjaaja Jouko Aaltosen kanssa. Joukosta tässä vain sen verran, että jos ei ole nähnyt hänen ihmeellistä Kusum-elokuvaansa (2000) (puhumattakaan luonnollisesti esimerkiksi sitä seuranneista elokuvista Kenen joukoissa seisot (2006) sekä Punk - Tauti joka ei tapa (2008)), ei voi puhua olevansa kummoinenkaan elokuvaentusiasti! Joku voisi puoliterävästi todeta, että mielipiteeni saattaa olla aavistuksen subjektiivisuuden räikeällä sävyllä väritetty... Niinhän se onkin, eikö kaikki taiteen kokeminen ole subjektiivista? Mutta yhtä kaikki: en ole juuri tässä nimenomaisessa mielipiteessäni sentään yksin. Joukon verstaan seinähyllystä löytyy Jussi-patsasta lukuisten muiden tunnustusten joukossa.
Back to business. Alien-elokuvan alkukohtaus palasi jostakin syystä mieleeni, kun syyskuussa availin taas kerran sähköpostiani. Elokuvahan alkaa siitä, että avaruusalus herää varoittamatta eloon horroksestaan, johon se on vaipunut ja jossa sen oli tarkoitus ollakin.
Minun Nostromo-alukseni on tietysti Niukkuuden pedagogiikka -kirja. Tässä vaiheessa olin jättänyt sen jo taakseni. (Sananmukaisesti jätin sillä myös Ruotsin taakseni, sillä teimme tekijänpalkkioilla kesällä reissun naapurimaahan koko porukka! Innoituksen matkaan antoi Victorian ja Danielin hurmaava hääjuhla, naturligtvis.). En voi väittää, että olisin täysin pyyhkinyt kirjan muististani, mutta kyllähän se ylipäänsä oli jo menneen talven lumia. En enää lehteillyt sitä kolmesti päivässä.
Sitten siis syttyivät valot äkkiarvaamatta aluksen monitoreihin, ja miehistöä alettiin herätellä koomastaan. Samalla viikolla tuli itse asiassa kaksikin viestiä, jotka olivat inspiroituneet opuksestani tai ainakin se oli jonkinlainen osasyy niihin. Ensimmäinen tuli Meidän Perhe -lehdestä. Mervi Jussila kysyi mahdollisuutta tehdä kanssani juttua peruskoulun nykymenosta. Vastasin tuttuun tyyliin, että en ehkä ole oikea henkilö vastaamaan näin vaativiin kysymyksiin, koska pidän itseäni tavallisena peruskoulun perusopettajana, en niinkään guruna, jolta saa valaistuksen. (Senhän saa sinänsä jokaisesta sähköliikkeestä.)
Mervi ei tästä lannistunut, vaan lähetti hieman spesifimmän listan alustavista kysymyksistä. Karkeasti tiivistäen esityslistalla oli seuraavanlaisia asioita:
- Miten koulu on muuttunut?
- Millainen on nykykoulun todellisuus?
- Mikä opettajia uuvuttaa?
- Miksi monet opettajat pitävät nykyvanhempia sekopäinä ja pelottavina?
- Mitä selviytymisoppeja minulla olisi opettajille, vanhemmille ja oppilaille?
Mervi oli pyytänyt juttuun toiseksi haastateltavaksi Aino Kontulan, joka tunnetaan mm. esikoiskirjastaan Rexi on homo ja opettajat hullui (2006). 30 vuotta bilsan maikkana oli epäilemättä valmistanut Kontulaa tähän materiaaliin. Kontulan katalogissa on useampiakin omia teoksia, mutta vuonna 2010 häneltä ilmestyi teos Opettajan selviytymisoppi - Vinkkejä vanhemmille, mikä sitten luultavasti tekee hänestä eittämättömän gurun näissä yllekirjatuissa kysymyksissä.
