Pöytälaatikkokirjailijan paluu

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

Kirjallisuutta voisi kutsua yhdeksi pääharrastuksekseni. Miten harrastukset sitten ikinä määritelläänkään? Harrastus alkoi, kun opin lukemaan. En ollut mikään varhaisnero siinä asiassa, vaan opin kikan aikanaan vasta, kun äitini ei jaksanut enää lukea 'Kiviset ja Soraset' -ohjelman käännöstekstejä. Tai niin ainakin legenda väittää ja miksi emme painaisi legendaa tässäkin tapauksessa.

Lapsuuteni ja nuoruuteni kotikirjasto kasvoi tasaista tahtia. Sekä vanhempani että esim. isoisäni (jolla olikin kätevästi omat suhteensa Valistukseen!) antoivat usein lahjaksi kirjoja. No, vanhemmiltani sain yhtenä jouluna myös punaisen viiden kilon kuulan lahjaksi. En ole vieläkään keksinyt mitään käyttöä sille. Ehkäpä lapset sitten aikanaan vierittelevät sitä?

Lapsuuden vahva lukukokemus oli 'Pikku Pelle Puputti' -kirja, joka ilmestyi klassisessa Tammen Kultaiset Kirjat -sarjassa. Se luultavasti on ohjannut elämääni salaviisaasti siitä lähtien. Kirjan clou on siinä, että Pelle Puputilta arvuutellaan, mikä hänestä tulee isona. ISÄ!

Kaksitoistavuotiaana tartuin isän iloksi kiveenhakattuun 'Seitsemän veljestä' -romaaniin eikä tämä lukukokemus ole siitä pitäen hellittänyt minusta otettaan. Maaginen kirja vaikka kai siinäkin on omat heikkoutensa. Missäpä ei olisi?

Se ei ollut oikeastaan juuri tämä kirja, vaan jokin vanha viisikymmenluvun dekkari, joka innoitti minut kirjoittamaan ensimmäisen täyspitkän kirjani. Liimailin muutaman vihkon yhteen ja rullasin ne järeän kirjoituskoneen telan alle ja ryhdyin naputtelemaan kasaan ensimmäistä romaaniani '15 murhaa'.

Hieman yltiöpäistä, myönnettäköön, mutta muuten idea oli hallussa. Jotakuinkin tarkkana kopiona, vaikka alkuperäisessä kirjassa ei ollutkaan ihan näin monta murhaa. Jäljittelyn taide on kiehtovaa.

Sain äidiltä erittäin hyvän palautteen teoksestani ja sillä tiellä kai ollaan yhä? (Tosiasiassa hän luultavasti näki aikuisen silmin kirjani hieman toisin, mutta ei antanut sen haitata pääasiaa.)

Nuorena lukiolaisena ja jumalana aloin kirjoittaa myös runoja, mutta en osannut päättää tiukan täydellisen loppusoinnun ja vapaamuotoisen lyriikan välillä. Kutsuinkin tuotoksiani jyriikaksi.

Kirjoitin elokuva-arvioita Turkulaiseen ja valmistuin ammattiini. Kävin armeijan Upinniemen Rannikkojääkäripataljoonassa, jossa palvelin puolet ajastani hammasjääkärinä. Toimin siis hammaslääkärin apulaisena ja sodin loppusotani vanupuikkojen ja sondien avulla. Koko ajan tekstiä syntyi tasaiseen tahtiin. Hakkasin kaksi ja puoli kirjoituskonetta tärviölle varhaisiin opettajanvuosiini mennessä.

Kokeilin onneanikin parilla käsikirjoituksella. Jossakin muuttolaatikoissa kaiketi on vieläkin jäljellä ne monistetut kirjeet, jotka sain palautteeksi. Toiseen käsikirjoitukseen tosin erään keskisuuren kustantamon kustannustoimittaja hieman reagoi ja tarkoitus oli kehitellä aihiotani, mutta sitten sekin jäi.

Ja minä kasvoin kirjallisista haaveista ulos. Koko ajan kartutin tosin kirjakokoelmiani aina yhä uusille sataluvuille ja pidin peruskirjoitustaitoa yllä. Kuten isäni, uskon myös minä, että sekin pysyy yllä vain jatkuvalla harjoituksella. Tein joitakin satoja pakinoita paikalliseen lehteen ja muutamia muuallekin.

Lopulta löin pisteen näillekin.