Tässä on nenä, lyö sitä

maanantai 8. marraskuuta 2010

Jälkinäytös

Kun allamainittu haastattelu Meidän Perhe -lehteen oli tehty, iski mieleen perinteinen epäilys, että onko minua käytetty hyväksi? Olinko mennyt johonkin tunnistamattomaan ansaan? Tämä on tätä tällaista perinteistä salaliittoteoretisointia. Ja kuten yleensä: ei savua ilman tulta.

Elikäs, nyt kun sitten luin lopullisen jutun, sain selville, että samassa jutussa ollut Aino Kontulan haastattelu oli tehty jo aikapäiviä sitten, koskapa minulle etukäteen esitetyissä kysymyksissä oli suora lainayhteys Kontulan lehdessä olleeseen haastatteluun. (Esimerkiksi jo tuoreeltaan oudoksumaani kysymykseen "Miksi monet opettajat pitävät nykyvanhempia sekopäinä ja pelottavina?" Vastasin oikopäätä meilillä, että en tunnista tuota kysymystä... Kun sama toistui sitten haastattelussa toistin uudelleen, että ilmiö 'hankalat vanhemmat' on kyllä tuttu julkisesta keskustelusta, mutta itselläni ei ole omakohtaista sanottavaa siitä. Sain haastattelunjälkeen sen tarkistettavaksi sähköpostiini ja siellä tämä kohta oli melko asiallisessa muodossa:

"Ennen koulu oli erillinen saareke, jonne lapset lähetettiin suorittamaan jotakin mystistä tehtävää ja jossa vanhemmat vierailivat ehkä kaksi kertaa vuodessa. Siitä ajattelusta on kolmessakymmenessä vuodessa päästy.
- Pääsääntöisesti tiedämme tekevämme yhteistä työtä, vanhemmat tahollaan ja me täällä koulussa, Jyri Kontturi sanoo.
Hän ei ole itse joutunut kertaakaan uransa aikana vanhempien pommituksen kohteeksi.
- Kaikkien kanssa on ollut riittävän yhteiset linjat ja yhteinen käsitys siitä, miksi lapsi on täällä koulussa ja mitä hänen kuuluu täällä tehdä, hän sanoo, mutta myöntää tunnistavansa besserwisser-vanhemmat ilmiönä.
- Jos tekee päivän parhaansa, taistelee käytös- vilkkaus-, keskittymis- ja oppimisongelmien kanssa, yrittää selvittää riitoja ja kiusaamista, kulkee palavereissa ja välillä opettamassa kahta luokkaa yhtä aikaa - ja sitten joku vanhempi tulee vielä neuvomaan, miten minun tulisi työni hoitaa, se olisi luultavasti henkisesti raskasta. Ehkä sitä miettisi marttyyrina, että jos ei kelpaa, antaa sitten olla. En minäkään voi mennä johonkin toiseen työpaikkaan kauheasti neuvomaan, että teit tämän homman väärin.")
 

Ja mitä tälle mainiolle tekstille tapahtui? Lopullisesta jutusta tuo osio oli poistettu kokonaan!

Kun näin valmiin artikkelin lehdessä, oli minut koplattu siinä toisen 'konkariopen' (lainaus lehdeltä) kanssa samaan juttuun, ja mietin tuota ansa-ajatusta uudelleen. Kysehän ei ollut perinteisestä yhteishaastattelusta, koska emme ole koskaan edes tavanneet saati verranneet mielipiteitämme, eikä minulle edes kerrottu, että haastattelu olikin tarkoitettu osaksi tätä Kontulan tarinaa. Oliko minut johdettu ansaan? Viety kohti myrskynsilmää? Oliko minua (ja olihan minua!) hyväksikäytetty?

(Henkilökohtaisesti tämä numero Meidän Perhe -lehteä oli ensimmäinen ja viimeinen numero, jonka luin kyseistä lehteä.)

 Ihan suuri yllätys lehdelle ei varmaan ollut, että myrsky nousi vesilasissa. Tai vesilasia suuremmassa astiassa?

Kontulan heitto kiusatuista, joilla ei ole huumorintajua, on saanut ainakin Meidän Perhe -lehden omalla keskustelupalstalla palautetta. Tässä pari makupalaa:

"Minulle tuli ekana mieleen tuon jutun luettuani, että olikohan Aino Kontula itse lapsena koulukiusaaja? Ihmisiä ja lapsia on luonteeltaan erilaisia, ei se silti oikeuta ketään kiusaamaan toista! Minusta tällainen katsantokanta, varsinkin opettajalta, saa aikaan sen, että kiusaaminen hyväksytään."

"Voiko kukaan vakavissaan nähdä kiusaamisessa jotain niin mielekästä että syyllistääkin sen uhrin? Millaisista arvoista ja yhteiskunnasta tällaisten asioiden pohtiminen VAKAVISSAAN oikeasti kertoo? Kylmää, julmaa ja häijyä puhetta Aino Kontulalta."

"Tuohan kuulostaa samalta kuin jos raiskaus olisi uhrin syy! Ei ei ei. Aivan käsittämätöntä."

"Minulla on vamma, jonka takia minua kiusattiin. Onko vammani minun itseni aiheuttama? Olisiko minnun, joka olin nuorena epävarma, pitänyt osata ottaa kiusaamiseni vain huumorilla?"

"Ensinnäkin Aino Kontulalle: siinä ei ole mitään uutta, että kiusaamisen syytä haetaan kiusatusta. Niin on tehty aina ja niin näköjään, valitettavasti, edelleen toimitaan. Todella säälittävää, että meillä on opettajakunnassa opettajia, jotka ajattelevat tuolla tavalla, koska sillä varmistetaan, että kiusaamista ei saada koskaan loppumaan."