Lehden dead line'n takia sovimme haastattelun jo samalle viikolle (vk 38) ja Mervi tulikin Riihikallioon perjantaina varttia yli kolmen, kun omat tuntini olivat ohi. Olin hieman omassa meilissäni oudoksunut tuota kysymyksenmuotoilua, joka koski nykyvanhempia, koska se tuollaisena soti melko lailla omia kokemuksiani vastaan. Haastattelussa kuljettiinkin sitten muutenkin varsin väljiä väyliä ja tuon nimenomaisen kysymyksenkin muotoilu myötäili samaa. Ei sillä, kyllä 'Hankalat vanhemmat' on terminä tuttu, vaikkei omakohtaista kokemusta olisikaan.
Tarinaa riitti sen verran, että talo ehti hiljetä ja viikonloppu lähestyä, kun saattelin Mervin lopulta koulun parkkikselle. On aina arvoitus, millaisen vaikutelman toiselle jättää ja millaisia lauseita suusta ylipäätään tulee ulos, vaikka ne aina omassa päässä vielä hienoilta kuullostivatkin.
Aina on myös kyse painotuksista ja tulkinnoista, kun kommunikoimme keskenämme. Sanat ovat kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä. No, Mervi lähetti myöhemmin haastattelun tarkistettavaksi. Jotakin pientä halusin muuttaa ja hän lupasi tehdä paikkoheittoni. Annoin Merville myös käyttöön koulumme opon keväällä kokoaman kyselyn tulokset: kyselyssä yläluokkalaiset saivat itse vastata anonyymisti kysymykseen 'Miksi nuoriso on muuttunut niin paljon 2000-luvulla?'. Joukossa oli tosipaljon teräviä näkökantoja. Osittain yllättäen aika moni kulki samoja latuja kuin aikuinenkin oli arvellut... Mervi otti oman valikoimansa näistä asiantuntijakommenteista juttunsa lisukkeeksi.
Kuvaaja soitti viikolla 40 tiistaina ja sovimme tapaamisen jo muutaman tunnin päähän omien koulutuntieni jälkeen. Jaakko Lukumaa tuli mahtavan bägin kanssa, joka raahattiin miehissä koulumme yläkertaan, missä luokkahuoneeni sijaitsee. Jaakko viritteli valoja, käänteli kaihtimia, asetteli pulpetteja rykelmiin ja mallaili kuvakulmia. Sitten hän räiski vajaan tunnin kuvia, joissa istuin luokan pienimmässä pulpetissa imitoiden itseäni ja velttoa oppilasta. (Jaakko kyllä tähdensi hyvän ryhdin tärkeyttä valokuvissa, ja niinpä jouduin tuon tuostakin kohentamaan lysyä ryhtiäni paremmaksi.) Liitutaulun edessä otettiin lisää nojailukuvia ja lopulta nakkelin taulusientä kohti kuvaajaa. Jaakko kannusti koko ajan, että hyvää tulee ja miksipä ei? Hän on ammattilainen, minä amatööri. Kiinnostavaa nähdä, mitä niistä sitten lopulta tuli.
Samoihin aikoihin, kun Meidän Perhe -lehti otti yhteyttä, tupsahti sähköpostiini siis toinenkin yhteydenotto. Se tuli jossakin määrin vielä yllättävämmältä taholta: Äidinkielen Opettajain Liitolta. Sieltä tiedusteltiin minulta mahdollisuutta tulla Kirjamessuille luennoimaan heille opettajien työuupumuksesta.
Vaikka olin jossakin määrin imarreltu tietysti, torjuin ajatuksen heti; siksi ikäviä kokemuksia minulla itselläni on luennoista alkaen opettajankoulutuslaitoksen puuduttavista esityksistä ja jatkuen työuralla kohdalle sattuneisiin jaaritteluluentoihin saakka.
Sitten mietin toisen kerran tätä tilaisuutta. Kävin materiaalia läpi kaksi päivää päässäni ja jouduin lopulta toteamaan: tämä ei ole parasta vastinetta rahoille. Tarkoitan sitä, että jos joku vaivautuu paikalle kuuntelemaan ja hänelle tarjotaan hajanaisia huomioita sieltä täältä, niin se ei täytä kuluttajansuojalain vaatimuksia. Jouduin siis lopulta kieltäytymään kutsusta. Toivottavasti en vaikuttanut tylyltä tahi koppavalta? Yritin vain tunnustaa rajoitteeni ja pitää laadusta huolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti