sunnuntai 24. tammikuuta 2010
Valmistauduin
tulossa olevaan haastatteluun päivällä, kun lukujärjestyksessäni sattui olemaan
kaksi hyppytuntia. Vaikka olinkin viettänyt koko heinäkuun tekstin parissa,
tuntui äkkiä siltä kuin en tuntisikaan sitä lainkaan. Mieleeni ei tullut
yhtäkään teemaa kirjasta. Mikä oli päälauseeni? Miksi olin kirjoittanut
kirjani? Mitä halusin sillä sanoa tai saavuttaa?
Pläräsin hiukan epätoivoisena käsikirjoitusversiotani ja yritin opetella sieltä jonkin heiton ulkoa. Tunsin oloni kuitenkin aika valmistautumattomaksi.
Onneksi Terhi osoittautui ammattilaiseksi, kun hän iltapäivällä seisoi opettajainhuoneessa. Vaihdoimme lämmittelynä pieniä tunnustelevia lauseita Riihikallion koulusta, kun minä johdatin hänet luokkaani, ja sitten Terhi johti keskustelun teemoja.
Haastattelu kesti puolisentoista tuntia. Sen kuluessa totesin yhä selvemmin, että kirjoittaminen ja puhuminen ovat kaksi täysin erilaista muotoa. Ammatistani huolimatta näköjään kirjoittaminen on se vahvempi minulle... Siinä voi nyhrätä loputtomiin yhden lauseen parissa ja hioa ja hioa sitä yhä sileämmäksi.
Jo seuraavana päivänä oli sähköpostissani valmiiksi kirjoitettu juttu. Terhi sanoi kirjoittaneensa sen päässään kotimatkalla. Tein pari pientä tarkennusta tekstiin ja lähetin jutun takaisin. Oli sinänsä ilman muuta kiinnostavaa nähdä, mitä ammattitoimittaja oli saanut irti jutustelustani ja mitä hän oli sieltä nostanut esille. Toisaalta oli myös erikoinen kokemus lukea itsestään kuin jostakin merkittävästä auktoriteetista. Se ei ollut pelkästään miellyttävä tunne.
10.9. tuli Päivi Arvoselta haastattelupyyntö Opettaja-lehteen. Päivin idea oli antaa Niukkuuden pedagogiikka luettavaksi yhdelle suuren lukion ja yhdelle pienen maalaiskoulun opettajalle ja laittaa heidän arvionsa jutun yhteyteen. Kiitin mielenkiinnosta kauniisti, mutta kysyin, että eikö hänen olisi sentään hyvä ensin tutustua itse kirjaan, kunhan se joskus aikanaan tulisi luettavaksi. Vastaus tuli samantien ja viesti oli, että hän haluaa edelleenkin tehdä jutun.
Loppukuusta myös kustantamo aktivoitui. Tai siellä oli tietysti tehty jo jonkin aikaa töitä kirjani parissa, mutta sitten sieltä tuli pitkä lista asioista, joita pitäisi työstää/hyväksyä ja havaitsin mimosamittareideni pamahtavan samantien punaiselle: kaikki lennokkaat ideani ja sydänverellä sekä punaisella jaffalla kirjaillut tekstini eivät siis sittenkään läpäisisi seulaa! Uskomatonta! Itserakkauteni sai aikamoisen ruhjeen.
Huono homma sikäli, että sähköpostin liitteenä oli kirjani oikolukuversio, joka pitäisi palauttaa jo seuraavalla viikolla. En pystynyt kajoamaan siihen edes tikulla.
Vaan on sitä ennenkin nukuttu yön yli? Käytin viikonlopun molemmat yöt korrehtuurin läpikäymiseen. Se oli muhkea ja hieno lukupaketti, johon oli merkitty tehdyt poistot ja muut muutokset juurta jaksain jne. Koska aika oli kortilla, en tietenkään ehtinyt mitenkään lukea kokonaisuutta, vaan kelasin nopeasti läpi vain ne muutokset. Osoittautui, että kustannustoimittajani oli tosiaan paneutunut asiaan ja tehnyt mahtavaa työtä. Tekstiä oli ronkittu monessa kohtaa ja se sisälsi lukuisia yksityiskohtaisia kysymyksiä siitä, mihin mikäkin sana kussakin lauseessa viittaa ja muuta tällaista. Jouduin itse asettumaan ulkopuolisen lukijan asemaan ja myöntämään tekstini olevan monissa kohdin varmasti aika käsittämätöntä haahuilua.