"Valitettavasti Aino Kontulan edustama kiusattua syyllistävä asenne on hyvin tavallista suomalasissa kouluissa."

"Lehtien tarkoitus lienee myydä lehtiä ja tällainen tuskin lisää menekkiä. Siksi arvostan rohkeaa aiheen nostoa. Harmi vain että kontulan kolleegoihin ja osaan kiusaajien vanhemmista juttu menee täydestä ja joku oppilas kärsii tämänkin jutun siivittämänä lisää!"

"Luettuani opettaja A Kontulan haastattelun ymmärrän miksi kiusaamista ei saada lopetettua kouluissa."

"Koulumaailma – virkakoneisto sen takana – on rakennettu niin, että opettajien ja kiusaajien on helpompi vetää yhtä köyttä kuin tunnustaa tulehtunut ilmapiiri ja korjata tilanne."

"Meidän Perhe-lehti ei ole näköjään mikään journalismin kukkanen kun antaa lehdessään näin suuren painoarvon tuollaiselle moraalittomalle mielipiteelle."

"Toisaalta oli hyvä kuulla, että oikeasti on mahdollista että tänä päivänä opettaja voi tosissaan suhtautua tällä tavalla vakavaan aiheeseen. Kiitos tästä tiedosta! Suhtautumiseni "ammattikasvattajiin" muuttui entistäkin epäluuloisemmaksi, näköjään hyvästä syystä. Jotain ammatillisuutta luulisi voivan odottaa opettajalta, että voisin turvallisin mielin aikanani lähettää lapseni kouluun."

"Nyt meni Meidän Perhe-lehti roskikseen!"

Kontulan kunniaksi on sanottava, että hän ei salaile mielipiteitään, ja hän kertoo ne omalla naamallaan ja nimellään reilusti. Anonyymiyden taakse kätkeytyminen on nykynetin aikana helppoa ja aina hieman ongelmallista. Toki tässä pöyhäistiin ihmisten herkkiä kohtia, mutta ketju, jota luin oli -tietysti!- nimettömänä kirjoitettu.

(Tosin. Itse loin vuosia sitten alter egon, Atso Tomalan, joka on saanut ujutettua kirjoituksiaan eri paikkoihin Hesarin yleisönosastoa myöten ja tämä puolestaan osoittaa, jos ei muuta, niin sen, että ei se omalla nimelläkään kirjoittelu ihan ongelmatonta ole... Tein muuten alkuperäiseen Niukkuuden pedagogiikka -käsikirjoitukseenkin yhden runoaforismin, jonka laitoin Atson nimiin. Loin hänelle myös kulissiksi blogin, jos joku sattuisi etsimään Tomalan ajatuksia lisää. Lopulta kuitenkin luovuin tästä ideasta, koska se ei palvellut  Niukkiksen ideaa. Tomalalla sen sijaan on nykyään useampikin blogi.)

Mitä tuumimme siis Kontulan heitosta "Kiusattu ei ymmärrä huumoria"? (Se ei muuten ollut noin itse haastattelussa, vaan ainoastaan lehden kanteen tehdyssä toimituksen 'yhteenvedossa'.)

Kontula
a) provosoi
b) yritti kirjoittamisen vaikeinta lajia: huumoria
c) ymmärrettiin väärin
d) ymmärrettiin oikein.

Noita ajatuksia voisi avata runsaamminkin, mutta koska silloin mennään vääjäämättä ainakin joissakin kohdin satuilun maailmaan henkilöä itse kuulematta, niin jääköön se tässä kohtaa tekemättä. Selvää on, että Aino Kontula kaivoi verta nenästään ja verta nenästä sitten saatiinkin.

Koulukiusaamiskysymys tuli minulle aavistuksen puun takaa itse haastattelutilanteessa, koska se ei esiintynyt sellaisenaan alkuperäisessä kysymyslistassa. Olen kuitenkin tietysti urallani asiaan törmännyt toisenkin kerran ja osittain siksi sisällytin Niukkikseenkin kokonaisen luvun tästä teemasta: 15 Koulukiusaaminen. (Taisi olla alkuperäisessä kässärissä nimellä 'Kinkkukiusaus'?)

Aloitin luvun lainaamalla Lappareitten biisiä 'Ihmistä kiusataan' ja kirjoittamalla introksi:

"Pahuus on yksi jokaisen ihmisen luonteenpiirteistä. Ihmisarvoisen elämän ytimessä on oman pahuutensa hallitseminen ja oikeanlainen kanavoiminen - sikäli kuin sellaista on."

Ja varsinaisen luvun ensimmäinen lause oli:

"Koulukiusaamista ei saa missään olosuhteissa sallia."

Sen jälkeen tarinaa riittää tästä asiasta kirjassa kahdeksan sivun verran. En kertaa sitä enempää tässä.

Siitä, mitä itse sanoin haastattelussa siitä, että kiusaaminen on uusiutuva luonnonvara, joka ei lopu koskaan, en näe syytä perääntyä. Sen tämä työ on opettanut ja näköjään ihan samaa asiaa kokevat valtakunnan aikuiset päättäjät työpaikoillaan vuonna 2010 viime aikaisten lehtijuttujen perusteella.

Mutta. Loppujen lopuksi mikään ei ole sydäntäsärkevämpää kuin, no niin, sydämensä särkenyt lapsi.