Eikä siinä vielä kaikki!

torstai 14. tammikuuta 2010

"Nykyajan kasvatus ei ole enää kaavoihin kangistunutta pakkokasvatusta. Kukin yksilö otetaan yksilönä ja hänessä olevasta rakennusaineesta muovaillaan rakkaudella ja ymmärtämyksellä se, mikä hänessä muovailtavissa on. Opettajan ja oppilaan väli ei enää ole yksipuolisesti sellainen, että opettaja antaa ja oppilas ottaa nöyrästi  vastaan. Vuorovaikutus on molemminpuolinen."

Näin kirjoittaa Eero Salola kirjassaan 'Ilman fritsaria'.

Tässä kirjoituksessa on kaksi pointtia.

Pointti nro 1

Kirja on julkaistu vuonna 1929. 1929! Kuinka monta kertaa pyörä onkaan keksitty sen jälkeen yhä uudelleen ja uudelleen. Kansakoululaitos oli kirjan ilmestyessä tuskin sisäänajettu ja Suomikin vasta toisella kymmenellä. Ja sen jälkeen on tullut monta uutta ajattelijaa tämän saman omaperäisen idean kanssa.

Pointti nro 2

Eero Salola on isoisäni. Isäni puolelta opettajuus on aika ohuella pohjalla, mutta äidin puolelta löytyy jo tällaistakin sukuvikaa. 'Ilman fritsaria' -kirjan isoisä kirjoitti alle kolmekymppisenä Malmin koulun opettajana ja ehti sittemmin paljoon muuhunkin.

'Ilman fritsaria' on toki varsin mielenkiintoinen tapaus ihan kirjanakin. Isoisän kirjoittaessa sitä oli teos epäilemättä jossakin määrin arveluttava. Sisälsihän se juttuja "katupoikakielellä" kuten alaotsikko asian ilmaisi. Siis vanhalla stadinslangilla. Se ei ollut tuohon aikaan ihan tavallisinta kirjallisuutta, eikä varmasti salonkikelpoista. Nykyiseen murrebuumiin tai sen jälkimaininkeihin teos sensijaan istuisi oikeinkin hyvin. Itse asiassa siitä otettiin taannoin (v. 1991) uusintapainos pilapiirtäjä Kari'n kuvittamana.

Ehkäpä isoisäkin aavisti, minkälaisen alatyylisen kulttuuriteon hän aikanaan teki, koska kirjassa oli peräti kaksi selittävää alkupuhetta ja vielä koko teoksen päättävä lopputoivotus (käsky?):

LOPPULAUSE POJILLE.

Tämä kirja pois ja suomen kielen kielioppi käteen!

Isoisä valmistui kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarin viimeiseltä hospitanttiluokalta keväällä 1924 ja päätyi jo samana kesänä Suomen Kuvalehden kesätoimittajaksi. Hän olisi voinut jatkaa tässä toimessa kesän jälkeenkin, mutta samaan aikaan hänelle tarjottiin opettajanvirkaa Helsingin maalaiskunnan Malmin pohjoisessa kansakoulussa. Käytiin keskusteluja Kuvalehden päätoimittajan kanssa ja syntyi kompromissi: kesät isoisä oli kesätoimittajana ja muut sesongit opettajana. Malmilla syntyi siis tuo 'Ilman fritsaria' -kirja, johon isoisä keräsi materiaalia opettajantyössään. Hän väitti itse tarinoidenkin olleen tosia viimeistä tarinaa lukuunottamatta. Malmilla isoisä oli opettajana vuosina 1924-1931 ja sittemmin Kalliossa v. 1931-1945.

Ura olisi ollut siis tämmöisenäkin kunniakas, mutta isoisä oli monen toimen mies. Yksi isoimmista varmaan se, että sotavuosina hän toimi Päämajan Viihdytystoimiston Ohjelmatoimiston päällikkönä alaisinaan muun muassa viihdytyskiertueet, sotateatterit ja tivolit. Sodan jälkeen isoisää pyydettiin Teatterikoulun puheilmaisun opettajaksi. Hän toimi itsekin lausujana, oli perustamassa mm. Helsinki-seuraa ja Suomen Lausujain Liittoa, kirjoitti ja toimitti lehtiä sekä lukuisia kirjoja (muun muassa isäni kanssa 'Lukutunnin kirja' -kirjasarjan), opetti Helsingin Työväenopistossa, teki kymmeniä radio-ohjelmia ja niin edespäin. Helsingin yliopistossa hän oli puhetaidon opettajana vuodesta 1939 ja opettajakorkeakoulussa vuodesta 1947.

Moni ei ehkä tiedä, että isoisä on kirjoittanut muun muassa sellaiset teokset kuin 'Seitsemän veljestä', 'Kalevala' tai 'Robinson Crusoe'. Tuohon maailmanaikaan oli nimittäin tapana tarjota maailmanluokan kirjallisuutta myös lapsille, mutta kirjoja lyhenneltiin ja sensuroitiin ja isoisä teki lukuisia tällaisia nimikkeitä muiden kirjoitustöidensä ohella. Olihan hän myös Hölmölän Lönnrot keräten tähän tarinaperintöön kuuluvia juttuja yhteen.

Suvun opettajuus ei kuitenkaan lopu tähänkään, vaan isoisän isä, Fridolf Salola, valmistui Sortavalan seminaarista opettajaksi. Hänellekään "pelkkä" opettajuus ei riittänyt, vaan hän mm. suunnitteli laajan veistokalustosarjan Suomen kouluille, kirjoitti 'Kasvatusopillinen veisto-oppi' -kirjan ja hänet valittiin sittemmin Helsingin kansakoulujen veistonopetuksen johtajaksi. Hän oli myös perustamassa Saloon Koulukalusto-tehdasta, jonka toimitusjohtajanakin hän ehti toimia ennen varhaista kuolemaansa.

Kuvaan toki sopii, että sekä isoisäni että suurisoisäni vaimot olivat myös opettajia. Tätä perinnettä olen sentään itsekin pystynyt pitämään yllä...

Äidin sukuhaaraa edustava enoni on myös opettaja.

Jokohan se oli tässä?

P.S. Itsekkäästi en toki voi olla pohtimatta, että olisi ollut mukava ohimennen sujauttaa isoisänkin yöpöydälle 'Niukkuuden pedagogiikka' -pokkari lukemista odottamaan...