En juuri ollut mielestäni harrastanut sivistyssanoja muulloin kuin sellaisissa kohdissa, joissa ne olivat mielestäni täsmällisempiä kuin suomenkieliset lajitoverinsa tai olivat vakiintuneet muutoin yleiseen kielenkäyttöön. Osoittautui, että tämäkin oli kustantamosta liiallista snobbailua ja näitä termejäni oli suomenneltu kovalla kädellä. Sanaa pedagogiikka ei sentään käännetty kansantajuiseksi.
Osan muokkauksista hyväksyin ilman muuta parannuksina, osaa pohdiskelin oman kielenkäyttöni kannalta. Osan palautin entiselleen. Tällaista tavallista kaupankäyntiä.
Olin kuitenkin vaikuttunut siitä, että tekstiini suhtauduttiin kaikella vakavuudella. Ikään kuin oikeaan kirjaan?
30. syyskuuta painoin Lähetä-painiketta.
Ja sain samantien paluupostissa kysymyksen, että mitä tehdään kirjan lukujen sisäiselle järjestykselle. Tämän kysymyksen olin saanut jo aiemmin ja sysännyt sen oikolukiessani syrjään tai oikeammin työntänyt sen itse asiassa jo heinäkuussa syrjään. Kun aloitin kirjoittamista, syntyi järjestys sitä mukaa kuin kirjoitin, spontaanisti ja aivan varmasti suunnittelematta. Koska kuitenkin kirjoittamisen edistyessä tiesin, mitä olin aiemmin kirjoittanut, tuli seuraavien lukujen sisällöissä toisinaan pieniä viittauksia muihin lukuihin ja suoraan sanoen: en jaksanut käydä koko tekstiä läpi enää etsieksäni näitä viittauksia ja muuttaakseni ne johdonmukaisiksi, jos muuttaisin nyt jälkikäteen lukujen paikkaa.
Kun paikkoja sitten muutettiin kustantamon ehdotuksen mukaisiksi, ei osa lukujen pituuksista ja niiden sisältämistä iskuista olleet ihan sitä mitä alunperin ajattelin. Siunasin kuitenkin paikkojen vaihdon loogisemmaksi. Sitä ne nyt olivat tietysti.
Pläräsin hiukan epätoivoisena käsikirjoitusversiotani ja yritin opetella sieltä jonkin heiton ulkoa. Tunsin oloni kuitenkin aika valmistautumattomaksi.
Onneksi Terhi osoittautui ammattilaiseksi, kun hän iltapäivällä seisoi opettajainhuoneessa. Vaihdoimme lämmittelynä pieniä tunnustelevia lauseita Riihikallion koulusta, kun minä johdatin hänet luokkaani, ja sitten Terhi johti keskustelun teemoja.
Haastattelu kesti puolisentoista tuntia. Sen kuluessa totesin yhä selvemmin, että kirjoittaminen ja puhuminen ovat kaksi täysin erilaista muotoa. Ammatistani huolimatta näköjään kirjoittaminen on se vahvempi minulle... Siinä voi nyhrätä loputtomiin yhden lauseen parissa ja hioa ja hioa sitä yhä sileämmäksi.
Jo seuraavana päivänä oli sähköpostissani valmiiksi kirjoitettu juttu. Terhi sanoi kirjoittaneensa sen päässään kotimatkalla. Tein pari pientä tarkennusta tekstiin ja lähetin jutun takaisin. Oli sinänsä ilman muuta kiinnostavaa nähdä, mitä ammattitoimittaja oli saanut irti jutustelustani ja mitä hän oli sieltä nostanut esille. Toisaalta oli myös erikoinen kokemus lukea itsestään kuin jostakin merkittävästä auktoriteetista. Se ei ollut pelkästään miellyttävä tunne.
10.9. tuli Päivi Arvoselta haastattelupyyntö Opettaja-lehteen. Päivin idea oli antaa Niukkuuden pedagogiikka luettavaksi yhdelle suuren lukion ja yhdelle pienen maalaiskoulun opettajalle ja laittaa heidän arvionsa jutun yhteyteen. Kiitin mielenkiinnosta kauniisti, mutta kysyin, että eikö hänen olisi sentään hyvä ensin tutustua itse kirjaan, kunhan se joskus aikanaan tulisi luettavaksi. Vastaus tuli samantien ja viesti oli, että hän haluaa edelleenkin tehdä jutun.
Loppukuusta myös kustantamo aktivoitui. Tai siellä oli tietysti tehty jo jonkin aikaa töitä kirjani parissa, mutta sitten sieltä tuli pitkä lista asioista, joita pitäisi työstää/hyväksyä ja havaitsin mimosamittareideni pamahtavan samantien punaiselle: kaikki lennokkaat ideani ja sydänverellä sekä punaisella jaffalla kirjaillut tekstini eivät siis sittenkään läpäisisi seulaa! Uskomatonta! Itserakkauteni sai aikamoisen ruhjeen.
Huono homma sikäli, että sähköpostin liitteenä oli kirjani oikolukuversio, joka pitäisi palauttaa jo seuraavalla viikolla. En pystynyt kajoamaan siihen edes tikulla.
Vaan on sitä ennenkin nukuttu yön yli? Käytin viikonlopun molemmat yöt korrehtuurin läpikäymiseen. Se oli muhkea ja hieno lukupaketti, johon oli merkitty tehdyt poistot ja muut muutokset juurta jaksain jne. Koska aika oli kortilla, en tietenkään ehtinyt mitenkään lukea kokonaisuutta, vaan kelasin nopeasti läpi vain ne muutokset. Osoittautui, että kustannustoimittajani oli tosiaan paneutunut asiaan ja tehnyt mahtavaa työtä. Tekstiä oli ronkittu monessa kohtaa ja se sisälsi lukuisia yksityiskohtaisia kysymyksiä siitä, mihin mikäkin sana kussakin lauseessa viittaa ja muuta tällaista. Jouduin itse asettumaan ulkopuolisen lukijan asemaan ja myöntämään tekstini olevan monissa kohdin varmasti aika käsittämätöntä haahuilua.
En juuri ollut mielestäni harrastanut sivistyssanoja muulloin kuin sellaisissa kohdissa, joissa ne olivat mielestäni täsmällisempiä kuin suomenkieliset lajitoverinsa tai olivat vakiintuneet muutoin yleiseen kielenkäyttöön. Osoittautui, että tämäkin oli kustantamosta liiallista snobbailua ja näitä termejäni oli suomenneltu kovalla kädellä. Sanaa pedagogiikka ei sentään käännetty kansantajuiseksi.
Osan muokkauksista hyväksyin ilman muuta parannuksina, osaa pohdiskelin oman kielenkäyttöni kannalta. Osan palautin entiselleen. Tällaista tavallista kaupankäyntiä.
Olin kuitenkin vaikuttunut siitä, että tekstiini suhtauduttiin kaikella vakavuudella. Ikään kuin oikeaan kirjaan?
30. syyskuuta painoin Lähetä-painiketta.
Ja sain samantien paluupostissa kysymyksen, että mitä tehdään kirjan lukujen sisäiselle järjestykselle. Tämän kysymyksen olin saanut jo aiemmin ja sysännyt sen oikolukiessani syrjään tai oikeammin työntänyt sen itse asiassa jo heinäkuussa syrjään. Kun aloitin kirjoittamista, syntyi järjestys sitä mukaa kuin kirjoitin, spontaanisti ja aivan varmasti suunnittelematta. Koska kuitenkin kirjoittamisen edistyessä tiesin, mitä olin aiemmin kirjoittanut, tuli seuraavien lukujen sisällöissä toisinaan pieniä viittauksia muihin lukuihin ja suoraan sanoen: en jaksanut käydä koko tekstiä läpi enää etsieksäni näitä viittauksia ja muuttaakseni ne johdonmukaisiksi, jos muuttaisin nyt jälkikäteen lukujen paikkaa.
Kun paikkoja sitten muutettiin kustantamon ehdotuksen mukaisiksi, ei osa lukujen pituuksista ja niiden sisältämistä iskuista olleet ihan sitä mitä alunperin ajattelin. Siunasin kuitenkin paikkojen vaihdon loogisemmaksi. Sitä ne nyt olivat tietysti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti